Edellisessä luvussa jo mainittiin, että Maunu Tavast piti harrasta
huolta kaikista kirkollisista laitoksista. Ottakaamme niistä nyt ensin
puheeksi luostarit ja varsinkin Naantalin naisluostari, joka Maunu
piispan toimesta oli perustettu ja jota hän koko ikänsä suojeli
hellimmällä rakkaudella.
Siihen aikaan näet arveltiin sen ihmisen elämän olevan pyhimmän ja
Jumalalle otollisimman, joka kaikista maallisista töistä ja askareista
luopuen vietti aikaansa alinomaisessa rukoilemisessa, virsien
veisaamisessa ja jumalisten asioiden miettimisessä. Tämmöisiä maailman
toimista eronneita ihmisiä sanottiin erakoiksi, jos he elivät
itseksensä korvessa, ja _munkeiksi_ (miehiä) ja _nunniksi_ (naisia),
jos he asuivat yhdessä yhteistä jumalanpalvelusta pitäen. Munkkien ja
nunnien asuntoja nimitettiin _luostareiksi_. Tämmöisiä luostareita oli
kaikissa kristikunnan maissa hyvin paljon ja monta monituista laatua,
joilla kullakin oli omat sääntönsä ja asetuksensa, ja Suomessakin oli
ennen Maunu piispan aikaa neljä, kaikki munkkeja varten varatut. Vanhin
niistä oli dominikaani- eli mustainveljesten luostari Turun lähellä;
paitsi tätä oli sittemmin vielä syntynyt dominikaaniluostari Viipuriin
ynnä fransiskaani eli harmainveljesten luostari Viipuriin ja toinen
Kökarin pitäjään Ahvenanmaalle. Näiden lisäksi perusti Maunu vielä 1441
uuden fransiskaaniluostarin Raumalle. Mutta nämät viisi eivät
suomalaisten mielestä vielä riittäneet; he olivat, niinkuin Naantalin
luostarin perustuskirjassa sanotaan, jo kauan halunneet saada myös
nunna- eli naisluostarin maahansa. Sillä munkkien ja nunnien pyhän
elämän ja alinomaisen jumalanpalvelemisen uskottiin olevan autuudeksi
ei ainoastaan heille itselleen, vaan koko heidän kansalleen, vieläpä
tuottavan maallistakin siunausta ja onnea koko sille maalle, missä he
asuivat.
Maunu Tavast oli, heti piispaksi tultuansa, ruvennut hankkeisiin tätä
asiaa varten. Ensiksi aiottiin perustaa tämä luostari Pyhän Annan
nunnakunnan sääntöjen mukaan ja rakentaa se likelle Turun kaupunkia.
Mutta siitä ei tullut mitään ja Telgen herrainpäivillä v. 1438 toi
Maunu piispa esiin toisen ehdoituksen. Hän anoi lupaa ja apua Birgitan
luostarin perustamiseen sekä nunnia että munkkeja varten, joka hänen
mielestänsä oli hyödyllisempi kansalle "saarnaamisen, ripittämisen ja
aneitten (synnin anteeksi-antokirjojen) jakamisen suhteen", kuin
yksinomaan naisluostari. Tähän ehdoitukseen suostuttiin herrainpäivillä
ja sitä varten luovutettiin eräs kruununtalo Maskun pitäjässä. Siihen
haetti nyt Maunu Tavast muutamia munkkeja ja nunnia Vadstenan
luostarista ja rupesi sitä rakennuttamaan; vaan pian huomattiin paikka
sopimattomaksi ja sentähden muutettiin luostari Raision pitäjään
_Ailoisten_ eli Ailisten talon maalle, jonka ritari Henrikki Klaunpoika
Djäkn sekä hänen rouvansa Lucia Olavintytär Skelge olivat lahjoittaneet
sitä varten.
Tämä uusi luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle
Johannes Kastajalle, Pyhälle Birgitalle ja Pyhälle Annalle ja joka
nimeksensä sai _Vallis Gratiae_ (Armon laakso), ruotsiksi Nådendal
(Naantali) rakennettiin nyt v. 1443 suurella uutteruudella ja innolla.
