Mitä heille tapahtui Surinamissa ja kuinka Candide tutustui Martiniin.
Ensimäinen matkapäivä kului sangen miellyttävästi. Molempia
matkailijoita innostutti tietoisuus siitä, että ne aarteet, jotka he
omistivat, olivat suuremmat kuin kaikki Aasian, Europan ja Afrikan
aarteet yhteensä. Ihastuksissaan kaiverteli Candide Kunigundan nimeä
sinne tänne tien puihin. Toisena päivänä vajosi kaksi lampaista
suohon; ne katosivat sinne kuormineen päivineen. Muutaman päivän
kuluttua kuoli vielä kaksi lammasta väsymyksestä; seitsemän tai
kahdeksan kuoli nälkään eräässä erämaassa, vielä putosi jonkun ajan
kuluttua muutamia vuorten kuiluihin.
Vihdoin oli heillä sadan päivän kuluttua jälellä enää vain kaksi
lammasta. Ja Candide sanoi Cacambolle:
-- Siitä nyt näet ystäväni, kuinka katoavaista, tavaraa tämän
maailman rikkaudet ovat. Ei ole mitään muuta pysyväistä kuin hyve ja
onni saada jälleen nähdä neiti Kunigunda.
-- Niinpä kyllä, sanoi Cacambo, mutta meillä on vielä jälellä kaksi
lammasta, joiden selässä on enemmän aarteita kuin mitä Espanjan
kuninkaalla on eläissään. Ja tuolla kaukana näen kaupungin, joka
luullakseni on Surinam ja joka kuuluu hollantilaisille. Nyt loppuvat
pian vaivamme ja onnemme päivät alkavat. Kun he lähestyivät
kaupunkia, löysivät he erään neekerin, joka virui maassa ja jonka
yllä oli vain vaillinainen alaosa vaatekertaa, nimittäin sinisestä
palttinasta tehty housunpuolikas; tältä miesraukalta puuttui kokonaan
vasen jalka ja oikea käsi.
-- Hyvä Jumala, puhutteli Candide häntä hollannin kielellä, mitä
sinä, ystäväni, siinä teet ja miten olet joutunut noin surkeaan
tilaan?
-- Odotan tässä isäntääni, tuota kuuluisaa kauppiasta hra
Vanderdenduria, vastasi neekeri.
-- Ja hra Vanderdendurko sinua on noin pahoin pidellyt? kysyi Candide.
-- Hän juuri, herra, vastasi neekeri. Sellainen on tapa täällä.
Kaksi kertaa vuodessa saamme vaatteita, nim. yhdet palttinaiset
housut, siinä kaikki. Jos työskentelemme sokeritehtaissa ja jos
myllynkivi sattuu musertamaan sormemme, niin leikataan meiltä pois
koko käsi. Jos tahdomme paeta, hakataan meiltä pois toinen jalka.
Kuten näette olen minä läpikäynyt nämä molemmat rangaistukset.
Tällä hinnalla te syötte sokeria Europassa. Kuitenkin silloin kun
äitini möi minut kymmenestä Patagonian myntistä Guinean rannikolla,
sanoi hän minulle: "Rakas lapseni, siunaa fetishejämme ja palvele
niitä aina uskollisesti; ne antavat sinulle onnellisen elämän;
sinä olet nyt jo saavuttanut sen kunnian, että olet päässyt meidän
valkoisten herrojemme orjaksi ja sillä tehnyt myös isäsi ja äitisi
onnellisiksi." Niin, en tiedä, olenko tehnyt heidät onnellisiksi,
mutta he eivät ainakaan ole tehneet onnelliseksi minua. Koirat,
apinat ja papukaijat ovat tuhat kertaa vähemmän onnettomia kuin
me. Hollantilaiset fetishit, jotka minut ovat kääntäneet uskoonsa,
sanovat minulle joka sunnuntai, että me olemme kaikki Adamin
lapsia, sekä valkoiset että mustat. Minä en ole genealogi, mutta
jos nuo saamamiehet ovat oikeassa, niin olemme kaikki keskenämme
pikkuserkkuja. Ja siinä tapauksessa täytynee teidänkin myöntää, ettei
juuri voi kamalammin kohdella sukulaisiaan.
