Siihen aikaan eivät piispat hoidelleet ainoastaan kirkon ja uskon
asioita, vaan ottivat myöskin osaa valtiotoimiin. Heillä oli sija
kuningasten neuvoskunnassa, heilläkin, niinkuin maallisilla herroilla,
oli linnansa ja huovinsa (sotamiehensä), joilla he varjelivat maata
vihollisilta, ja usein he itsekin olivat miekka kädessä mukana
tuimimmassa tappelussa.
Maunu Tavastin rauhallinen mieli ei ollut sotaleikkeihin taipuva. Mutta
opillansa ja kokemuksellansa oli hänkin aina valmis palvelemaan sitä
valtakuntaa, johon hänen kotimaansa oli yhdistetty. Hänen jalo
luonteensa ynnä hänen viisaat neuvonsa ja toimensa saattoivat hänet
erinomaisen suureen maineeseen ja kunniaan. Kolme kuningasta peräkkäin
hän näki Ruotsin valtaistuimella, ja kaikki kolme häntä pitivät
suuressa suosiossa ja arvossa. Eerikki Pommerilainen, jonka sihteerinä
hän oli ollut ennenkuin hän tuli piispaksi, soi hänen pyynnöstään
Suomelle paljon hyvää, Kristoffer Baijerilainen koki häntä kaikin
tavoin taivuttaa ystäväksensä, ja Kaarle Knuutinpoika kuunteli niin
halukkaasti Maunun viisaita neuvoja, että hän kerran pidätti hänet koko
talven luonansa eikä laskenut Turkuun palaamaan. Omassa maassa Maunu
oli ikäänkuin hallitsijan vertainen; milloin hän läksi Ruotsiin
herrainpäiville tai muille toimille, oli hänellä aina seuranaan suuri
joukko Suomen aatelismiehiä sekä muuta väkeä. Ruotsissakin ynnä
Tanskassa ja Norjassa häntä kaikki pitivät suuressa arvossa ja hänen
nimensä maine oli levinnyt kauas Venäjälle ja muihin vieraihin maihin.
-- Katsokaamme nyt kuinka hän aina käytti valtaansa ja voimaansa
valtakunnan hyväksi ja kuinka hän varsinkin hellällä huolella koetti
huojentaa kotimaansa, Suomen, raskaita rasituksia.
Ruotsin valtakunnan tila Maunun aikana oli rauhaton ja vaarallinen.
Juuri samana vuonna kuin Maunu nimitettiin piispaksi, kuoli Margareta,
ja hänen jälkeensä nousi yhdistyneiden maiden valtaistuimelle hänen
sisarentyttärensä poika Eerikki Pommerilainen. Tämä alotti Holsteinin
kreivejä vastaan suuren sodan, joka tuli kovin rasittavaksi kaikille
kolmelle valtakunnalle. Mutta varsinkin sai siitä Ruotsi ja Suomi
paljon kärsiä. Joka vuosi kutsuttiin aatelismiehet sotapalvelukseen,
johon heidän täytyi varustaa itselleen aseet ja hevoset sekä kustantaa
pitkät matkat ja kallis elatus kaukaisilla mailla; vieläpä heidän
täytyi omasta kukkarostaan maksaa lunnaatkin, jos joutuivat vihollisten
vangiksi. Tästä moni aatelinen köyhtyi peräti. Eipä käynyt
talonpoikienkaan paremmin. Heille enennettiin veroja vuosi vuodelta ja
tehtiin ne vielä raskaammiksi sillä keinoin, että ne olivat kaikki
rahassa suoritettavat. Vanhastaan oli näet Ruotsin valtakunnassa ollut
tapana, että talonpoika maksoi suurimman osan verojansa viljassa tai
nahkoissa. Mutta näitä tavaroita oli vaikea kuljettaa niin pitkän
matkan päähän kuin Tanskaan, missä kuningas nyt piti asuntoa. Sentähden
muutettiin erään saksalaisen ritarin Königsmarkin neuvosta kaikki verot
rahaveroiksi. Niitä oli talonpoika raukkojen vallan vaikea suorittaa,
eikä ollut muuta neuvoa kuin ruveta sovitteluihin voutien kanssa. Nämät
ottivat kyllä rahan asemasta tavaraa, vaan määräsivät sille niin halvat
hinnat, että talonpojan täytyi veroiksi vetää paljon enemmän kuin
oikeuden mukaan olisi tarvinnut. Siitä syystä hävisi moni talonpoika,
ja talot jäivät autioiksi. Mutta kun samassa verotkin alkoivat vähetä,
keksi Königsmark taas toisen sukkelan neuvon. Tehtiin näet se määräys,
että koko pitäjän tai kihlakunnan oli veroista vastaaminen siten, että
jos jotkut talot jäivät autioiksi, toiset saivat niidenkin verot
maksaa. Kaiken tämän lisäksi voudit vielä vaativat laitonta veroa
itselleen, ajoivat kyytiä talonpoikien hevosilla ja söivät ja joivat
heidän taloissaan äyriäkään siitä maksamatta.
