Vierailu ylhäisen venezialaisen aatelismiehen signor Pococuranten
luona.
Candide ja Martin lähtivät gondoolilla kulkemaan pitkin Brentaa ja
saapuivat siten jalon Pococuranten palatsin edustalle. Palatsia
ympäröivät puutarhat olivat luonnollisesti kauniilla marmoripatsailla
koristetut ja palatsi itse rakennustaiteellinen mestariteos.
Talon herra, joka oli noin kuudenkymmenenvuotias ja kovin rikas mies,
otti nuo molemmat uteliaat vieraat vastaan erittäin kohteliaasti,
mutta samalla sangen kylmästi, joka seikka jonkin verran hämmensi
Candidea, mutta sensijaan miellytti Martinia.
Ensinnäkin tarjottiin suklaatia. Tämä toimitus oli uskottu kahden
sievän, siististi puetun nuoren tytön toimeksi, jotka pitivät huolta
siitä, että suklaati kunnollisesti vaahtosi kupeissa.
Candide ei voinut olla ylistelemättä heidän kauneuttaan, sirouttaan
ja kätevyyttään.
-- Hyviä tyttöjä, se on totta, sanoi senaattori Pococurante;
minä otankin heidät siksi joskus sänkyyni, sillä olen hyvin
kyllästynyt kaupungin hienoston naisiin ja heidän keimailuunsa,
mustasukkaisuuteensa, riitaisuuksiinsa, pahantuulisuuteensa,
pikkumaisuuksiinsa, ylpeyteensä, typeryyksiinsä ja sonetteihin, joita
heille lakkaamatta täytyy joko itse kirjoittaa tai tilata muilta.
Mutta nämäkin molemmat tytöt alkavat jo minua ikävystyttää.
Aamiaisen jälkeen he tekivät pitkän kierroksen suuressa
taulugalleriassa, ja Candide ihasteli suuresti taulujen erinomaista
kauneutta. Hän kysyi, kenen mestarin tekoa kokoelman molemmat
suurimmat taulut olivat.
-- Ne ovat Rafaelilta, sanoi senaattori. Minä ostin ne pelkästä
turhamaisuudesta muutama vuosi takaperin ja maksoin niistä aivan
satumaisen hinnan. Niitä pidetään Italian kauneimpina, mutta minua ne
eivät miellytä laisinkaan: väritys on liian ruskea, kuviot eivät ole
tarpeeksi pyöristettyjä eivätkä astu tarpeeksi esille, laskosverhot
eivät muistuta ollenkaan kangasta, lyhyesti sanoen, sanottakoon
sitten mitä tahansa, ei minun mielestäni näissä maalauksissa ole
luontoa rehellisesti jäljitelty ja minä en pidä taulusta, ellei se
vaikuta minuun samalla lailla kuin elävä luonto. Ja sellaisia tauluja
ei ole. Minulla on hyvin paljon tauluja, mutta en enää viitsi niitä
katsella.
Päivällistä odotellessa antoi Pococurante esittää vierailleen pienen
konsertin ajan kuluksi.
Candiden mielestä oli musiikki vallan taivaallista.
-- Tuollainen meteli, sanoi Pococurante, voi huvittaa puolisen
tuntia, mutta jos sitä kestää kauemmin, väsyttää se kaikkia ihmisiä,
vaikkakaan ei kukaan uskalla sitä tunnustaa. Musiikki on meidän
päivinämme muuttunut vain vaikeaksi temppuilemiseksi ja teknilliseksi
taituruudeksi, ja se, mikä ei ole mitään muuta kuin vaikeaa, ei
huvita ajan pitkään. Ooppera miellyttäisi minua kenties sittenkin
enemmän, ellei siitäkin olisi viime aikoina tehty jonkinlainen
epäsikiö, joka suorastaan kääntää mieltä. Kuka nyt viitsisi mennä
katsomaan huonoja musiikkidraamoja, joissa kohtauksilla ei ole muuta
tarkoitusta kuin tuoda älyttömästi esille pari kolme laulunpätkää,
joissa näyttelijä saa koetella kurkkuaan. Tai kuka nyt tahtoisi tai
voisi haltioitua, kun hänen edessään lavalla seisoo joku kuohilas,
joka avuttoman näköisenä vaappuu edestakaisin livertäen Caesarin ja
Caton rooleja. Itse puolestani olen jo aikoja sitten luopunut näistä
köyhistä huvituksista, jotka nykyään ovat muka Italian kunnia ja
joihin ruhtinaat tuhlaavat niin paljon rahaa.
