Valtionhoitaja Kaarle Knuutinpoika oli nyt mahtavin mies Ruotsin
valtakunnassa. Mutta moni kadehti tätä hänen onneansa. Useat muut
herrat milloin salaa juonittelivat, milloin nostivat ilmikapinoita
häntä vastaan. Näissä oli osallisena myös tuttavamme Eerikki Puke, joka
viimein v. 1437 sai maksaa hengellään tekonsa. Tieto on säilynyt myös
siitä, että Maunu Tavastin piispana ollessa suuri kapina syttyi
Satakunnassa v. 1438 erään Taavetti nimisen miehen johdolla. Maunu
silloin käyttäytyi totisena kirkon miehenä ja suomalaisena; hän ei
kukistanut kapinoitsijoita miekalla ja tulella, vaan hän lähetti heille
lempeät, voimalliset sanansa ja asetti metelin sillä keinoin, jolloin
Taavetti pakeni Tallinnaan.
Mielellään olisi nyt kunnianhimoinen Kaarle Knuutinpoika sen
kuninkaallisen vallan lisäksi, mikä hänellä oli valtionhoitajana,
myöskin tahtonut kuninkaallista nimeä. Kaikin tavoin hän koetti
senvuoksi taivuttaa puolellensa mahtavaa Turun piispaa. Hän asetti näet
Suomen maaherraksi Maunun langon, Niilo Olavinpojan, Särkilahden
herran, ja antoi Suomen pohjoisen laamannikunnan Sune Stålarmille, joka
myöskin oli Tavastien heimoa. Mutta Maunu Tavast oli siinäkin suhteessa
tosi suomalainen, että hän niinkauan kuin mahdollista tahtoi pysyä
uskollisena lailliselle hallitsijalle. Hän ei tahtonut luopua
Eerikistä, ennenkuin vielä kerran olisi yritetty saada aikaan sovintoa
hänen kanssansa. Kesällä 1437 oli Eerikki taas luvannut tulla Kalmariin
Ruotsin herrojen puheille. He kokoontuivatkin sinne kaikki, vaan
turhaan odotettiin kuningasta. Muut silloin suuttuivat ja läksivät
kotiinsa; ainoastaan arkkipiispa, drotsi Vase, Turun linnanisäntä Hannu
Kröpelin ja Maunu Tavast päättivät mennä kuninkaan puheille, koska hän
ei heidän luokseen tullut. Lundin kaupunkiin saavuttuansa, joka silloin
vielä kuului Tanskan vallan alle, he saivat kuulla tanskalaistenkin jo
alkavan kyllästyä epäluotettavaan kuninkaaseensa ja aikovan kutsua
toista sijaan. Tämä sanoma palautti arkkipiispan ja drotsin, vaan Maunu
Tavast meni kuitenkin Kröpelinin kanssa Kööpenhaminaan Eerikin puheille
ja sai häneltä uuden lupauksen, että hän muka tulisi Ruotsiin
seuraavana kesänä.
Mutta sanaansa ei Eerikki pitänyt paremmin kuin edellisilläkään
kerroilla, ja silloin vihdoinkin ruotsalaiset hänestä kokonaan
luopuivat.
Tanskalaiset olivat tehneet samoin ja ottaneet kuninkaaksensa Eerikin
sisarenpojan, Baijerin herttuan Kristofferin. Tämä nyt rupesi pyrkimään
Ruotsinkin valtaistuimelle. Kauan aikaa sai Kaarle Knuutinpoika sen
estetyksi, sillä hän tahtoi itse päästä kuninkaaksi. Mutta viimein
laskettiin kuitenkin Ruotsin kruunu v. 1440 Arbogassa Kristofferin
päähän. Maunu Tavastkin oli tässä vaalissa osallisena ja sai
kuninkaalta vahvistuskirjan kaikkiin Suomen kirkon ja papiston
etuuksiin. Myöskin vahvistettiin Suomelle ennen suotu veronhelpoitus.
Kristoffer kuningas oli rahanahnas ja kavala; sentähden on hänenkin
aikansa huonossa muistossa. Sen lisäksi sattui vielä hänen hallitessaan
yhtenään katovuosia, joihin sen ajan valistumattoman rahvaan mielestä
kuninkaan jumalattomuus oli syynä, ja rahvas antoi hänelle liikanimeksi
_Pettukuningas_. Hän kuoli jo v. 1448.