Maunu Tavast laitatti siihen omalla kustannuksellansa korkean kuorin
sekä sakariston ja hänen kehoituksestansa tuli muiltakin ylhäisiltä
sekä alhaisilta lahjoja. Luostarin viereen oli kuningas antanut luvan
perustaa kauppalan, jossa olisi krouveja ja ravintoloita sekä
pyhiinvaeltajia että muita matkustajia varten. Tästä kaupungista paisui
Naantalin kaupunki, joka nykyään on vähäpätöinen, vaan yhteen aikaan
oli niin vaurastunut, että siinä oli kaksi pormestaria. Maunu piispa ei
auttanut perustamaansa luostaria ainoastaan sen rakentamisen aikana,
vaan jäljestäpäinkin hän yhä lahjoitteli sille omilla tai kirkon
varoilla ostamiaan taloja ja väsymättä kehoitti muita samankaltaiseen
anteliaisuuteen.
Naantalin luostarille, niinkuin muillekin, karttui suuria tuloja
testamenteista, joissa kuolevat säätivät jonkun lahjan luostarille
annettavaksi, jotta heidän sielunsa puolesta pidettäisiin rukouksia ja
messuja; myöskin maksettiin suuria summia hautasijoista luostarin
kirkossa tai hautausmaalla, sillä siten toivottiin pikemmin päästävän
taivaaseen. Myöskin oli kaikkien munkeiksi tai nunniksi pyrkijöiden
suoritettava pääsyraha, joka vastasi vuoden elatusta luostarissa; useat
antoivat paljon enemmänkin. Paitsi sitä oli monta, jotka antautumatta
luostarin ankarien sääntöjen alaisiksi pyrkivät vain luostarin muurien
sisälle, saadakseen viettää ulkonaisten eli maallikko-veljien
ja -sisarten nimellä vanhat päivänsä rauhassa ja hiljaisuudessa; nekin
antoivat tullessaan runsaita lahjoja luostarille. Sen lisäksi lankesi
luostarille kaikki sakot rikoksista, joita oli tehty sen asukkaita
taikka alustalaisia vastaan. Mutta kaikkein suurin tulo oli aneitten
myömisestä. Papisto oli näet ruvennut sille uskottua virkaa, syntien
anteeksiantamisen julistusta katuville sillä tavoin väärinkäyttämään,
että se alkoi rahasta jakaa anteeksianto- eli anekirjeitä, joissa muka
oli suotu niin ja niin monen päivän, kuukauden tai vuoden synnit
anteeksi, aina sitä myöten kuinka paljon pahantekijä halusi maksaa.
Eikä siinä kyllin, että jo tehdyistä synneistä kaupittiin
anteeksiantoa, saipas sitä myös edeltäkäsin ostaa vasta-aiotuista,
tehtävistä pahanteoistaan. Tämmöinen helppo päästökeino synneistä
viehätti tietysti suuresti sen ajan raakaa, oppimatonta kansaa, ja
äärettömät summat virtailivat sillä tavoin munkkien arkkuihin.
Luostarille usein lahjoitettiin kokonaiset talotkin, ja toisia se yhä
osteli lisäksi omilla rahoillansa. Näin oli sille aikojen kuluessa
karttunut hyvin suuri joukko maatiloja, varsinkin Turun lähipitäjissä:
Nummella, Räntämäellä, Raisiossa, Ruskossa, Maskussa, Liedossa,
Piikkiössä, Paimiossa, Paraisissa, Lemussa, Rymättylässä,
Taivassalossa, Sauvossa, Halikossa, Uskelassa, Mynämäellä, Vehmaalla,
Laitilassa ja Perniössä; vaan oli niitä kaukaisemmissakin Suomen
maakunnissa: Saloisten ja Mustasaaren pitäjissä Pohjanmaalla; Ulvilan,
Eurajoen, Huittisten, Pirkkalan ja Hämeenkyrön pitäjissä Satakunnassa,
Janakkalassa Hämeessä, Pohjan, Karjan ja Porvoon pitäjissä
Uudellamaalla ynnä Viipurin tienoilla Karjalassa. Olipa niitä myös
muutamia Ruotsinmaalla. -- Itse luostarissa oli runsaasti kaikellaisia,
kullasta kuvattuja ja hopeasta huoliteltuja ristejä ja kalkkeja,
pyhäinkuvia ja muita kalliita kaluja ynnä myöskin rahoja. Näin rikas
oli aikanansa Naantalin luostari.
