Mitä Candidelle ja Martinille tapahtui Ranskassa.
Candide viipyi Bordeaux'ssa vain sen aikaa, että hän ehti myydä
muutamia Eldoradon kiviä ja hankkia itselleen hyvät kahdenistuttavat
matkavaunut; sillä hän ei voinut enää hetkeäkään olla ilman rakasta
Martin-filosofiaan. Mikä häntä muuten kovasti murhetutti, oli se,
että hänen täytyi erota lampaastaan, jonka hän luovutti Bordeaux'n
Tiedeakatemialle, joka julisti, että sen vuoden palkinnon saajan
oli vastattava kysymykseen, minkätähden tämä lammas oli punainen.
Palkinto myönnettiin eräälle pohjoismaiselle oppineelle, joka todisti
"A plus B, minus C, jaettuna Z:llä" kaavan avulla, että lampaan
täytyi olla juuri punainen ja että sen välttämättä täytyi kuolla
lammaskapiin.
Kaikki matkustajat, jotka Candide tapasi majataloissa matkan
varrella, sanoivat hänelle:
-- Me matkustamme Parisiin.
Tämä yleinen matkakiihko herätti hänessäkin halun nähdä tätä
pääkaupunkia. Eikä sinne poikkeaminen sitä paitsi merkinnyt
suurtakaan mutkaa Venezian reitissä.
Tuskin oli Candide päässyt perille ja saapunut majataloon, kun hän
matkan rasituksista uupuneena lievästi sairastui. Mutta koska hänen
sormessaan oli nähty äärettömän suuri timantti ja myöskin eräs
hänen vaunuistaan nostetuista lippaista oli huomattu ihmeteltävän
raskaaksi, oli hänen ympärillään heti siinä silmänräpäyksessä kaksi
lääkäriä, joita hän ei ollut kutsuttanut, muutamia uskollisia
uppo-outoja ystäviä, jotka eivät liikahtaneetkaan hänen vuoteensa
luota, ja kaksi nunnaa, jotka lämmittivät hänelle liemiruokia.
Martin tuumi:
-- Minä muistan myöskin olleeni sairas Parisissa ensimäisellä
matkallani, mutta minä olin kovin köyhä, eikä minulla myöskään ollut
mitään ystäviä, nunnia eikä lääkäreitä vuoteeni ääressä, mutta
paranin kuitenkin.
Candideen sitävastoin tekivät lääkärit ja suoneniskut aivan
päinvastaisen vaikutuksen ja hänen tautinsa paheni arveluttavasti.
Eräs samassa kaupunginkorttelissa asuva pappi tuli ystävällisesti
tarjoamaan kaupan pääsylippua toiseen maailmaan. Candide ei tahtonut
kuulla siitä puhuttavankaan. Nunnat vakuuttivat hänelle, että se oli
aivan viimeistä muotia. Candide vastasi, ettei hän tahtonut olla
mikään muotikeikari, ja Martin tahtoi heittää papin ulos ikkunasta.
Mustatakki vannoi, ettei Candide siinä tapauksessa tulisi saamaan
kunniallista hautausta ja Martin vannoi hautaavansa papin vaikka
elävältä, ellei hän heti menisi pois heitä häiritsemästä. Riita kävi
yhä kuumemmaksi, kunnes Martin vihdoin tarttui pappia kaulukseen ja
heitti hänet alas portaista. Tästä syntyi suuri häväistysjuttu, josta
pidettiin pitkää pöytäkirjaa.
Candide parani ja koko toipumisaikansa oli hänellä joka ilta hienoa
ja hauskaa seuraa luonaan. Pelattiin korkeaa peliä ja Candide oli
suuresti ihmeissään siitä, ettei hänen kohdalleen milloinkaan
sattunut ässiä. Mutta Martin ei sitä ihmetellyt laisinkaan.
Niiden joukossa, jotka täten kaupungin puolesta hauskuttivat Candidea
läsnäolollaan, oli myös muuan pieni périgordilainen apotti. Hän
kuului noihin tunkeileviin, aina ilomielisiin, aina avuliaisiin,
hävyttömiin, mielisteleviin ja mukautuviin ihmisiin, jotka
kalastelevat ohimatkustavia muukalaisia, kertovat heille kaupungin
häväistysjutut ja pitävät huolen heidän huvituksistaan ja rahoistaan.