-- Oi, Pangloss! huudahti Candide. Sinä et varmaankaan koskaan ollut
voinut kuvitellakaan sellaisia kauheuksia! Nyt riittää minullekin!
Minun täytyy vihdoinkin luopua optimismistasi!
-- Optimismi! Mitä se on? kysyi Cacambo.
-- Voi ystäväni, vastasi Candide, se on mieletön halu itsepintaisesti
inttää, että kaikki on hyvin, silloin kun kaikki on pahoin.
Ja hän vuodatti kyyneleitä katsellessaan neekeriä.
Ja itkien saapui hän Surinamin kaupunkiin.
Kaikkein ensimäiseksi tiedustelivat he, olisiko satamassa jotakin
laivaa, jonka voisi lähettää Buenos-Ayrekseen. Henkilö, jonka puoleen
he tässä asiassa kääntyivät, sattui juuri olemaan eräs espanjalainen
laivakippari, joka lupautui kauppoihin kohtuullisesta korvauksesta.
He päättivät tätä asiaa varten yhtyä eräässä kaupungin kapakassa.
Candide ja uskollinen Cacambo menivät sinne heti lampaineen häntä
odottamaan.
Candide, jolla aina oli sydän huulillaan, kertoi avomielisesti
espanjalaiselle kaikki seikkailunsa ja uskoi hänelle myös, että hänen
oli aikomus ryöstää neiti Kunigunda.
-- Siinä tapauksessa varon kyllä viemästä teitä Buenos-Ayrekseen,
sanoi laivakippari, sillä minua odottaisi siellä varma hirttonuora ja
teitä samoin: tietäkää, että kaunis Kunigunda on hänen ylhäisyytensä
käskynhaltijan lempi-rakastajatar.
Tämä oli kova isku Candidelle, hän itki kauan.
Vihdoin hän veti Cacambon syrjään.
-- Nyt minä tiedän, rakas ystäväni, sanoi hän, mitä sinun on
tekeminen. Meillä on kummallakin taskuissamme noin viiden tai
kuuden miljoonan edestä timantteja. Sinä olet taitavampi kuin
minä, mene sinä hakemaan neiti Kunigundaa Buenos-Ayreksesta. Jos
kuvernööri tekee estelyjä, niin anna hänelle yksi miljoona, ja
jos hän sitten vieläkin hankaa vastaan, niin anna kaksi. Sinähän
et ole tappanut mitään inkvisiittoria, sinua ei siksi kukaan osaa
epäillä. Sillä välin minä hankin itselleni toisen laivan ja purjehdin
Veneziaan sinua odottamaan. Se on vapaa valtio, jossa ei ole mitään
peljättävänä ei bulgarialaisten, ei arabialaisten, ei juutalaisten
eikä inkvisiittorien puolelta.
Cacambo hyväksyi tämän viisaan ehdotuksen. Tosin oli hän onneton
siitä, että hänen näin täytyi erota hyvästä herrastaan, josta samalla
oli tullut hänen läheisin ystävänsä, mutta ilo siitä, että hän tällä
tavoin saattoi olla hänelle hyödyksi, voitti hänessä kuitenkin eron
tuskan He syleilivät toisiaan kyyneleet silmissä. Candide terotti
hänen mieleensä, ettei hän suinkaan unohtaisi tuota kunnon muoria.
Cacambo lähti matkaan vielä samana päivänä, sillä hän oli kaikin
puolin hyvä ja avulias ihminen.