Candide yritti heikosti väittää vastaan. Martin oli täydelleen samaa
mieltä kuin senaattori.
Käytiin pöytään. Ja suuremmoisen päivällisen jälkeen mentiin
kirjastoon.
Candiden silmään osui erinomaisen komeasti sidottu Homeros ja hän
antoi sen johdosta hänen ylhäisyydelleen tunnustuksen hänen hyvästä
taideaististaan.
-- Tämä sama kirja, sanoi hän, oli myös suuren Panglossin, Saksan
parhaimman filosofin lempiteos.
-- Ei minun, sanoi Pococurante kylmästi. Minullekin uskoteltiin
ennen aikaan, että muka nautin sitä lukiessani, mutta itse asiassa
nuo lakkaamatta toistuvat taistelut, jotka kaikki ovat toistensa
kaltaisia, nuo jumalat, jotka alati hääräävät tekemättä koskaan
mitään ratkaisevaa, tuo kaunis Helena, joka on sodan aiheuttaja,
mutta joka tuskin ollenkaan esiintyy koko runoelmassa, tuo Troja,
jota piiritetään ja piiritetään eikä koskaan valloiteta, kaikki tuo
oli minusta kuolettavan ikävää. Olen välistä kysynyt oppineilta,
onko Homeros kenties muidenkin mielestä yhtä ikävää kuin minusta, ja
kaikki rehelliset ihmiset ovat tunnustaneet, että kirja on pudonnut
heidän kädestään lattialle, kun he ovat yrittäneet sitä lukea. Mutta
siitä huolimatta ei se saa puuttua kenenkään kirjastosta; sillä on
muinaismuiston arvo, niinkuin ruostuneilla mitaleillakin senkin
jälkeen kun ne eivät enää käy kaupassa.
-- Mutta Vergiliuksesta on Teidän Ylhäisyydellänne varmaankin
toisenlaiset ajatukset?
-- Myönnän kyllä, sanoi Pococurante, että toinen, neljäs ja kuudes
kirja hänen _Aeneidistään_ ovat erinomaisia, mutta mitä tulee
sellaisiin henkilöihin kuin hänen hurskas Aeneaksensa, tai uljas
Kleontes, ja hänen ystävänsä Achates ja pieni Ascanius ja tyhmä
Patinus-kuningas ja porvarillinen Amata ja mauton Pavinia, niin
luulen, ettei koko maailman kirjallisuudessa ole mitään niin kylmää
ja luonnonvastaista. Mieluummin sentään otan käteeni vaikka Tasson ja
Arioston, vaikkakin silloin on vaarassa nukahtaa seisoalleen.
-- Uskaltaisinko vielä kysyä teiltä, signor, sanoi Candide, ettekö
sentään suurella nautinnolla lue Horatiusta?
-- Horatiuksesta löytää kyllä eräitä elämänohjeita, joita maailman
mies voi käyttää hyväkseen ja jotka puserrettuina tarmokkaaseen
runopukuun painuvat helpommin muistiin. Mutta mitä minua liikuttaa
hänen Brindisin-matkansa, tai hänen kuvauksensa huonosta
päivällisestä tai joku moukkamainen riita kahden epäilyttävän
henkilön välillä, joista toisen, Rupilius-nimisen, sanat
_haisivat kuin märkä-paiseet_ ja toisen _maistuivat etikalta_.
Mitä suurinta vastenmielisyyttä ovat minussa herättäneet myös ne
runot, joissa hän ivaa vanhoja akkoja ja noitia enkä minä voi
ymmärtää, miten se voidaan lukea hänelle ansioksi, että hän sanoo
ystävälleen Maecenakselle, että jos tämä asettaa hänet lyyrillisten
runoilijoiden joukkoon, "on hän kohottava ylevän otsansa tähtiin."