Luostarin rakennuksista ei enää ole jäljellä muuta kuin kirkko ja
vähäinen palanen munkkihuoneen seinää; mutta ruhkaläjistä on kuitenkin
vielä onnistuttu saamaan jokseenkin selvä käsitys siitä, kuinka avara
ja minkämuotoinen luostari ennen muinoin on ollut. Se seisoi Naantalin
kaupungin vieressä, korkealla Nunnanniemellä, josta on hyvin ihana
näköala. Kaupungista päin tulija astui ensin ulkoportin kautta kirkon
eteläpuolella olevaan ulkopihaan, jonka muurissa oli asuntoja
ulkoisille eli maallikkoveljille ja -sisarille ynnä vieraille. Keskellä
pihaa taisi seisoa aurinkokello ja vaivaistukki. Kirkon lounaisen
kolkan sivuitse tultiin portin kautta munkkien pihaan, jonka vasempaa
kylkeä ympäröivät munkkien asuntohuoneet, kirjasto y.m. Siitä vei taas
aina lukossa pidetty portti sisimpään eli nunnien pihaan, joka
sijaitsi pohjoispuolella kirkkoa. Sen ympärillä asuivat nunnat
kaksikerroksisessa rakennuksessa; munkkien asunto oli vain
yksikerroksinen. Nunnien pihaan ei ollut kenenkään miespuolen lupa
päästä, paitsi piispan, kun hän kävi luostaria tarkastamassa, ja
häntäkin sisäänpäästettäessä oli pitkät mutkat ja temput tehtävät.
Munkkienkaan pihaan ei päästetty ketä hyvänsä, sillä luostarin
asukasten piti niin paljon kuin mahdollista olla erillään
ulkomaailmasta. Kirkko, joka vielä seisoo, vaikka sen entiset
koristukset ovat aikoja sitten ryöstetyt, on komea rakennus paksuine
muurineen, jonka kaksi patsasriviä jakaa sisältä kolmeen eri osaan. Sen
läntisessä päässä oli korkea kuori (nykyään kellotornin jalkana), missä
nunnat juhlapäivinä pitivät jumalanpalvelustaan; munkeilla oli
alttarinsa itäpäässä, missä nytkin on tallella senaikuinen
alttarikaappi puuhunveistettyine kuvineen. Tavallista jumalanpalvelusta
pitäessään istuivat munkit alhaalla kirkossa, ja nunnat lehterillä eli
parvella kirkon pohjoispuolella, mihin ovi johti suoraan nunnien
asunnon ylikerrasta; munkkien ja nunnien näet piti kirkossakin olla
erillään.
Näiden muurien sisäpuolella kului munkkien ja nunnien elämä
jumalanpalveluksessa ja laupeudentöissä. Nunnaksi pyrkijän oli ensin
muutamat vuodet koitteeksi asuminen luostarin yhteydessä; jos hän
määrä-ajan kuluttua pysyi päätöksessään, niin häneltä leikattiin
hiukset, hänet puettiin sisarten pukuun ja juhlallisesti vihittiin; sen
jälkeen hän ei enää saanut luostarista erota. Birgitan sääntöjen mukaan
ei saanut koeteltava olla 18 vuotta nuorempi ja varsinaiseksi nunnaksi
ei voinut päästä, ennenkuin 25 vuoden iässä.
Nunnia piti Birgitan luostareissa sääntöjen mukaan olla 60 ynnä sen
lisäksi 13 pappismunkkia, 4 diakonia ja 8 palvelijamunkkia (tämä luku
vastaava Kristuksen 13 apostolia ja 72 oppilasta). Harvoin lienee
kuitenkin Naantalissa ollut koko tämä määrätty luku täysi; mutta ettei
luostarimme kuitenkaan ollut kovin köyhä asukkaista, näkyy siitä, että
kerran 35 henkeä kuoli siellä ruttoon eikä sittenkään mainita sen
jääneen autioksi. Luostarin päänä oli _abbedissa_; munkeilla oli sen
lisäksi eri päällikkönsä, jota sanottiin _yliripittäjäksi_ (confessor
generalis). Näiden virkojen ensimäisinä hoitajina olivat muutamat
Ruotsista Naantaliin tulleet luostarin asukkaat, mutta pian
suomalaisetkin niihin arvoihin pääsivät; viimeisestä abbedissasta tulee
vielä vasta puhetta. -- Nunnien pukuna oli sarkainen paita, päällyshame
oli myöskin harmaasta sarasta, samaten miehustakin, jonka hihat olivat
niin pitkät, että sormien päätkin peittyivät. Tämän puvun päällä
käytettiin päällysviittaa, joka talvella oli vuorattu lampaannahkalla;
se pantiin rinnan yli puikolla kiinni. Otsa ja suurin osa päätä oli
myssyn peitossa, joka niskasta kiinnitettiin neulalla kiinni. Sen
päällä oli musta palttinainen huntu, joka kiinnitettiin neulalla otsaan
sekä kummankin korvan kohdalle; huntuun kiinnitettiin vielä neulalla
valkea liinavaate. Pappismunkeilla oli tunnusmerkkinä rinnan vasemmalle
puolelle kaapuun ommeltu punainen risti ja sen sisässä pieni valkoinen
risti; diakoneilla pieni valkea ympyrä ja sen sisässä neljä tulikielen
tapaista punaista tilkkua; palvelijamunkeilla valkea risti.