Näistä rasituksista tehtiin yhtenään valituksia kuninkaalle ja pari
kertaa hän antoi, luultavasti Maunu Tavastin neuvosta, suomalaisille
helpoitusta. V. 1414 määrättiin verot tarkasti ja kiellettiin kaikki
laittomat veronotot. V. 1419 määräsi kuningas, etteivät voudit saisi
vaatia talonpoikia useampiin päivätöihin, kuin mitä vanhastaan oli
tapana, eikä ajaa kyytiä talonpoikien hevosilla; veroksi tuotujen
tavaroiden hinnan määrääjiksi piti voudin ja rahvaan yhteisesti valita
neljä arviomiestä; sydänmaalaiset saivat veronsa maksaa talvella, koska
heidän oli kesällä vaikea päästä linnoihin. -- Lieneekö näistä
asetuksista ollut apua Suomessa, ei tiedetä varmaan, mutta Ruotsissa
ainakin sorrettiin kansaa valituksista huolimatta. Useampia kertoja oli
varsinkin eräs taalalainen aatelismies, nimeltään _Engelbrekt_, käynyt
kuninkaan luona voudeista valittamassa. Mutta asiat eivät siitä
paranneet. Viimeinkin yllytti hän Taalain miehet kapinaan, nostatti
muitakin maakuntia, jopa sai pian koko Ruotsin tottelemaan käskyjänsä.
Se oli vuonna 1434. Korsholman linnassa, likellä nykyistä Vaasan
kaupunkia, asui silloin ritari Puke, joka maaherrana hallitsi koko
Pohjanmaata, sekä Suomen että Ruotsin puolella lahtea. Hänellekin
Engelbrekt lähetti sanan kehoittaen häntä muistamaan, minkä hädän ja
sorron alaisena kotimaa oli, ja osoittamaan olevansa uskollinen Ruotsin
ritari. Puke nostatti maakuntansa miehet ja valloitti Faxeholman linnan
Länsi-Pohjanmaalla, missä oli ulkomaalainen vouti. Sitten hän yhtyi
väkinensä Engelbrektin joukkoon. Ahvenanmaalle lähetettiin Juhana
Folkenpoika suomalaisen joukon kanssa. Siellä, Sundin pitäjässä, oli
Kastelholman linna, jonka isäntänä oli Otto Pogvisch niminen
ulkomaalainen. Tämä oli sanoiltaan uhka-ylpeä ja kehui hyvin tulevansa
toimeen, vaikka kolme suomalaista hyökkäisi jokaista hänen miestänsä
vastaan. Mutta kun suomalaiset tulivat, säikähtyi mies parka siihen
määrään, että hän paikalla antautui, anoen vain, että hänen kurja
henkensä säästettäisiin.