Tämä apotti vei Candiden ja Martinin kaikkein ensimäiseksi
teatteriin, jossa juuri oli jonkun murhenäytelmän ensi-ilta. Candide
sai paikan eräiden kaunosielujen vieressä, joka seikka ei kuitenkaan
estänyt häntä itkemästä ääneen aina kun joku mestarillisesti näytelty
kohtaus liikutti hänen sydäntään. Muuan hänen kaunosieluisista
vierustovereistaan huomautti hänelle väliajalla:
-- Teillä ei ole mitään syytä itkeä, pääosan esittäjätär on kovin
huono, hänen vastanäyttelijänsä on vielä huonompi, ja kappale
itse on vielä huonompi kuin kaikki näyttelijät yhteensä. Tekijä
ei osaa ainoatakaan sanaa arabiaa ja kuitenkin tapahtuu näytelmän
toiminta Arabiassa ja lisäksi on hän sellainen ihminen, joka ei usko
synnynnäiseen nerouteen. Jos tahdotte, voin huomenna tuoda teille
kaksikymmentä häntä vastaan kirjoitettua lentokirjasta.
-- Montako näytelmäkappaletta teillä on Ranskassa? kysyä Candide
apotilta, joka vastasi:
-- Viisi tai kuusi tuhatta.
-- Se on paljon, sanoi Candide, ja montako on niiden joukossa hyvää?
Viisitoista tai kuusitoista, vastasi toinen.
-- Se on paljon, sanoi Martin.
Erittäinkin saavutti Candiden suosion eräs näyttelijätär, joka
näytteli kuningatar Elisabethia muutamassa jotensakin nolossa
murhenäytelmässä, jota silloin tällöin esitettiin. [Corneillen
kirjoittama: _Essex'in kreivi_.]
-- Tämä näyttelijätär, sanoi Candide Martinille, miellyttää minua
suuresti; hän muistuttaa neiti Kunigundaa ja tahtoisin siksi hyvin
kernaasti tehdä hänen tuttavuuttaan.
Périgordilainen apotti tarjoutui heti välittäjäksi.
Candide, joka oli saanut saksalaisen kasvatuksen, kysyi senvuoksi,
minkälaiset seurustelutavat täällä päin olivat vallalla ja miten
Ranskassa kohdeltiin tällaisia Englannin kuningattaria.
-- Erilailla eri paikoissa, sanoi apotti; maaseudulla mennään heidän
kanssaan kapakkaan, Parisissa heitä pidetään suuressa kunniassa,
niinkauan kun he ovat kauniita, mutta kuoltuaan joutuvat he kaikki
rikkaläjälle.
-- Joutuvatko kuningattaret rikkaläjälle! huudahti Candide.
-- Varmasti, sanoi Martin. Herra apotti on oikeassa. Olin juuri
silloin Parisissa, kun neiti Momine [tarkoittaa kuuluisaa
traagillista näyttelijätärtä Adrietine Lecouvreuria (1692-1730)]
muutti, kuten sanotaan, tästä elämästä toiseen, ja häneltä
kiellettiin tuo niin sanottu kunniallinen hautaus, nimittäin kunnia
saada yhdessä korttelin kaiken edesmenneen roskaväen kanssa mädätä
kurjalla hautausmaalla. Hänen seurueensa hautasi hänet erikseen
kaikista muista erääseen Bourgognekadun nurkkaukseen, joka tapaus
mahtoi tuntua hänestä hyvin tuskalliselta, sillä hänellä oli hyvin
korkealle tähtäävä mielenlaatu.
-- Sepä oli epäkohteliaasti tehty, sanoi Candide.
-- Minkäpäs sille mahtaa, sanoi Martin, tämän paikkakunnan ihmiset
ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia. Ei missään saa nähdä niin suuria
ristiriitaisuuksia ja vastakohtaisuuksia kuin tämän hullunkurisen
kansan hallinnossa, lainkäytössä, uskonnollisissa menoissa ja
näytelmissä.