Birgitan luostareissa vallitsivat ankarat säännöt. Nunnaksi aikova
vannoi pyhällä valalla elävänsä naimatonna sekä olevansa nöyrä ja
köyhä. Ei kelläkään luostarin jäsenellä saanut olla puolen äyrin vertaa
yksityistä omaisuutta, eikä hän saanut sormin edes koskea kultaan ja
hopeaan muuten kuin jumalanpalveluksessa ja ommellessaan koruompeluja.
Aamusella noustua piti nunnien olla aivan ääneti, kunnes suuri messu
oli pidetty, ja illallinen syötiin myöskin suurimmassa hiljaisuudessa.
Paasto oli kova: yksi paasto kesti adventista jouluun asti, toinen
alkoi perjantaina ennen ensimäistä sunnuntaita paastossa ja päättyi
pääsiäisenä; sitten taas Pyhänristin päivästä Mikonpäivään ja
Pyhäinmiestenpäivästä adventtiin. Päivä ennen Maarian päiviä,
apostolien päiviä ja muutamia muita juhlia paastottiin vedellä ja
leivällä. Paastottomina aikoina syötiin sunnuntaina, maanantaina,
tiistaina ja torstaina lihaa päivällisellä, vaan silloinkaan ei
illalliseksi annettu muuta kuin maitoa ja kalaa. -- Rukouksia pidettiin
ja virsiä veisattiin kaiken päivää vähä väliä Neitsyt Maarian
kunniaksi. Jotta nunnilla alituisesti olisi kuolema mielessä, oli
kirkkotarhassa aina valmiiksi kaivettu hauta, jonka partaalla abbedissa
sisarten kanssa joka aamu kello 9 kävi hiekkaa heittämässä, virsiä
veisaamassa ja rukoilemassa. Kirkon ovella seisoivat ruumispaarit,
joilla oli multaa, ja niiden sivuitse kulkiessa tuli jokaisen lukea:
"maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman". --
Nunnilla oli kullakin pienoinen kamarissa, jossa he makasivat
olkivuoteella, hurstitta, villavaipan alla. Muiden sisarten yhteydessä
ei hän ollut muuten kuin pöydässä, jumalanpalveluksessa tahi työssä.
Jumalanpalveluksen loma-aikoina sisarukset neuloivat, kutoivat sukkia,
ompelivat kirkonkoristuksia, hoitelivat sairaita (eräs Naantalissa
käytetty lääkärikirja on vieläkin tallella) ja viljelivät puutarhaa.
Munkeillakin oli eri puutarhansa ja paitsi sen viljelystä ynnä
sairasten hoitoa he myöskin harjoittivat opintoja. Mainioin Naantalin
oppineista munkeista oli 15:nnen vuosisadan loppupuolella _Johannes
Budde l. Reek_, joka käänsi useampia kappaleita raamatusta ruotsiksi ja
kirjoitti useitten Ruotsin pyhien naisten elämäkertoja y.m.
Luostareissa, ja niin epäilemättä Naantalissakin, tavallisesti oli
kouluja, joissa ympäristön lapsia opetettiin.
Luostarit ovat nyt Suomesta hävinneet ja meidän aikamme ei
suvaitsisikaan niiden perustuksena olevaa tekopyhyyttä; mutta aikanansa
ovat ne kuitenkin olleet hyödyksi; niissä viljeltiin opintoja kaikessa
rauhassa noina levottomina aikoina; niissä harjoitettiin myöskin
kaikellaisia askareita ja taitoja, joita Suomen kansa vasta niiden
kautta oppi tuntemaan. Rauman pitsit, Naantalin uuttera sukkienkudonta
sekä varsinais-suomalaisten taipumus puutarhanhoitoon ovat
muistomerkkinä luostarien asukasten muinaisista toimista.