Candide ja Martin lähestyvät Ranskan rantoja ja selittelevät
toisilleen mielipiteitään.
Vihdoin tuli Ranskan rannikko näkyviin.
-- Oletteko koskaan ollut Ranskassa, herra Martin? kysyi Candide.
-- Olen, vastasi Martin, olen vaeltanut monen maakunnan läpi.
Toisissa on puolet asukkaista hulluja, toisissa on väestö liian
viekasta, toisissa liian hyvänahkaista ja typerää, toisissa
turhanpäiväisesti kaunosieluilevaa; mutta jokaikisessä poikkeuksetta
on ihmisten ensimäinen ja tärkein askare rakkaus, toinen panettelu ja
kolmas roskan puhuminen.
-- Mutta, herra Martin, oletteko koskaan nähnyt Parisia?
-- Olen kyllä, olen nähnyt Parisinkin. Se on kokoomus, kaikista
yllämainituista ihmislajeista. Se on kaaos, sekasortoinen tungos,
jossa kaikki ihmiset etsivät huvitusta, mutta ei juuri kukaan löydä
sitä, sikäli kuin minä asiaa ymmärrän. Mutta en ole oleskellut
siellä pitkää aikaa. Heti kun saavuin sinne, varastettiin minulta
kaikki, mitä minulla oli, Saint-Germainen markkinoilla; lisäksi
pidätettiin minut itseni muka varkaana ja sain istua kahdeksan päivää
vankilassa. Senjälkeen rupesin korjauslukijaksi erääseen kirjapainoon
ja ansaitsin siten niin paljon rahaa, että saatoin jälleen palata
jalkaisin Hollantiin. Opin kuitenkin tällä aikaa tarpeeksi
tuntemaan tämän kaupungin kirjalliset, valtiolliset ja hengelliset
koirankuonolaiset. Sanotaan, että ihmiset siellä muka olisivat kovin
kohteliaita ja rakastettavia, -- uskoo, kuka tahtoo!
-- Minä puolestani, sanoi Candide, en ole lainkaan utelias näkemään
Ranskaa. Voitte hyvin ymmärtää, että kun kerran on ollut kokonaisen
kuukauden Eldoradossa, ei maailmassa enää ole mitään muuta näkemisen
arvoista kuin neiti Kunigunda. Lähden häntä Veneziaan odottelemaan.
Matkustamme Ranskan halki suoraan Italiaan. Tulette kai mukaan, vai
kuinka?
-- Sangen mielelläni, sanoi Martin. Sanotaan tosin, että Veneziassa
ei ole hyvä muilla kuin sen omalla aatelistolla, mutta että siellä
kuitenkin otetaan vieraanvaraisesti vastaan muukalaisiakin, jos
heillä vain on paljon rahaa. Minulla ei ole sitä ollenkaan, teillä
sitävastoin on ja minä seuraan teitä kaikkialle.
-- Mutta kesken kaikkia, sanoi Candide, luuletteko, että maa alkuaan
on ollut merenä, niinkuin vakuutetaan tuossa paksussa kirjassa, jota
kapteenimme kulettaa mukanaan?
-- Minä en luule siitä asiasta yhtään mitään, sanoi Martin, enkä
yleensä kallista korvaani sellaisille hourailuille enemmän kuin
niillekään, mitä meille nykyaikana syötetään.
-- Mutta mitä tarkoitusta varten on siis maailma oikeastaan luotu?
kysyi Candide.
-- Raivostuttaakseen meitä, vastasi Martin.
-- Eikö teistä ole hyvin ihmeellistä, jatkoi Candide, tuo mitä
kerroin Pitkäkorvien maasta, tarkoitan noiden molempien tyttöjen
rakkautta apinoihin?
-- Ei ollenkaan, sanoi Martin. Mitä ihmeellistä siinä olisi, minä
olen nähnyt maailmassa niin paljon merkillisempiäkin asioita.
-- Luuletteko siis, kysyi Candide, että ihmiset aina ovat tappaneet
toisiaan samoin kuin he nyt tekevät, että he aina ovat olleet yhtä
valheellisia, petollisia, kavaloita, kiittämättömiä, rosvoilevia,
epäluotettavia, heikkoja, halpamaisia, kateellisia, persoja,
juoppoja, saitoja, kunnianhimoisia, verenhimoisia, panettelevia,
irstailevia, sokean kiihkomielisiä, tekopyhiä ja tyhmiä?
-- Luuletteko te, kysyi Martin, että kyyhkyshaukat aina ovat syöneet
kyyhkysiä, kun ovat saaneet niitä kynsiinsä?
-- Epäilemättä, sanoi Candide.
-- No, niin, sanoi Martin, jos kyyhkyshaukoilla aina on ollut sama
luonne, miksi siis ihmiset olisivat vaihtaneet omaansa?
-- Oh, sanoi Candide, onpa siinä eroa sentään, sillä ihmisen vapaa
tahto...
Näin haastellen he saapuivat Bordeaux'hon.