Oppia näinä aikoina eivät tarvinneet eivätkä harjoittaneetkaan muut
kuin papit. Talonpoikien ja porvarien opista tietysti ei ollut
puhumistakaan, koska suuret aatelisherratkin aivan harvoin osasivat
lukea, vielä harvemmin kirjoittaa. Heillä oli vaakunansa piirretty
miekkansa ponteen, jonka he painoivat vahaan vahvistettavien
kirjoitusten alle, ikäänkuin puumerkin. Kaikki luku- ja kirjoitustyö
oli yksinomaan pappien toimena, jonka tähden kuninkailla ja muillakin
suurilla herroilla aina oli pappismies sihteerinä, niinkuin olemme
nähneet Maunu Tavastin ennen piispaksi tulemistaan olleen Eerikki
Pommerilaisella.
Sen verran oppia saivat papin-alut kouluissa, joita oli sekä
_luostarikouluja_ että _kirkkokouluja_. Sitä paitsi oli kaupunkien
kustantamia _kaupunkikouluja_. Ensinmainittuja oli yksi jokaisessa
luostarissa, ja niissä opetettiin munkeiksi tai nunniksi pyrkijöille
jumalanpalvelukseen kuuluvia temppuja ja oppia. Loppupuolella tätä
aikakautta alkoi niissä kuitenkin käydä myös semmoisia lapsia, joita ei
aiottu hengelliseen säätyyn. Koulu oli niinikään jokaisella suuremmalla
kirkolla, etenkin tuomiokirkolla, missä papiksi aikovia ohjattiin.
Suomessa tiedetään keskiajalla olleen kouluja: tuomiokoulu Turussa,
luostarikouluja Turussa ja Viipurissa, minkä lisäksi myös Naantalissa
pidettiin huolta luostarin jäsenten kirjallisesta edistyksestä, sekä
kaupunkikouluja Raumalla ja Viipurissa.
Milloin ensimäinen koulu Suomeen perustettiin, siitä ei ole tietoa,
mutta Turussa oli tuomiokoulu Suomen etevin koulu viimeistäänkin
14:nnen vuosisadan alkuajalta asti ja Viipurin koulua mainitaan
ensikerran 15:nnen vuosisadan alussa. Kirkon kirkkoherra toimitti
ensiaikoina koulunopettajankin virkaa, vaan loppupuolella 14:ttä
vuosisataa tapaamme jo Turun koulussa varsinaisen opettajan.
Näihin kouluihin tuli enimmäkseen talonpoikien poikia, tulipa joukkoon
joku aatelispoikakin, joka halusi päästä korkea-arvoisiin ja
hyväpalkkaisiin piispan-, tuomiorovastin j.m.s. virkoihin. Katoliset
papit eivät saaneet mennä naimisiin; sentähden ei heidän poikiaan
voinutkaan olla koulussa. Kuri oli kouluissa ankara. Penkkejä ei
suvaittu, vaan koululaisten eli teinien oli lattialla istuttava, joka
oli oljilla, "pahnoilla" peitetty. Täten heidän piti oppia
käyttäytymään nöyrästi ja kunnioittavasti opettajaa kohtaan. Vitsaa
ahkerasti harjoitettiin, niinkuin moni niiltä ajoilta säilynyt
kouluvirsi todistaa. Esim. seuraava:
Opin sauna, autuas aina,
cosea vidzoill vihdoillan;
ej saerasta sijt saunasta,
enin kylmäld kylvetellän.
Opin otta, carttain cohta
tavoi taitamattomii;
ett' on lyöty, siijt' on hyöty,
seora taito ja toimi.
Vaikea olisikin kenties ollut pitää sen ajan vallatonta,
väkivaltaisuuteen tottunutta nuorisoa muulla keinoin aisoissa.
Koulussa oli kolme tai neljä luokkaa; alaluokilla opettivat yläluokkien
paremmat oppilaat, yläluokilla opettaja itse. Opetus alkoi aivan
ensimäisestä alusta, aapisesta. Vaan äidinkieltä ei koulussa
opetettukaan lukemaan; opetettiin ainoastaan latinaa. Latinankielellä
siihen aikaan koko jumalanpalveluskin toimitettiin, latinankielisiä
olivat kaikki kirjat, joista voi jotakin oppia saada, latinaksi olivat
alussa kaikki yksityistenkin välikirjat kirjoitetut, ja nytkin
käytettiin sitä kieltä kansain ja kuningasten liittokirjoissa.
