Hiukan Paquettesta ja veli Girofléesta.
Heti kun hän oli tullut Veneziaan, alkoi hän tiedustella Cacamboa
kaikista kapakoista, kaikista kahviloista, kaikkien ilotyttöjen
luota, mutta ei missään ollut jälkeäkään hänestä. Hän lähetti joka
päivä kyselyjä kaikille vastasaapuneille pursille ja laivoille; ei
kukaan tiennyt hänestä mitään.
-- Onpa tämä ihmeellistä, sanoi hän Martinille, minä olen tällä
aikaa ehtinyt matkustaa Surinamista Bordeaux'bon, Bordeaux'sta
Parisiin, Parisista Dieppeen, Dieppestä Portsmouthiin, sivuuttaa
Portugalin ja Espanjan, purjehtia halki koko Välimeren ja olla
vielä useita kuukausia Veneziassa, eikä kaunis Kunigunda vieläkään
ole saapunut. Hänen sijastaan olen löytänyt vain erään lutkan ja
erään périgordilaisen apotin! Kunigunda on varmaankin kuollut, eikä
minullakaan silloin ole muuta tehtävää kuin kuolla. Voi, olisi ollut
paljon parempi jäädä Eldoradon paratiisiin kuin palata takaisin tähän
kirottuun Europaan! Kuinka oikeassa te olettekaan, rakas Martin,
kaikki on vain pelkkää pettävää kuvittelua ja kurjuutta.
Hän vajosi nyt synkkään raskasmielisyyteen eikä kertaakaan käynyt
oopperassa _alla moda_ eikä missään muussakaan karnevaalihuvissa.
Eikä ainoakaan nainen herättänyt hänessä pienintäkään mielenkiintoa.
Martin sanoi hänelle:
-- Olettepa te hyvin yksinkertainen todellakin, jos kuvittelette,
että joku mestitsirenki, jolla on viisi tai kuusi miljoonaa
taskuissaan, menisi hakemaan teidän rakastajatartanne toisesta päästä
maailmaa ja toisi hänet teille tänne Veneziaan. Jos hän löytää hänet,
ottaa hän hänet tietysti itselleen; jos hän taaskaan ei löydä häntä,
ottaa hän jonkun toisen. Neuvon teitä sentähden kokonaan heittämään
pois mielestänne palvelijanne Cacambon ja rakastajattarenne
Kunigundan.
Martinin puhe ei ollut erittäin lohdullista. Candiden synkkämielisyys
vain yltyi ja Martin ei lakannut todistamasta, kuinka vähän
hyveellisyyttä ja onnea yleensä maailmassa oli, lukuunottamatta
kenties Eldoradoa, johon taaskaan ei kenkään päässyt.
Eräänä päivänä kun he juuri väittelivät tästä tärkeästä aiheesta
ja Candide tapansa mukaan odotteli Kunigundaa, näkivät he
San-Marcon torilla nuoren teatinimunkin, joka kuletti erästä tyttöä
kainalossaan. Teatinimunkki oli terveen näköinen, pyöreä ja pulska,
hänen silmänsä loistivat iloisesti, hänen ilmeensä oli varma ja
itsetietoinen ja ryhtinsä ylpeä. Tyttö oli myös sangen sievä ja
lauleskeli mennessään, hän loi munkkiinsa rakastavia silmäyksiä ja
nipisti häntä silloin tällöin poskesta.
-- Täytynee teidän kuitenkin myöntää, sanoi Candide Martinille, että
nuo ihmiset ainakin ovat onnellisia. Tähän asti en ole koko asutun
maan pinnalla, paitsi Eldoradossa, tavannut muuta kuin onnettomia,
mutta tuosta tytöstä ja teatinimunkista lyön vaikka vetoa, että he
ovat hyvin onnellisia olentoja.
-- Ja minä työn vetoa siitä, että he eivät ole onnellisia, sanoi
Martin.
-- Voimmehan pyytää heidät päivälliselle, sanoi Candide, silloin
saatte itse nähdä, että en erehdy.
Ja samassa hän olikin jo heidän edessään, tervehti heitä kohteliaasti
ja pyysi heitä luokseen hotelliin syömään kanssaan makarooneja,
Lombardian peltopyitä ja kaviaria ja juomaan Monte-pulcianoa,
Lacryma-christia, sekä Kypron ja Samoksen viiniä.
Neiti punastui, teatini otti mielihyvällä vastaan tarjouksen.
Tyttö seurasi häntä koko ajan katsellen Candidiin hämmästynein ja
ihmettelevin silmin, jotka vähitellen himmentyivät kyyneleistä.