Tyhmyrit ihailevat kaikkea, mitä vain joku kuuluisa kirjailija on
kirjoittanut. Minä luen ainoastaan omiksi tarpeikseni ja pidän
ainoastaan sellaisesta, mikä minulle soveltuu.
Candide, joka oli kasvatettu siihen, ettei mitään saanut itsenäisesti
arvostella, oli kovin ihmeissään kuulemansa johdosta. Martin
sitävastoin piti Pococuranten katsantotapaa hyvin järkevänä.
-- Ah, tuollahan on myös Cicero, huudahti Candide. Siihen suureen
mieheen ette suinkaan koskaan kyllästy?
-- Minä en lue häntä koskaan, vastasi venezialainen. Mitä se minuun
kuuluu, onko hän puolustanut Rabiriusta tai Cluentiusta! Minä saan
aivan tarpeekseni niistä oikeusjutuista, joissa itse tuomitsen.
Hänen filosofiset teoksensa olisivat minulle oikeastaan soveltuneet
paremmin, mutta kun huomasin, että hän epäili kaikkea, tulin siihen
johtopäätökseen, että tiesin itsekin kaikista asioista yhtä paljon
kuin hän, ja että tietämättömänä osasin varsin hyvin olla ilman
kenenkään avustusta.
-- Mutta tuossahan on erään tiedeakatemian koottuja teoksia
kokonaista kahdeksankymmentä nidettä, huudahti Martin, niiden
joukossa voi olla jotakin hyvääkin!
-- Voisi olla hyvää, sanoi Pococurante, jos vain yksi ainoakaan
kaiken tämän roskan kirjoittajista olisi keksinyt edes niin paljon
kuin nuppineulan valmistuksen. Mutta kaikissa näissä kirjoissa on
vain pelkkiä järjestelmiä eikä ainoatakaan hyödyllistä asiaa.
-- Mutta onpa tuolla paljon näytelmäkappaleita, sanoi Candide,
italian-, espanjan- ja ranskankielisiä.
-- On, sanoi senaattori, niitä on siinä kaikkiaan kolme tuhatta eikä
niiden joukossa ole edes kolmea tusinaa kunnollista. Ja mitä taas
noihin saarnakokoelmiin tulee, jotka kaikki yhteensä eivät ole edes
yhden ainoan Senecan sivun arvoisia, ja kaikkiin noihin paksuihin
teologisiin kirjapakkoihin, niin on itsestään selvää, että en koskaan
niitä avaa, en minä eikä kukaan muukaan.
Martin huomasi nyt muutamia hyllyjä, jotka olivat täynnä
englantilaisia kirjoja.
-- Luulenpa, sanoi hän, että jollekin tasavaltalaiselle nämä vapaasti
kirjoitetut teokset tuottaisivat paljon iloa.
-- Miksei, vastasi Pococurante, on kaunista kirjoittaa, mitä
ajattelee; se on ihmisen erikoisoikeus. Täällä Italiassa kirjoitetaan
ainoastaan sellaista, mitä ei ajatella, sillä ne, jotka nykyään
asuvat Caesarien ja Antoniusten isänmaassa, eivät uskalla ajatella
ainoatakaan ajatusta kysymättä ensin lupaa dominikaanimunkilta. Ja
se vapaus, joka innostaa englantilaisia kirjailijoita, olisi kyllä
hyvä, ellei intohimo ja puolueellisuus pilaisi kaikkea, mikä tässä
kallisarvoisessa vapaudessa on todellakin hyvää.
Candide huomasi Miltonin ja kysyi venezialaiselta, eikö hän tätäkään
kirjailijaa pitänyt suurena miehenä.