-- Onko siinä perää, että Parisissa aina nauretaan? kysyi Candide.
-- On kyllä, vastasi apotti, mutta se tapahtuu pelkästä kiukusta,
sillä tyytymättömyys ilmenee kaikkialla naurunhohotuksen muodossa;
mitä hirveimmät rikoksetkin toimitetaan täällä nauraen.
-- Kuka oli tuo porsas, kysyi Candide, joka puhui minulle niin paljon
pahaa tuosta kappaleesta, joka minua niin suuresti itketti, ja noista
näyttelijöistä, jotka minua niin suuresti miellyttivät?
-- Oh, se oli eräs sellainen lurjus, vastasi apotti, joka juuri
ansaitsee elatuksensa panettelemalla kaikkia näytelmiä ja kaikkia
kirjoja. Hän vihaa jokaista, joka vähänkin menestyy, aivan niinkuin
eunukit vihaavat niitä, jotka voivat nauttia. Hän on yksi noita
kirjallisuuden loisia, jotka elävät loasta ja myrkystä, hän on
toimittaja.
-- Mitä te tarkoitatte toimittajalla? sanoi Candide.
-- Hän on, sanoi apotti, sanomalehtineekeri, oikea Fréron. [Fréron,
kuuluisa arvostelija, Voltairen ja encyklopedistien vastustaja
(1718-1776), jota Voltaire useasti ruoskii satiireissaan.]
Näin puhelivat Candide, Martin ja périgordilainen portaita
alasmennessään, kun he muun väkijoukon mukana vyöryivät ulos
teatterista näytelmän loputtua.
-- Vaikkakin palan halusta nähdä jälleen neiti Kunigundan, sanoi
Candide, tahtoisin kuitenkin hyvin mielelläni illastaa neiti
Claironin kanssa, sillä hän oli mielestäni vallan ihastuttava.
Apotti ei kuitenkaan ollut oikea mies lähestymään neiti Claironia,
joka aina erikoisella huolella valitsi seuransa.
-- Hän ei ole tänä iltana vapaa, sanoi apotti, mutta sensijaan on
minulla kunnia tehdä teidät, tutuksi erään hienon naisen kanssa,
jonka salonkiin tahdon teidät opastaa ja jossa opitte tuntemaan koko
Parisin, aivan yhtä hyvin kuin olisitte olleet täällä jo neljä vuotta.
Candide, joka luonnostaan oli utelias, antoi johdattaa itsensä tämän
naisen luo, joka asui kaukana Saint-Honorén etukaupungissa. Kun he
saapuivat sinne, pelattiin siellä paraillaan faraota. Kaksitoista
synkkää haahmoa istui siinä pienet kirjaset kädessä merkiten muistiin
tappioitaan. Syvä hiljaisuus vallitsi, pelaajien otsat olivat
kalpeat ja pankinpitäjä näytti levottomalta. Talon emäntä itse istui
tämän armottoman pankinpitäjän vieressä seuraten ilvessilmillään
pelin menoa, kuinka panokset hetki hetkeltä kaksistuivat, kuinka
jokainen pelaaja tilaisuuden sattuessa merkitsi korttinsa; hän
antoi heidän jälleen silittää jälkensä pitäen heitä silmällä
ankarasti, mutta samalla kohteliaasti, uskaltamatta koskaan suuttua,
jotta ei kadottaisi näitä liiketuttaviaan. Tätä naista nimittivät
vieraat markiisitar de Parolignaciksi. Hänen viisitoistavuotias
tyttärensä istui peliseuran keskellä huomauttaen silloin tällöin
jollakin silmäniskulla äitiään niistä tempuista, joihin nämä
ihmisparat turvautuivat lievittääkseen vähän kohtalon julmuutta. Kun
périgordilainen apotti, Candide ja Martin astuivat sisälle, ei kukaan
noussut heitä tervehtimään. Heidän tuloaan ei edes huomattu, niin
olivat kaikki syventyneet kortteihinsa.
-- Rouva paroonitar von Thunder-ten-Tronckh oli paljon kohteliaampi,
huomautti Candide.