Heti kun hän oli tullut Candiden huoneeseen, sanoi hän:
-- Onko mahdollista, ettei herra Candide enää tunne Paquettea?
Nämä sanat kuullessaan Candide, joka tähän asti ei ollut kiinnittänyt
häneen juuri minkäänlaista huomiota, sentähden että hänen ajatuksensa
yksinomaan askartelivat neiti Kunigundassa, kääntyi hänen puoleensa
ja sanoi:
-- Voi, lapsi parka, tekö siis saatoitte tohtori Panglossin siihen
koreaan tilaan, jossa viimeksi näin hänet?
-- Voi, hyvä herra, minähän sen tein, sanoi Paquette, näen kyllä,
että tiedätte kaikki. Minäkin olen kuullut niistä hirvittävistä
onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet koko rouva paroonittaren
huonekuntaa ja kaunista Kunigundaa; mutta taivas tietää, että omakaan
kohtaloni ei ole ollut vähemmän surullinen. Olin viattomuus itse
silloin, kun ensi kerran minut näitte. Eräs fransiskaanimunkki, joka
oli rippi-isäni, sai minut helposti vietellyksi. Sen seuraukset
olivat kauhistavat. Minunkin oli pakko lähteä pois linnasta vähän
senjälkeen, kun herra, parooni oli ajanut teidät sieltä ulos
lähettämällä vielä jälkeenne nuo ankarat potkut takapuoleen.
Jollei eräs kuuluisa lääkäri olisi armahtanut minua, olisin
varmasti kuollut. Kiitokseksi olin sitten jonkun aikaa tämän
lääkärin rakastajatar. Hänen vaimonsa, joka oli hulluuteen saakka
mustasukkainen, löi minua joka päivä armottomasti, hän oli oikea
raivotar. Tämä lääkäri oli rumin ihminen taivaan kannen alla ja minä
onnettomin kaikista luontokappaleista saadessani lakkaamatta selkään
miehen vuoksi, jota en laisinkaan rakastanut. Mutta arvannette,
hyvä herra, kuinka äkeälle naiselle on vaarallista olla lääkärin
vaimona. Tämä, joka lopuksi ei enää voinut sietää vaimonsa loukkaavaa
käytöstä, antoi hänelle eräänä päivänä pienen nuhan parantimeksi niin
voimakasta lääkettä, että hän kahden tunnin kuluttua kuoli hirveisiin
kouristuksiin. Rouvan sukulaiset nostivat miestä vastaan oikeusjutun;
hän karkasi ja minut pantiin vankeuteen. Viattomuuteni ei olisi
minua pelastanut, ellen olisi ollut jonkun verran sievän näköinen.
Tuomari vapautti minut sillä ehdolla, että hän saisi täyttää lääkärin
paikan. Pian kuitenkin eräs kilpailijatar työnsi minut syrjään ja
minut ajettiin ovelle niine hyvineni, joten jälleen olin pakotettu
jatkamaan tätä inhoittavaa ammattia, joka teistä sivullisista
näyttää niin hauskalta, mutta joka meille itsellemme on ainaista
alennusta ja kurjuutta. Tulin ammattiani harjoittamaan Veneziaan.
Voi, hyvä herra, ette voi kuvitellakaan, millaista on, kun on
pakotettu erotuksetta hyväilemään ketä hyvänsä, vanhoja kauppiaita,
asianajajia, munkkeja, gondoolimiehiä ja apotteja, kun joka hetki
saa olla alttiina kaikenlaisille häväistyksille ja solvauksille, kun
on usein niin köyhä, että saa lainata alushameen, joka on vain sitä
varten olemassa, että joku vastenmielinen miesryökäle saisi sitä
kohottaa, kun toinen jo varastaa sen, mitä toiselta on ansainnut,
kun poliisiviranomaiset nylkevät ja kiskovat ja edessä ei ole muuta
tulevaisuutta kuin kaamea, hyljätty vanhuus ja kuolema sairaalassa
tai rikkaläjällä. Jos teillä olisi käsitystäkään tästä kaikesta,
myöntäisitte, että olen onnettomin olento koko maailmassa.
Näillä sanoilla avasi Paquette sydäntään hyvälle Candidelle tämän
huoneessa Martinin läsnäollessa, joka sanoi Candidelle:
-- Näette nyt, että olen jo voittanut puolet vedosta.
Veli Giroflée oli jäänyt ruokasaliin ja odotellut siellä päivällistä
pullon vierellä.