-- Ketä? sanoi Pococurante, tuota barbaariako, joka on varustanut
ensimäisen kirjan _Genesistä_ kymmenen kirjaa pitkillä,
raskassäkeisillä selityksillä, tuota kaikessa kreikkalaisten
jäljittelijääkö, joka on väärentänyt luomistarinan ja joka,
sensijaan että Mooses antaa iankaikkisen Olennon luoda maailman
sanansa voimalla, panee Messiaksen ottamaan taivaan kaapista suuren
kompassin hahmostellakseen työtään! Minäkö panisin mitään arvoa
kynänkäyttäjälle, joka on turmellut Tasson helvetin ja saatanan ja
joka antaa Luciferin esiintyä milloin sammakon, milloin kääpiön
muodossa, ja panee hänet väittelemään teologisista opinkysymyksistä
ja esittämään sadat kerrat saman puheen, joka aivan vakavasti
jäljittelee Arioston leikillistä tapaa käsitellä tuliaseita ja antaa
pirujen ampua kanuunalla taivaassa! En minä eikä kukaan muukaan
italialainen ole voinut keksiä mitään huvittavaa noissa surullisen
keinotekoisissa kuvitelmissa. Synnin ja Kuoleman avioliitto ja ne
kyykäärmeet, jotka synti senjälkeen synnyttää, saavat jokaisen
vähänkin hienostuneen ihmisen suorastaan voimaan pahoin ja hänen
pitkä kuvauksensa sairashuoneesta voi korkeintaan viehättää jotakin
haudankaivajaa. Tämä hämärä, haavemainen ja mauton runoelma joutui
yleisen halveksinnan alaiseksi jo syntyessään ja minä suhtaudun
siihen aivan samalla lailla kuin Miltonin omat kansalaiset ja
aikalaiset. Sitäpaitsi ilmituon ainoastaan oman mielipiteeni enkä
välitä rahtuakaan siitä mitä muut asioista ajattelevat.
Candide oli tullut murheelliseksi senaattorin sanoista, sillä hän
kunnioitti Homerosta ja suosi jonkun verran myös Miltonia.
-- Valitettavasti, kuiskasi hän Martinille, pelkään pahasti, että
tuo mies kohtelee myös aivan yliolkaisesti meidän saksalaisia
runoilijoitamme.
-- Jos niin olisikin laita, niin entä sitten, sanoi Martin.
-- Oh, mikä etevä mies, mumisi Candide vielä hampaittensa välistä.
Mikä valtava nero, tämä Pococurante! Mikään ei häntä miellytä.
Tämän kirjallisen yleiskatsauksen jälkeen he menivät alas puutarhaan.
Candide ylisti sen ihanuutta.
-- En tiedä mitään niin mautonta kuin tämä, sanoi omistaja. Pelkkää
rihkamaa täynnä! Mutta huomisesta alkaen rupean puuhaamaan uutta,
jaloviivaisempaa istutusmaata.
Kun nuo molemmat uteliaat olivat sanoneet hyvästit Hänen
Ylhäisyydelleen, sanoi Candide Martinille:
-- No nyt ainakin on teidän myönnettävä, että tuo mies on onnellisin
kaikista kuolevaisista, sillä hän on kaiken yläpuolella.
-- Ettekö te siis nähnyt, että hän oli vain kaikkeen kyllästynyt! Ja
jo Platon sanoi aikoinaan, että parhaat vatsat eivät suinkaan olleet
ne, jotka eivät ottaneet vastaan mitään ravintoa.
-- Mutta, sanoi Candide, eikö kuitenkin ole hauskaa osata arvostella
kaikkea ja havaita vikoja sielläkin, missä muut ihmiset luulevat
näkevänsä pelkkää kauneutta?
-- Tarkoitatte siis, että ihmiselle tuottaa iloa olla tuntematta
mistään iloa!
-- Kaikesta päättäen ei maailmassa siis ole ketään muuta onnellista
kuin minä sinä päivänä, jolloin jälleen näen neiti Kunigundan.
-- Se on hyvin toivottavaa, sanoi Martin.
Mutta päivät ja viikot vierivät edelleen eikä vain Cacamboa tullut.
Ja Candide oli niin murheensa vallassa, ettei hän edes huomannut
sitä, että Paquette ja veli Giroflée eivät olleet käyneet edes
kiittämässä häntä.