KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Mitä Candidelle, Kunigundalle, Panglossille, Martinille ynnä muille

tapahtui.

-- Siis vielä kerran, suokaa minulle anteeksi, kunnianarvoisa isäni,

sanoi Candide paroonille, että silloin viimeksi työnsin sapelin

vatsaanne.

-- Älkäämme puhuko siitä enää, sanoi parooni; myönnän, että minäkin

olin vähän liiaksi kuumaverinen. Mutta koska te tahdotte tietää, mitä

kohtalon oikkua saan kiittää siitä, että nyt olen kaleerivankina,

niin kuulkaa: senjälkeen kun kollegion apteekkari-veli oli lääkinnyt

haavani, hyökkäsi kimppuuni joukko espanjalaisia, jotka ottivat minut

mukaansa ja heittivät minut Buenos-Ayreksen vankilaan juuri samoihin

aikoihin kun sisareni lähti sieltä pois. Pyysin päästä takaisin

Roomaan isä ylikenraalin luo, ja minut nimitettiin Konstantinopolissa

olevan Ranskan lähettilään hovisaarnaajaksi. Tuskin olin vielä ollut

viikkoakaan tuossa virassa, kun eräänä iltana tapasin muutaman

erittäin kaunistekoisen nuoren ikoglanin. Oli hyvin kuuma, tuo nuori

mies tahtoi kylpeä; käytin tilaisuutta hyväkseni ja menin myöskin

kylpemään. En nimittäin tiennyt, että kristitty, jos hänet vain

tavattiin alastomana nuoren mahomettilaisen parissa, oli tehnyt

itsensä syypääksi kuolemanrikokseen. Eräs kadi määräsi minulle sata

kepinlyöntiä jalkapohjiin sekä tuomitsi minut kaleerivangiksi.

En luule, että vielä milloinkaan maailmassa on tehty verisempää

vääryyttä. Mutta tahtoisinpa kovin kernaasti tietää, minkätähden

sisareni on erään turkkilaisten turviin paenneen transsylvanialaisen

ruhtinaan kyökkipiikana.

-- Mutta kuinka on mahdollista, että minulla jälleen on ilo nähdä

teitä, rakas Panglossini?

-- Totta on, sanoi Pangloss, että olette nähnyt minun roikkuvan

hirressä. Oikeastaanhan minut olisi pitänyt polttaa, mutta kuten

muistatte oli kova rankkasade juuri silloin kun minua yritettiin

paistaa. Ja myrsky yltyi niin, ettei tulen sytyttämisestä voinut

olla puhettakaan. Ja kun ei parempaakaan keksitty, vedettiin minut

hirteen. Eräs haavalääkäri osti ruumiini, vei minut kotiinsa ja alkoi

leikellä minua vetäen ensin nahan auki navasta solisluuhun. Eipä

juuri voi tulla huonommin hirtetyiksi kuin mitä minä olin tullut.

Pyhän inkvisitsionin määräysten ylin toimeenpanija, joka oli muuan

alidiakoni, poltti todellakin ihmisiä aivan mallikelpoisen hyvin,

mutta hän ei ollut tottunut hirttämään. Nuora oli märkä eikä liukunut

tasaisesti, vaan takertui solmulle. Joka tapauksessa hengitin vielä

ja heti ensimäisestä ristileikkauksesta parahdin niin pahasti, että

haavalääkäri kaatui selälleen kauhistuksesta ja luullen leikelleensä

itse perkelettä hän puolikuolleena pelosta lähti pakoon sellaisella

kyydillä että hän vielä kerran portaissa kaatui. Tuon metelin

kuullessaan kiiruhti hänen vaimonsa viereisestä huoneesta katsomaan

mikä oli hätänä, ja kun hän näki minut pöydällä leikattuna, pelästyi

hän vielä enemmän kuin hänen miehensä ja lähti hänen jälessään pakoon

kaatuen hänen päälleen. Kun he vähän olivat tointuneet ensimäisestä

säikähdyksestään, sanoi lääkärin rouva lääkärille:

-- Ukkoseni, kuinka sinun päähäsi pälkähtikin ruveta leikkelemään

vääräuskoista? Etkö sinä tiedä, että tällaisten ihmisten ruumiissa

asuu aina perkele. Minä menen kiireesti hakemaan pappia, että hän

ajaisi ulos perkeleen.