Sillä välin oli apotti lähestynyt markiisitarta ja kuiskannut
jotakin hänen korvaansa. Tämä nousi nyt puolittain ja soi Candidelle
suosiollisen hymyilyn, Martinia hän myös tervehti alentuvan
armollisella päänliikkeellä. Hän toimitti Candidelle istuimen ja
kortit. Ja kahdessa pelissä hän ehti jo hävitä viisikymmentä tuhatta
frangia. Senjälkeen syötiin hyvin ilomieliset illalliset ja kaikki
ihmettelivät sitä, ettei Candide vähääkään murehtinut häviötään. Ja
lakeijat sanoivat toisilleen lakeija-kielellään:
-- Se mahtaa olla joku englantilainen lordi.
Ilta kului sitten tavalliseen parisilaiseen tapaan. Ensin ei kukaan
puhunut mitään, sitten syntyi sellainen puheensorina, ettei voinut
erottaa ainoatakaan sanaa; siinä oli sukkeluuksia, joista useimmat
olivat mauttomia ja typeriä, vääriä uutisia, järjettömiä jaarituksia,
vähän politiikkaa ja paljon panettelua; uusin kirjallisuuskin joutui
keskustelun alaiseksi.
-- Oletteko lukeneet, kysyi périgordilainen apotti, teologian tohtori
hra Gauchat'n uutta romaania? [Gauchat julkaisi huonon teoksen
_Lettres sur quelques écrits de ce temps_, joka hankki hänelle hyvin
tuottavan viran.]
-- Minä olen lukenut, vastasi eräs vieraista, mutta en jaksanut
lukea loppuun. Onhan meillä hävyttömiä kirjoitelmia paljonkin, mutta
kaikki yhteensä eivät edes vedä vertoja teologian tohtori Gauchat'n
hävyttömyydelle. Minä olen niin kyllästynyt huonon kirjallisuuden
tulvaan, että olen epätoivoissani ruvennut pelaamaan uhkapeliä.
-- Ja mitä sanotte arkki diakoni Trublet'n teoksesta _Kirjoitelmia
eri aloilta_? kysyi apotti. [Trublet (1697-1770), tunnettu
esteettinen arvostelija, oli hyökännyt myös Voltairen _Henriaden_
kimppuun.]
-- Oh! tuo kuolettavan ikävä herra, sanoi rouva de Parolignac. Miten
suurella mahtiponnella hän puhuu asioista, jotka koko maailma tietää!
Miten pitkästi ja perinpohjaisesti hän selittelee sellaista, joka
ei ole edes parin sanan arvoista! Miten hengettömästi hän käyttelee
toisten henkevyyttä ja miten tyystin hän turmelee sen, minkä hän
ensin varastaa! Miten vastenmielisesti hän vaikuttaa minuun! Mutta
se vaikutus saakin nyt olla lopussa. Pari sivua olen kyllä lukenut
arkkidiakonia, mutta en lue häneltä enää riviäkään elämän ijässäni.
Eräs oppinut ja hienosti sivistynyt mies, joka myös istui pöydässä,
yhtyi täydelleen markiisittaren mielipiteeseen.
Sitten ruvettiin puhumaan tragedioista. Emäntä kysyi, mistä se
johtui, että oli sellaisia murhenäytelmiä, jotka kyllä menivät jonkun
kerran teatterissa, mutta joita oli mahdoton lukea. Tuo äskeinen
älyniekka selitti hyvin taitavasti, kuinka joku näytelmäkappale
vallan hyvin saattoi olla jossakin määrin huvittava ja kuitenkin
melkein kokonaan arvoton; hän todisti lyhyesti ja terävästi,
kuinka ei suinkaan riittänyt, että näytelmässä oli pari tavallista
romaanitilannetta, jotka aina kiehtovat katsojia, vaan kuinka
tekijän ennenkaikkea tuli olla uusi ja omaperäinen, olematta
silti teeskennelty, useimmiten ylevä ja aina luonnollinen, suuri
ihmissydänten tuntija ja ilmituoja, suuri runoilija ainoankaan
näytelmän henkilön silti saamatta näyttää runolliselta, miten
hänen tuli hallita mestarillisesti kieltä, puhua sitä puhtaasti,
katkeamattomalla sulosointuisuudella, muodon sentään koskaan
pääsemättä määräämään sisältöä.
