Mitä Candidelle ja Martinille tapahtui merellä.
Tuo vanha oppinut, jonka nimi oli Martin, lähti siis Candiden mukana
Bordeaux'hon. Kumpikin olivat he paljon nähneet ja paljon kärsineet;
ja vaikka heidän laivansa olisi pitänyt purjehtia Surinamista
Hyväntoivon niemen ympäri Japaniin, niin olisi heille kuitenkin
riittänyt koko matkaksi keskustelemista tämän maailman henkisestä ja
aineellisesta kurjuudesta.
Kuitenkin oli Candide siinä suhteessa Martinia onnellisempi, että
hän yhä vielä toivoi saavansa nähdä neiti Kunigundan, jota vastoin
Martinilla ei ollut minkäänlaisia toivoja; lisäksi oli Candidella
kultaa ja timantteja. Ja vaikka hän olikin kadottanut sata suurta,
maailman suurimmilla aarteilla kuormitettua punalammasta ja vaikkakin
hänen sydäntään yhä vielä kaiverteli tuon hollantilaisen kipparin
konnamaisuus, niin kuitenkin hän aina, kun hän ajatteli sitä mitä
hänellä vielä oli jälellä taskuissaan tai puhui Kunigundasta,
ja etenkin hyvän aterian jälkeen, oli taipuvainen kallistumaan
Panglossin järjestelmään päin.
-- Mutta te, herra Martin, sanoi hän oppineelle, mitä te ajattelette
kaikesta tästä? Mikä on teidän mielipiteenne aineellisesta ja
henkisestä pahasta?
-- Herra Candide, vastasi Martin, papit ovat syyttäneet minua
socinianiksi, mutta asian laita on todellisuudessa niin, että olen
manikealainen. [Manikeismi, Manin (216-276) Persiassa perustama
uskontojärjestelmä, joka on kokonaan perustettu dualismille, hyvän ja
pahan periaatteelle.]
-- Te laskette leikkiä, sanoi Candide, eihän maailmassa enää ole
manikealaisia.
-- Minä olen, sanoi Martin. Minä en voi sille mitään, en voi ajatella
toisin.
-- Teillä on silloin piru nahassanne, sanoi Candide.
-- Pirulla on niin paljon tekemistä tässä maailmassa, että hän voi
kyllä yhtä hyvin olla minun ruumiissani kuin kaikkialla muuallakin.
Mutta täytyypä minun muuten tunnustaa teille, että kun silmäilen
tätä palloa, tai oikeammin sanoen tätä murua maailman avaruudessa,
jota nimitämme maaksi, niin tuntuu minusta kyllä siltä, kuin
olisi Jumala hyljännyt sen jonkun pahansuopaisen hengen käsiin,
lukuunottamatta tietysti Eldoradoa. En ole koskaan nähnyt mitään
kaupunkia, joka ei tahtoisi hävittää naapurikaupunkiaan, en koskaan
ainoatakaan perhettä, joka ei toivottelisi onnettomuutta ja perikatoa
jollekin toiselle. Kaikkialla heikot vihaavat mahtavia, joiden
edessä he kuitenkin matelevat, ja mahtavat puolestaan kohtelevat
heitä niinkuin karjaa, josta saadaan villaa ja lihaa. On olemassa
kokonainen miljoona rykmentteihin järjestettyjä murhaajia, jotka
lakkaamatta vaeltavat toisesta Europan kulmasta toiseen ja jotka
ryöstävät ja tappavat oikein sääntöperäisesti ansaitakseen leipänsä
tällä ammatilla, jota pidetään kaikkein kunniakkaimpana. Ja niissäkin
kaupungeissa, jotka näennäisesti nauttivat rauhaa ja joissa taiteet
kukoistavat, kalvaa ihmisiä ainainen kateus ja riita, levoton
pyrkimys ja elämän murhe ja kaikenlainen kurjuus, moninaisempi vielä
kuin jossakin piiritetyssä kaupungissa. Salaiset murheet ovat vielä
julmempia kuin yleinen ja yhteinen onnettomuus. Lyhyesti sanoen, olen
niin paljon nähnyt ja kokenut, että minusta vähitellen on tullut
manikealainen.
-- Kaikkialla on sentään hyvääkin, vastasi Candide.
-- Paljon mahdollista, sanoi Martin, mutta minä en sitä ainakaan ole
koskaan nähnyt.
Heidän näin keskustellessaan kuului äkkiä kanuunan pauketta. Ja
jyske yltyi hetki hetkeltä. Jokainen tarttui kaukoputkeensa.
Nähtiin kaksi laivaa, jotka sotivat noin kolmen penikulman päässä
toisistaan. Tuuli ajoi molemmat laivat niin lähelle ranskalaista,
että siitä vallan ilokseen saattoi katsella taistelun kulkua. Vihdoin
toinen laivoista tähtäsi toiseen niin syvällekäyvän ja oikeaan
osatun yhteislaukauksen, että se paikalla upposi. Candide ja Martin
erottivat aivan selvästi uppoavan laivan kannella noin satakunta
ihmistä, jotka kaikki kohottivat kätensä taivasta kohden päästäen
ilmoille sydäntä särkeviä huutoja; hetki senjälkeen ei näkynyt eikä
kuulunut enää mitään.
-- Tuossa nyt on, sanoi Martin, yksi esimerkki siitä, miten ihmiset
kohtelevat toisiaan.
-- Totta on, sanoi Candide, että tuollaisessa kohtauksessa on jotakin
pirullista.
Heidän näin puhellessaan hän huomasi jotakin heleänpunaista, joka
ui meressä aivan lähellä heidän laivaansa. Laskettiin vene vesille
tutkimaan, mitä se voisi olla. Se oli yksi Candiden lampaista. Ja hän
iloitsi enemmän saadessaan tämän yhden takaisin kuin mitä hän oli
surrut menettäessään sata, vaikka ne kaikki olivat Eldoradon suurilla
timanteilla kuormitettuja.
Ranskalainen kapteeni sai piankin selville, että jälelle jääneen
laivan kapteeni oli espanjalainen ja upotetun laivan päällikkö
taaskin hollantilainen merirosvo: sama juuri, joka oli varastanut
Candiden aarteet. Ne äärettömät rikkaudet, jotka tuo roisto oli
anastanut, makasivat nyt hänen kerallaan meren pohjalla; ja
ainoastaan yksi lammas oli pelastunut.
-- Kuten näette, sanoi Candide Martinille, seuraa rikosta myös
joskus rangaistus. Tuo hollantilainen hirtehinen sai juuri sellaisen
kohtalon, minkä hän ansaitsikin.
-- Se on kyllä totta, sanoi Martin, mutta oliko välttämätöntä, että
myös kaikkien muiden laivalla olevien matkustajien piti hukkua?
Jumala rankaisi tuota lurjusta, mutta piru upotti kaikki muut.
Sillä välin sekä ranskalainen että espanjalainen laiva jatkoivat
matkaansa ja Candide ja Martin jatkoivat myös rauhassa keskusteluaan.
He väittelivät yhtä mittaa kaksi viikkoa ja kahden viikon päästä
he olivat yhtä pitkällä kuin ensimäisenäkin päivänä. Mutta pääasia
kummallekin oli vain saada puhua, välittää ajatuksiaan ja lohduttaa
toisiaan.
Candide silitti hyväilevästi lammastaan.
-- Koska kerran olen saanut sinut takaisin, puheli hän, saanen
varmasti vielä Kunigundankin.