Tämän ehdotuksen kuullessani säikähdin kovasti ja kooten kaikki

voimani sain huudetuksi: "Armahtakaa minua!" Vihdoin tuo

portugalilainen parturi [parturit toimittivat siihen aikaan

haavalääkärin tehtäviä] tuli vähän rohkeammaksi; hän neuloi jälleen

yhteen nahkani ja hänen vaimonsa hoiti minua, joten jälleen parin

viikon kuluttua olin jalkeilla. Parturi hankki minulle paikankin,

pääsin nimittäin hänen toimestaan erään Veneziaan matkustavan

maltalaisritarin palvelijaksi. Mutta kun isännälläni ei ollut millä

maksaa minulle, rupesin erään venezialaisen kauppiaan palvelukseen ja

seurasin häntä Konstantinopoliin.

Eräänä päivänä pisti päähäni mennä sisälle erääseen moskeaan. Siellä

ei ollut ketään muuta kuin eräs vanha imam ja eräs hyvin sievä

ja nuori nainen, joka paraikaa hartaasti luki paternosteriaan.

Hänen povensa oli aivan paljaana ja oli siihen pistetty kaunis

kimppu tulpaaneja, ruusuja, vuokkoja, leinikoita, hyasintteja ja

kevätesikoita. Hän antoi kukkavihkonsa pudota; minä nostin sen ylös

ja annoin sen hänelle takaisin erittäin kunnioittavalla hartaudella.

Tämä toimitus kesti kuitenkin niin kauan, että imam suuttui ja

nähdessään, että minä olin kristitty, huusi apua. Minut vietiin kadin

luo, joka annatti minulle sata piiskaniskua jalkapohjiin ja lähetti

minut kaleeriorjuuteen. Minut kytkettiin juuri samaan kaleeriin

ja samalle penkille kuin herra paroonikin. Samassa kaleerissa oli

vielä neljä marseillelaista nuorukaista, viisi napolilaista pappia,

kaksi korfulaista munkkia, jotka kaikki vakuuttivat, että sellaista

sattui täällä jok'ikinen päivä. Hra parooni väitti, että hänelle oli

tapahtunut suurempi vääryys kuin minulle; minä taaskin puolestani

väitin, että oli paljon luvallisempaa kiinnittää kukkavihko jonkun

naisen rintaan kuin olla ilkialastomana jonkun ikoglanin kanssa. Niin

me kiistelimme lakkaamatta ja saimme kumpikin kaksikymmentä pampun

lyöntiä joka päivä siihen asti, kunnes vihdoin syyn ja seurausten

katkeamaton virta johdatti teidät kaleeriimme ja päästi meidät teidän

avullanne vapauteen.

-- Mutta kuulkaa nyt, rakas Panglossini, sanoi hänelle Candide,

ajattelitteko silloinkin, kun teidät hirtettiin, leikeltiin,

ruoskittiin puolikuolleeksi ja kun teidät vietiin kaleeriorjaksi,

että kaikki kävi parhain päin tässä maailmassa?

-- Mielipiteeni maailman menosta on aina ollut sama ja muuttumaton,

vastasi Pangloss, sillä minähän olen filosofi eikä minun sovi

peruuttaa mielipiteitäni. Eikä Leibnitz saata sitäpaitsi mitenkään

olla väärässä, eikä voi olla mitään sen kauniimpaa asiaa kuin

maailman ennakolta määrätty sopusointuisuus, kaikkeus ja atoomit.

Candide; Eli, Avosydämisen ja vilpittömän nuoren miehen ihmeelliset seikkailut · 第 35 / 37 题