-- Se joka ei ota huomioon näitä sääntöjä, jatkoi hän, voi kyllä
tehdä jonkun murhenäytelmän, joka saavuttaa teatterimenestyksen,
mutta häntä ei koskaan voida pitää hyvänä kirjailijana. Hyviä
tragedioja on sangen vähän; toiset ovat loppusointuihin sorvailtuja
ja vuorokeskusteluiksi kirjoitettuja idyllejä, toiset ovat
ikävystyttävän pitkiä valtiollisia keskustelemuksia tai pelottavan
laveita filosofisia selostuksia, toiset tyyliltään barbaarisia
kuumehoureita, hahmoiteltuja katkelmia, loppumattomia puheita
jumalille, joille vielä paremmin kuin ihmisille voi omistaa
valheellisia periaatteita ja pöyhkeitä ylimalkaisuuksia.
Candide kuunteli tätä puhetta suurella tarkkaavaisuudella ja
sai hyvin korkean käsityksen puhujasta. Ja kun markiisitar
kohteliaisuudessaan oli antanut Candidelle paikan omalla sivullaan,
otti hän itselleen vapauden kumartua hänen puoleensa kysyäkseen
hiljaa, kuka tämä mies oli, joka puhui niin hyvin.
-- Hän on eräs oppinut, vastasi talon rouva, joka ei pelaa
laisinkaan, mutta jonka apotti välistä tuo tänne illalliselle.
Hän on suuri näytelmäin ja kirjojen tuntija, ja hän on itsekin
kirjoittanut erään tragedian, joka sai osakseen vihellyksiä, ja erään
kirjan, jota ei koskaan ole nähty ulkopuolella kustantajan kätköjä,
lukuunottamatta sitä yhtä omistuskappaletta, jonka hän on minulle
lahjoittanut.
-- Mikä suuri mies! sanoi Candide. Tosiaan toinen Pangloss!
Ja kääntyen hänen puoleensa kysyi Candide:
-- Herraseni, epäilemättä on teidänkin mielipiteenne se, että kaikki
on järjestetty parhain päin tässä maailmassa, sekä henkisessä että
aineellisessa suhteessa ja että ei mikään voisi olla toisin kuin mitä
se on?
-- Minunko mielipiteeni, hyvä herra, ei suinkaan! Päinvastoin olen
sitä mieltä, että kaikki käy meillä hullusti, että kukaan ei tiedä,
mikä on hänen oikea paikkansa tai velvollisuutensa, ei mitä hän tekee
tai mitä hänen oikeastaan olisi tekeminen, että lukuunottamatta
tällaisia illallispitoja, joissa mieliala yleensä on iloinen ja
jotensakin sovinnollinen, ihmiset kuluttavat aikansa riidoissa ja
kinastuksissa: jansenistit [hollantilaisen piispan Janseniuksen
(1585-1638) kannattajat, jotka uskovat armoon ja ennaltamääräykseen]
molinisteja [espanjalaisen jesuiitan Molinoksen kannattajat,
jotka uskovat armoon ja vapaaseen tahtoon] vastaan, parlamentin
jäsenet kirkon miehiä vastaan, hovimiehet hovimiehiä, kirjailijat
kirjailijoita, rahamiehet kansaa, vaimot miehiään, sukulaiset
sukulaisia vastaan. Aina vain iänikuista sotaa!
Candide vastasi hänelle:
-- Olenpa minä nähnyt pahempiakin asioita. Mutta eräs viisas
mies, jolle sittemmin tapahtui se pieni onnettomuus, että hän
tuli hirtetyksi, opetti minulle, että kaikki nämäkin seikat
ovat erinomaisen ihailtavia, ne ovat vain kauniille taululle
välttämättömiä varjoja.
-- Teidän hirtetty mestarinne oli tavaton koiranleuka, sanoi Martin,
ja teidän varjonne ovat itse asiassa kauhistuttavia likatäpliä.
-- Ihmiset tekevät niitä itse, sanoi Candide, he eivät voi tulla
toimeen ilman niitä.
-- Mutta silloinhan se ei ole heidän vikansa, sanoi Martin.