-- Mutta, sanoi Candide Paquettelle, te olitte sentään niin iloisen
ja tyytyväisen näköinen silloin kun tapasin teidät. Te laulelitte ja
hyväilitte teatinimunkkia aivan luonnollisella mieltymyksellä. Te
näytitte vähintään yhtä onnelliselta kuin mitä te väitätte olevanne
onneton.
-- Ah, herra, vastasi Paquette, sekin on juuri yksi tämän ammatin
kirouksia. Eilen eräs upseeri varasti kaikki rahani ja lisäksi vielä
sain häneltä selkääni ja tänään minun täytyy näyttää iloiselta
miellyttääkseni erästä munkkia.
Candide ei tahtonut enää kuulla enempää. Hän tunnusti Martinin olevan
oikeassa.
Kaikki neljä istuutuivat sitten pöytään. -- Ateria kului hyvin
hupaisesti ja lopuksi kävi keskustelu jo melko tuttavalliseksi.
-- Isäni, sanoi Candide munkille, te näytätte minusta kadehdittavan
onnelliselta mieheltä; terveyden ruusut kukoistavat kasvoillanne,
koko ulkomuotonne todistaa hyvinvointia, teillä on sangen kaunis
tyttö hupinanne ja te näytätte olevan hyvin tyytyväinen asemaanne ja
säätyynne.
-- Hitto vieköön, sanoi veli Giroflée, jos minusta riippuisi, niin
makaisivat kaikki teatinimunkit meren pohjassa. Satoja kertoja olen
ollut vähällä sytyttää luostarin tuleen ja mennä Turkin uskoon.
Vanhempani pakottivat minut, kun olin viidentoistavuotias, ryömimään
tähän inhoittavaan kaapuun, jotta kirottu vanhempi veljeni, johon
Jumalan tuli iskeköön, saisi enemmän omaisuutta. Kateus, epäsopu ja
helvetillinen meno vallitsee luostarin muurien sisällä. Tosin olen
muutamalla huonolla saarnalla ansainnut vähän rahaa, josta priori
aina varastaa puolet. Loput käytän tyttöihin. Mutta aina kun iltasin
palaan luostariin, tekee mieleni lyödä pääni murskaksi makuukammion
seinään. Ja kaikki muut munkit ovat samassa kadotuksessa.
Martin kääntyi Candiden puoleen tyynesti niinkuin tavallisesti:
-- No, sanoi hän, enkö nyt ole voittanut koko vetoa?
Candide antoi veli Girofléelle tuhatta piasteria ja Paquettelle kaksi
tuhatta.
-- Nyt he ainakin tulevat onnellisiksi, sanoi hän, siitä annan vaikka
pääni pantiksi.
-- Sitä en usko, sanoi Martin, te teette heidät näillä piastereilla
ehkä vieläkin onnettomammiksi.
-- Käyköön sen asian kuinka hyvänsä, sanoi Candide, mutta yksi
seikka minua ainakin lohduttaa: olen nimittäin tullut huomaamaan,
että usein kohtaa ihmisiä, joita ei enää koskaan luullut näkevänsä.
Ja koska löysin jälleen punaisen lampaanikin ja Paquetten, on hyvin
mahdollista, että myöskin vielä löydän Kunigundan.
-- Minäkin toivon hartaasti, sanoi Martin, että vielä kerran
tulisitte onnelliseksi hänen kanssaan, mutta epäilen sitä kuitenkin
vahvasti.
-- Olette hyvin kova, sanoi Candide.
-- Olen nähnyt elämää, vastasi Martin.
-- Mutta katsokaahan noita gondoolinkuljettajia, hekin vain laulavat
lakkaamatta.
-- Ette ole nähnyt, millaisia he ovat kotonaan, kun heillä on vaimot
ja kakarat ympärillään. Doogilla on surunsa, gondolierillä samoin.
Totta kyllä on, että gondolierin kohtalo itse asiassa on doogin
kohtaloa parempi, mutta luulen kuitenkin, että ero heidän välillään
on niin mitätön, että sitä ei kannata ottaa huomioon.
-- Olen kuullut puhuttavan, sanoi Candide, eräästä senaattori
Pococurantesta, joka asuu tuossa kauniissa palatsissa Brentan
varrella ja joka on hyvän vieraanvarainen muukalaisia kohtaan.
Väitetään, että hänellä ei koskaan ole ollut minkäänlaisia huolia.
-- Tahtoisinpa tosiaan nähdä niin harvinaiseen lajiin kuuluvan
olennon, sanoi Martin.
Candide lähetti heti kysymään signor Pococurantelta, ottaisiko tämä
vastaan heidät seuraavana päivänä.