Nyt vihdoinkin pääsi Kaarle Knuutinpoika toivonsa perille; hän
valittiin Ruotsin kuninkaaksi, ja pian tarjosivat norjalaisetkin
hänelle kruununsa. Maunu piispa oli ollut kuninkaanvaalissa osallisena,
ja siitä lähtien hän seisoi uskollisesti Kaarlen puolella. Semmoista
luotettavaa ystävää tämä hyvin tarvitsikin, sillä, niinkuin vasta
saamme nähdä, hänen ympärillään kuhisi juonittelijoita ja pettäjiä.
Yhdessä tapauksessa varsinkin pelasti Maunu Tavastin uskollisuus
Kaarlen hyvin suuresta vaarasta. Halmstadin kaupunkiin oli 1450 Ruotsin
ja Tanskan herroja kokoontunut hieromaan sovintoa Norjasta, Gotlannista
ynnä muista paikkakunnista, joita kumpainenkin kuningas vaati
omaksensa. Siinä useimmat Ruotsin lähettiläät salaa olivat yksissä
neuvoin tanskalaisten kanssa, ja ensi työkseen antoivat heille kaikki
nuo riidanalaiset maat. Vaan kujeet eivät siihenkään vielä loppuneet.
Petturit neuvottelivat tanskalaisten kanssa, miten he saisivat Kaarle
kuninkaan pois Ruotsin valtaistuimelta ja Tanskan uuden kuninkaan
Kristiernin hänen sijaansa. Yksi heistä, Niilo Juhonpoika
(Oxenstjerna), tuli Maunu piispaa samaan liittoon viekoittelemaan. "Nyt
on rauha rakennettu Tanskan kanssa", sanoi hän; "nyt vaan me
tarvitsisimme hyvää hallitusta! Teiltä, hyvä herra, tulin neuvoa
kysymään, miten se paraiten saataisiin?" -- Piispa silloin vastasi
hänelle: "Jumala suokoon, että jotain voisimme tehdä valtakunnan
hyväksi! Neuvoillani ja toimellani autan kernaasti niinkuin ennenkin.
Mutta nyt toivon valtakunnan hyvin menestyvän, sentähden en ole tuota
kovin ajatellut." -- Virkkoipa taaskin Niilo herra: "Jos sen lupaatte
pitää salassa, niin virkan teille parhaan neuvon valtakunnan
parantamiseksi; vaan vannokaa, ettette sitä ilmoita kellekään
ihmiselle!" Piispan vannottua ilmoittikin Niilo herra hänelle
salajuonittelijoiden vehkeet. Ensin aiottiin vaatia Kaarlelta kaikki
linnat valtioneuvosten käsiin. Jollei hän siihen suostunut, piti kutsua
Tanskasta apua. Mutta jos hän suostuisi, niin oli sitä helpompi päästä
hänestä ja antaa kruunu Kristiernille. Maunu Tavast kovin hämmästyi
tästä kavaluudesta, vaan ei virkkanut mitään muuta kuin: "Tämmöisiä
asioita minä en ymmärrä, hakekaa neuvoa viisaammilta, tähän ei minun
älyni ylety!"
Kun sitten lähettiläät toimiltaan palasivat kuninkaan luokse, meni
Maunu heti hänen puheillensa ja sanoi raskaasti huoaten: "Nyt minun
täytyy näillä vanhoilla päivilläni rikkoa valani (hän oli jo
yhdeksänkymmenenkolmen vuoden vanha) ja se mieltäni kovasti pahoittaa.
Vaan jos salaisuuttani en ilmoita, niin on se teille vahingoksi, herra
kuningas, ja sillä rikkoisin teille antamani uskollisuusvalan. Käyköön
kuinka käynee, minä tahdon teille olla uskollinen!" Näin sanottuaan hän
ilmaisi kuninkaalle petturien salavehkeet, jotta ne saatiin estetyksi.
Tämä oli Maunu Tavastin viimeinen valtiollinen toimi. Vielä samana
vuonna 1450 hän väsyneenä erosi piispanvirastaan, hallittuansa Turun
hiippakuntaa kahdeksanneljättä vuotta. Loput elämäänsä hän eli
kartanossa, jonka hän oli itselleen rakennuttanut vastapäätä rakasta
Naantalin luostariansa, ja siellä hän nukkui kuoleman uneen kaksi
vuotta myöhemmin, maalisk. 9:nä p:nä 1452.