Useimmille pelivieraille oli tällainen kielenkäyttö vallan
käsittämätöntä, joten he eivät ottaneetkaan siihen osaa, ainoastaan
maistelivat ahkerasti maljojaan. Martin jatkoi keskustelua oppineen
kanssa ja Candide kertoi seikkailuistaan talon emännälle.
Illallisen jälkeen vei markiisitar Candiden makuukammioonsa ja
tarjosi hänelle paikan eräällä sohvalla.
-- Vai niin, sanoi hän, te olette siis todella yhä edelleenkin yhtä
silmittömästi rakastunut nti Kunigunda von Thunder-ten-Tronckhiin?
-- Olen, rouvaseni, vastasi Candide.
-- Te vastaatte niinkuin ainakin oikea Westfalin nuorukainen, vastasi
markiisitar hellästi hymyillen. Ranskalainen olisi teidän sijassanne
sanonut näin: "Totta on, että olen rakastanut nti Kunigundaa, mutta
nähtyäni teidät, rouvaseni, pelkään, etten enää voi häntä rakastaa."
-- Ah, rouvaseni, sanoi Candide, minä vastaan teille aivan kuinka
vain tahdotte.
-- Teidän rakkautenne häneen, jatkoi markisitar, alkoi siitä, että
otitte maasta hänen nenäliinansa. Nyt pyydän teitä ottamaan maasta
pudottamani sukkanauhan.
-- Kaikesta sydämestäni; sanoi Candide, nostaen lattialta sukkanauhan.
-- Mutta -- tahdon myöskin, että panette sen paikoilleen, sanoi
nainen.
Ja Candide asetti sen paikoilleen.
-- Nähkääs, jatkoi nainen, otan huomioon sen, että olette
muukalainen. Parisilaiset rakastajani saavat välistä turhaan
huokailla pari viikkoakin, mutta teille tahdon antautua heti
ensimäisenä yönä, sillä täytyyhän toki maansa puolesta osoittaa
vieraanvaraisuutta Westfalin nuorukaiselle.
Kaunotar oli sillä välin huomannut nuoren vieraansa sormissa
kaksi jättiläiskokoista timanttia, joita hän alkoi ylistää niin
vilpittömällä hehkulla, että ne piankin Candiden sormista vaelsivat
markiisittaren sormiin.
Kun Candide périgordilaisen apottinsa seurassa palaili kotiin, oli
hänellä hiukan omantunnonvaivoja siitä, että hän oli ollut uskoton
neiti Kunigundalle. Herra apotti otti osaa hänen suruunsa, sillä
hänellä ei ollut suurtakaan iloa niistä viidestäkymmenestä tuhannesta
frangista, jotka Candide oli pelissä hävinnyt, eikä myöskään niistä
kahdesta suuresta timantista, jotka hän puolittain pakosta oli
lahjoittanut. Hänen tarkoituksensa oli nimittäin niin paljon kuin
mahdollista hyötyä Candiden tuttavuudesta. Apotti kyseli vielä yhtä
ja toista nti Kunigundasta, ja Candide lupasi pyytää tältä tuhannesti
anteeksi uskottomuuttaan, heti kun hän tapaisi kaunokaisensa
Veneziassa.
Périgordilainen kävi yhä kohteliaammaksi ja huomaavaisemmaksi,
osoittaen lämmintä harrastusta kaikkea kohtaan, mitä Candide vain
sanoi tai teki tai aikoi tehdä.
-- Teillä on siis, herraseni, sanoi hän, sovittu kohtaus hänen
kanssaan Veneziassa?
-- On kyllä, herra apotti, vastasi Candide. Minun täytyy välttämättä
matkustaa sinne häntä tapaamaan.
Ja taas unohtui hän puhumaan rakkautensa esineestä ja kertoi tapansa
mukaan apotille pitkän sarjan seikkailuja, joita hänellä oli ollut
tämän kuuluisan westfalittaren kanssa.
-- Olenpa varma siitä, sanoi apotti, että nti Kunigunda on hyvin
henkevä nainen, ja että hän myös kirjoittaa hurmaavia kirjeitä.