Äidinkieltä melkein kaikissa maissa pidettiin halpana. Täällä
pohjoisessa kirjoitettiin kuitenkin jo yksityisten asioita koskevat
tuomiot maan kielellä, Ruotsissa ruotsiksi, vaan suomenkieltä ei
kirjallisissa toimissa käytetty ennenkuin katolisen uskon hävittyä.
Tämän latinankielen tarpeellisuuden tähden oli se pääaineena
senaikaisessa opetuksessa; muuta kieltä ei ollut oppilasten lupa
käyttää keskenänsä eikä opettajaa puhutellessa; jos ken vahingossa tuli
sanoneeksi jonkun sanan äidinkielellä, se siitä sai aika selkäsaunan.
Kun oppilaat olivat oppineet sisältä lukemaan sekä kirjoittamaan,
ryhtyivät he latinan kielioppiin käsiksi, jonka sääntöjen
harjoitukseksi luettiin joitakuita muinaisajan tai uudempiakin
latinankielisiä runoelmia. Tätä kaikkea sanottiin nimellä grammatica.
Lisäksi harjoitettiin rhetoricaa, s.o. niitä lausetapoja, joita
käytettiin kirjeissä suurille herroille, piispoille y.m. Viimeksi tuli
logica, s.o. jonkunlainen ajatusoppi. Koko tätä oppimäärää nimitettiin
nimeltä trivium (kolmihaara). Sen jälkeen alkoi toinen, quadrivium
(nelihaara) niminen oppimäärä, johon kuului luvunlasku (arithmetica),
mittausoppi (geometria), tähtitiede (astronomia) ja veisuu (musica).
Tämä viimeksimainittu oli välttämättömän tarpeellinen papille, koska
jumalanpalvelus enimmäkseen vain oli virsien veisaamista ja
messuamista. Myöskin piti oppia kristinuskon pääkappaleet: Isämeidän,
uskontunnustus, Ave Maria (Rukous Neitsyt Maarialle) ja Davidin
seitsemän katumuspsalmia. Korkeammissa kouluissa sen lisäksi vielä
harjoitettiin hiukan jumaluusoppia ynnä kirkko-oikeuden (kanonisen
oikeuden) ensimäisiä alkeita. Kreikankieltä ei luettu, sentähden että
se muka oli pakanallinen; hepreaa ei myöskään, koska se oli Vapahtajan
surmaajien kieltä; historiasta ja maantieteestä ei tiedetty mitään,
vielä vähemmän luonnontieteistä. Ei edes raamattuakaan luettu, sillä
sen lukeminen oli maallikoilta kovasti kielletty eikä pidetty sitä
papeillekaan tarpeellisena.
Kesäisin joutoaikoina kävivät köyhät teinit maaseudulla apua
kerjäämässä ja saivat mistä rahaa, mistä viljaa, mistä nahkoja. Mutta
koska he näillä retkillänsä tekivät talonpojille väkivaltaa sekä
harjoittivat kaikellaista muutakin koiruutta, niin kiellettiin, vaikka
nähtävästi ilman seurausta, v. 1489 koko kerjuullakäynti.
Yliopistoa siihen aikaan ei vielä ollut Ruotsissa eikä Tanskassa,
saatikka sitten Suomessa. Kun kotoinen koulu oli läpikäyty, täytyi siis
hakea syvempää ja laveampaa oppia kaukaisilla ulkomailla. Semmoisiin
matkustamisiin eivät kaikkien varat riittäneet; useimmat sentähden
menivät koulusta suoraan pappisvirkoihin; muutamat olivat jo ennenkin
koulusta eronneet ja ruvenneet jonkun aatelisherran sihteeriksi. Mutta
ne rikkaat, joiden varat vain suinkin kannattivat, ja joskus
köyhemmätkin, joiden matkan kirkko otti kustantaaksensa, riensivät
ulkomaille; sillä siellä saatavaa maisterinnimeä pidettiin hyvin
suuressa arvossa ja oli se ikäänkuin portaana korkeampiin kirkollisiin
virkoihin.
Kolmessa yliopistossa varsinkin oli suomalaisten tapana käydä näinä
aikoina, nimittäin Pragissa Bööminmaalla, Leipzigissä Saksassa ja
Ranskan pääkaupungissa Parisissa. Niistä viimeksimainittu oli kaikkein
vanhin, suurin ja kuuluisin. Sentähden keräytyikin sinne kaikista
Euroopan maista oppilaita, jotka kotiperänsä mukaan olivat jaetut
neljään kansakuntaan. Pienin niistä, jota aluksi nimitettiin
englantilaiseksi, sittemmin saksalaiseksi, sisälsi Saksan, Englannin
ynnä kaikki Pohjoismaat. Siihen siis kuuluivat meidänkin miehet.