Koska muukalaiset tällä tavoin suljettiin pois koko Ruotsista ja
Suomesta, täytyi kuninkaan ruveta sovitteluihin. Kumminkin puolin
suostuttiin vihdoin siihen, että tulevana vuonna kutsuttaisiin kokoon
kaksitoista viisasta miestä, neljä kustakin valtakunnasta, ratkaisemaan
kuninkaan ja kansan välistä riitaa. Ruotsin valtakunnan puolesta
lähetettiin sinne myöskin Turun piispa, Maunu. Nämät miehet päättivät
sitten asian siten, että kuningas saisi panna vain kolmeen Ruotsin
linnaan ulkomaalaiset isänniksi. Myöskin säädettiin, että kuninkaan
poissaollessa Ruotsin hallitus laskettaisiin kahden Ruotsin miehen
käteen. Toisen piti _marskina_ hoitaa sota-asioita, toisen _drotsina_
pitää huolta oikeudesta. Marskiksi valittiin nuori Kaarle Knuutinpoika
Bonde ja drotsiksi vanha Krister Niilonpoika Vase. Suomelle tästä
kokouksesta vielä seurasi erinäinen etu. Maamme jaettiin kahteen
_laamannikuntaan_, koska ei yhden laamannin ollut mahdollista hoitaa
niin suurta maata. Sen lisäksi asetettiin Turkuun _maan-oikeus_, ettei
olisi tarvis matkustaa kuninkaalle asti valittamaan, kun ei tyydytty
tuomarin päätökseen. Tässä maan-oikeudessa oli piispa esimiehenä.
Mutta Eerikki oli kovin petollinen eikä pitänyt minäkään sanansa
syömistä; heti kokouksesta lähtiessään asetti hän vastoin sopimusta
muukalaisia päällikköjä useihin linnoihin, vieläpä salli väkensä pitkin
matkaa käydä Ruotsin rannikoita ryöstämässä. Tuosta nyt ruotsalaiset
kovasti suuttuivat; he tosin eivät vielä kokonaan luopuneet hänestä,
mutta valitsivat kuitenkin marski Kaarle Bonden valtionhoitajaksensa,
antaen hänen käsiinsä koko kuninkaallisen vallan, kunnes kuninkaan
kanssa saataisiin sovinto aikaan. Talonpojat olisivat mielemmin suoneet
Engelbrektille sen viran, mutta suuret herrat häntä kovasti pelkäsivät
ja vihasivat juuri sentähden, että hän aina piti rahvaan puolta. Jopa
joku heistä vähän aikaa sen perästä hänet murhasi, eikä valtionhoitaja
rangaissutkaan murhaajaa, näyttäen siten, miten mieleinen se teko
hänestäkin oli.
Valtionhoitajan vaali oli tapahtunut alussa vuotta 1436, johon
vuodenaikaan Suomesta ei ollut mahdollista päästä meren poikki
Ruotsiin. Sentähden tuli kesäkuussa Maunu piispa, drotsi Vase, joka oli
Viipurin linnan isäntänä, ynnä muita Suomen herroja Tukholmaan
valtionhoitajalle uskollisuutta ja kuuliaisuutta lupaamaan.
Taipuvaisuudestaan suotiin koko Suomenmaalle se etu, että veroa
vähennettiin kolmanteen osaansa ynnä muutenkin helpoitettiin
ulosottoja. Tästä asiasta annettu kirje sanoo tämän kaiken tapahtuneen
siitä syystä että: "Suomalaiset ovat luvanneet olla uskollisia eikä
ottaa ketään muuta hallitsijaksensa tänä eripuraisuuden aikana, kuin
minkä valtaneuvokset ovat valinneet." Siitä siis taaskin näemme, ettei
esi-isiämme kohdeltu ruotsalaisten alamaisina, ainoastaan
yhdenvertaisina veljinä, jotka vapaaehtoisesti olivat suostuneet
ruotsalaisten tuumiin.