-- En ole koskaan saanut sellaisia, vastasi Candide. Voitte
itsekin ymmärtää miksi: tultuani ensin linnasta rakkauteni tähden
pois potkituksi, en tietystikään voinut hänelle kirjoittaa, heti
senjälkeen sain kuulla, että hän oli kuollut, sitten taaskin löysin
hänet ja kadotin jälleen yhtä arvaamattomasti, nyt olen tosin
lähettänyt pikalähetin hänen luokseen aina kahdentuhannen viiden
sadan penikulman päähän ja odotan häneltä vastausta.
Apotti kuunteli tarkkaavaisesti ja näytti miettiväiseltä. Hetken
kuluttua hän erosi molemmista muukalaisista hyvästeltyään heidät
ensin mitä hellimmästi.
Seuraavana aamuna sai Candide heti herätessään näin kuuluvan kirjeen:
"Hyvä herra, minun kallis rakastajani! Jo viikon ajan olen maannut
sairaana tässä samassa kaupungissa ja nyt juuri sain kuulla, että
tekin olette täällä. Rientäisin heti syliinne, jos vain voisin
liikkua. Bordeaux'ssa sain tietää, että olitte tullut sen kautta.
Jätin sinne uskollisen Cacambon ja muorin, joiden pian pitäisi tulla
jälessä. Buenos-Ayreksen kuvernööri on vienyt minulta kaikki, mutta
teidän sydämenne on toki kuitenkin minulla vielä jälellä. Tulkaa pian
luokseni, teidän läsnäolonne on antava minulle uutta elämänvoimaa,
ellen kuole siihen paikkaan ilosta."
Tämä ihana ja odottamaton kirje saattoi Candiden aivan kuvaamattoman
riemun valtaan ja toiselta puolen oli tieto rakkaan Kunigundan
sairaudesta musertaa hänen sydämensä. Näiden kahden tunteen välillä
vaappuen hän kokosi nopeasti kultansa ja timanttinsa ja lähti
Martinin kanssa siihen hotelliin, jossa nti Kunigunda asui.
Hän astui sisälle mielenliikutuksesta väristen. Hänen sydämensä
tykytti aivan haljetakseen ja hänen äänensä tukahtui nyyhkytyksiin.
Hän tahtoi vetää auki vuoteen uutimet ja pyysi tuomaan valoa.
-- Herra varjelkoon, sanoi piika, valo tappaisi hänet!
Ja samassa veti hän jälleen tiukasti kiinni esiripun.
-- Rakas Kunigundani, sanoi Candide itkien, kuinka on laitanne? Jos
ette saa nähdä minua, niin puhukaa minulle edes jotakin.
-- Hän ei voi puhua, sanoi piika.
Sensijaan ojensi vuoteessa lepäävä nainen ulos paksun, palleroisen
käden, jota Candide kauan aikaa huuhteli kyynelillään ja jonka hän
sitten täytti timanteilla jättäen vielä lisäksi tuolille täysinäisen
kultasäkin.
Kesken kaikkea astui äkkiä sisälle eräs oikeudenpalvelija mukanaan
périgordilainen apotti ja joukko aseellisia miehiä.
-- Nämä ovat siis ne kaksi epäilyksenalaista muukalaista? sanoi hän.
Ja viivyttelemättä hän otatti heidät kiinni ja antoi vartioilleen
määräyksen viedä heidät vankilaan.
-- Eldoradossa ei vain näin kohdeltu matkustajia, sanoi Candide.
-- Minusta on tullut vain yhä enemmän manikealainen, sanoi Martin.
-- Mutta, hyvä herra, minne aiotte viedä meidät? kysyi Candide.
-- Paikkaan, mihin ei päivä paista eikä kuu kumota, vastasi
oikeudenpalvelija.
Martin, joka pian oli saanut takaisin tavallisen kylmäverisyytensä,
käsitti nyt, että nainen, joka esiintyi Kunigundana, ei ollutkaan
Kunigunda, vaan petollinen seikkailijatar, hra périgordilainen apotti
samaten petkuttaja, joka oli rientänyt käyttämään väärin Candiden
viatonta luottamusta ja oikeudenpalvelija samanlainen onnenonkija,
josta helposti saattoi päästä irti.