Parisiin tultuansa nuoret oppilaat antautuivat jonkun heidän
kansakuntaansa kuuluvan maisterin johdon alaiseksi, joka piti heille
ajatusopillisia luennoita, luetti heillä muutamia määrättyjä kirjoja,
käytti heitä muiden maisterien väittelyitä kuuntelemassa ynnä harjoitti
heitä itseäänkin väittelemiseen. Kaksi vuotta kului näissä toimissa;
sitten oli oppilas valmis rupeamaan _bakkalarioksi_, s.o. julkisessa
väittelyssä puolustamaan muutamia opinkappaleita. Bakkalarion tuli
nyt edelleen harjoittaa väittelyä sekä kuunnella siveysopin,
luonnontieteiden ja sielunopin luentoja, vieläpä harjoittaa hiukan
mittausoppia ja tähtitiedettä. Sen tehtyä tuli hänen suorittaa tutkinto
näissä aineissa ja sillä tavoin hän pääsi _lisensiaatiksi_. Sitten
hänen oli lupa itse pitää luentoja ja opettaa, vaan ennenkuin hän
siihen toimeen rupesi, oli kuitenkin vielä yksi temppu tehtävä. Hänen
oli nimittäin kansakuntansa pedellin (vahtimestarin) seurassa käytävä
kaikkien maisterien luona heidän suostumustaan anomassa. Sen saatuaan
teki hän valan rehtorin edessä, luvaten pitää kunniassa yliopiston,
tiedekunnan ja kansakuntansa oikeudet, säännöt ja tavat. Sitten kulki
hän määrättynä päivänä suurella juhlamenolla kansakuntansa kouluihin.
Se maisteri, jonka johdolla hän siihen asti oli opiskellut, piti
hänelle puheen ja painoi hänen päähänsä maisterilakin. Nyt oli
oppilaasta tullut täydellinen maisteri, joka arvonimi nyt aina kulki
hänen nimensä edellä. Useimmat, näin pitkälle päästyään, kiirehtivät
kotiin johonkuhun kirkolliseen virkaan; vaan olipa niitäkin, jotka
vielä jäivät lukujansa jatkamaan. He pitivät nyt tästälähin luentoja
varhain aamulla taiteiden tiedekunnassa, johon he kuuluivat, kävivät
sitten luentoja kuuntelemassa jumaluusopin tiedekunnassa, päästäksensä
aikaa myöten jumaluusopin tohtoreiksi, johon tavallisesti kului vielä
kuusi vuotta.
Niistä monista suomalaisista, jotka tämän aikakauden kuluessa kävivät
Parisin yliopistoa, saavutti siellä suurimman maineen Maunu Tavastin
sukulainen, Olavi Maununpoika. Hän tuli Parisiin v. 1425 ja piti
bakkalarioväitöksensä v. 1427 yhdessä neljän muun suomalaisen
nuorukaisen kanssa. Seuraavana vuonna hän suoritti myöskin
lisensiatitutkinnon ja pääsi maisteriksi eli yliopiston opettajaksi.
Sen jälkeen hän vielä oleskeli yhdeksän vuotta Parisissa, jatkaen
opintojansa, kunnes hän pääsi jumaluusopin bakkalarioksi. Tällä
pitkällä ajalla saavutti hän tiedoillaan ja taidoillansa niin suuren
arvon ja suosion kansakunnassaan, että hänet monta monituista kertaa
valittiin prokuratoriksi (esimieheksi) ja rahanvartijaksi. Eikä hän
ollut saavuttanut mainetta ainoastaan oman kansakuntansa parissa;
muutkin kansakunnat näkyvät tunteneen hänet ja pitäneen häntä
kunniassa; sillä kahdesti hänet valittiin koko yliopiston
rehtoriksi, jolla juhlatiloissa oli sijansa kardinalien rinnalla ja
parlamentinneuvoston edellä. Myöskin oli hän niiden lähettilästen
joukossa, jotka v. 1436 yliopiston puolesta kävivät Ranskan kuninkaan
luona anteeksi pyytämässä, että yliopistokin silloisessa keskinäisessä
sodassa oli ollut kuninkaan vihollisten puolella. Parisissa kaksitoista
vuotta oppia harjoitettuansa palasi Olavi Maununpoika viimeinkin
kotimaahan. Täällä hän nousi arvosta toiseen, kunnes hänet viimein
Maunu Tavastin jälkeen, joka oli kustantanut hänen olonsa Parisissa,
valittiin hänen sijaansa piispaksi. Hän kuoli v. 1460.