Sensijaan että Candide siis olisi antautunut pitkään
oikeudenkäyntiin, hän noudatti Martinin neuvoa ja tarjosi
oikeudenpalvelijalle kolmea pientä timanttia, joista kukin oli
noin kolmen tuhannen pistolin arvoinen, sillä hän halusi yhä
kärsimättömästi päästä näkemään oikeaa Kunigundaa.
-- Oo, herraseni, sanoi hänelle silloin norsunluisella sauvalla
varustettu mies, vaikka olisitte tehneet kaikki mahdolliset rikokset,
niin olette kuitenkin kunniallisin ihminen koko maailmassa. Kolme
timanttia, joista kukin on kolmentuhannen pistolin arvoinen! Hyvä
herra, annan ennemmin vaikka tappaa itseni teidän puolestanne,
ennenkuin vien teidät tyrmään. Tosin meillä tavallisesti vangitaan
kaikki muukalaiset, mutta minä hoidan kyllä tämän asian. Minulla on
eräs veli Dieppessä, Normandiassa, vien teidät sinne. Ja jos voitte
antaa hänellekin muutamia timantteja, pitäähän teistä varmasti yhtä
hyvää huolta kuin minäkin.
-- Mutta minkätähden täällä siis kaikki muukalaiset vangitaan? kysyi
Candide.
Périgordilainen apotti tarttui nyt puheeseen ja sanoi:
-- Sentähden, että kerran eräs lurjus Atrébatie'n [= Artois.
Sieltä oli kotoisin Robert Damiens, joka 5 p. tammik. 1757 teki
epäonnistuneen murhayrityksen Ludvig XV:ttä vastaan.] maakunnasta,
joka oli kallistanut korvansa väärille opeille, teki kuningasmurhan,
ei tosin sellaista kuin v. 1610 toukokuussa [Ravaillac murhasi
silloin Henrik IV:n], vaan sellaisen, jollainen toimitettiin 1594
joulukuussa [Jean Châtel'in epäonnistunut murhayritys Henrik IV:tä
vastaan] ja jollaisia on toimitettu paljon muinakin vuosina ja
muissakin kuissa ja joiden toimeenpanijoina aina on ollut joitakin
lurjuksia, jotka ovat saaneet joitakin tuhmuuksia päähänsä.
[Tarkoitetaan niitä uskonnollisia riitoja, jotka ovat olleet syynä
Damiensin ja Châtelin y.m. tekoihin.]
Oikeudenpalvelija selitti sitten lähemmin, mistä oli kysymys.
-- Voi noita ilkimyksiä! huudahti Candide. Että sellaisia hirveyksiä
voi tapahtua kansan keskuudessa, joka kuitenkin tanssii ja
laulaa! Tahdon niin pian kuin suinkin päästä pois tästä maasta,
jossa apinat yllyttävät tiikereitä veritöihin! Omassa maassani
olen taaskin nähnyt karhuja, mutta ihmisiä en ole nähnyt missään
muualla kuin Eldoradossa. Lähettäkää, Jumalan nimessä, hyvä herra
oikeudenpalvelija, minut Veneziaan, jossa minun on oltava odottamassa
neiti Kunigundaa.
-- En voi lähettää teitä minnekään muualle kuin ala-Normandiaan,
sanoi esivallan edustaja.
Ja hän antoi heti irroittaa heidän kahleensa ja lähetti pois väkensä
ilmoittaen heille erehtyneensä. Sitten hän vei Candiden ja Martinin
Dieppeen ja jätti heidät veljensä huostaan.
Sataman edustalla oli ankkurissa pieni hollantilainen laiva.
Normandialainen, joka myöskin kolmen timantin avulla oli muutettu
maailman avuliaimmaksi ihmiseksi, vei Candiden seuralaisineen tähän
laivaan, joka juuri oli lähdössä Portsmouthin kaupunkiin Englannissa.
Matka ei käynyt siis juuri Veneziaa kohden, mutta Candidesta tuntui
niinkuin hän olisi päässyt pois itse helvetistä ja hän toivoi heti
ensimäisessä tilaisuudessa voivansa jälleen ohjata kulkunsa kohti
Veneziaa.