Candide viipyi vielä jonkun aikaa Surinamissa odotellen löytävänsä
toisen samanlaisen laivakipparin, joka olisi taipuvainen viemään
hänet ja hänen kaksi lammastaan Italiaan. Hän pestasi itselleen
palvelijoita ja osteli valmiiksi kaikki, mitä hän arveli
tarvitsevansa niin pitkällä laivamatkalla. Vihdoin tapasi hän hra
Vanderdendurin, joka oli suuren laivan omistaja.
-- Mitä tahdotte, kysyi hän tältä, jos viette minut sekä palvelijani,
tavarani ja molemmat lampaani suorinta tietä Veneziaan.
Laivanomistaja määräsi kymmenen tuhatta piasteria. Candide suostui
siihen heti.
Ohoh, vai sillä lailla, tuumi tuo viisas Vanderdendur itsekseen, tämä
muukalainen maksaa noin vain kymmenen tuhatta piasteria ilman muuta!
Hän mahtaa olla upporikas.
Hän palasi hetken kuluttua takaisin ja selitti, ettei hän voinutkaan
tehdä tuota matkaa alle kahdenkymmenen tuhannen.
-- Hyvä on, saatte siis kaksikymmentä tuhatta, sanoi Candide.
No enpäs ole kuullut kummempaa, mumisi kauppias itsekseen, tälle
miehelle on yhdentekevää, antaako hän kymmenen tuhatta tai
kaksikymmentä tuhatta piasteria.
Hän palasi vielä kerran Candiden luo ja sanoi, ettei hän sittenkään
voinut viedä häntä Veneziaan vähemmästä kuin kolmestakymmenestä
tuhannesta piasterista.
-- Saatte siis kolmekymmentä tuhatta, vastasi Candide.
Ohoh, ajatteli tähän hollantilainen kauppias, kolmekymmentä tuhatta
piasteria ei siis merkitse mitään tälle miehelle; varmaankin on
noitten molempien lampaitten selässä satumaisia aarteita. Mutta
jääköön nyt asia tälleen toistaiseksi. Parasta on pistää nyt ensiksi
varmuuden vuoksi taskuunsa nuo kolmekymmentä tuhatta piasteria,
sittepähän nähdään!
Candide möi kaksi pientä timanttia, joista jo pienempi oli arvoltaan
suurempi kuin se summa minkä kippari oli pyytänyt. Hän maksoi
matkansa etukäteen ja molemmat lampaat kuljetettiin laivaan. Candide
astui myös pieneen veneeseen, mennäkseen sillä laivaan, joka kellui
kauempana sataman edustalla. Mutta tätä otollista hetkeä käyttikin
kapteeni hyväkseen, hän nosti samassa purjeet ja irroitti ankkurin.
Tuuli oli hänelle myötäinen ja pian katosi laiva hämmästyneen ja
pelästyneen Candiden näkyvistä.
-- Voi, huusi hän, tämäpä on oikein vanhan maailman arvoinen
kepponen! Hän palasi takaisin rannalle kovin synkällä mielellä. Eikä
ihmekään. Olihan hän juuri kadottanut omaisuuden, jolla olisi voinut
täyttää vaikka kahdenkymmenen hallitsijan aarre-aitat.
Hän lähti erään hollantilaisen tuomarin luo. Ja vähän kiihottunut
kun oli, kolkutti hän tuimasti ovea. Hän astui sisään, kuvasi
onnettomuutensa ja huusi tätä tehdessään vähän kovaäänisemmin kuin
mikä oli soveliasta. Aluksi tuomari sentähden tuomitsi hänet kymmenen
tuhannen piasterin sakkoihin loukkaavasta käytöksestä. Sitten hän
vasta alkoi kuunnella häntä kärsivällisemmin, lupasi ottaa hänen
asiansa tutkittavaksi heti kun kauppias oli palannut sekä vaati
vielä toiset kymmenentuhatta piasteria vaivojensa palkkioksi tästä
neuvottelusta.
Nämä kokemukset masensivat Candiden kokonaan. Tosin oli hänelle
jo elämässä tapahtunut monenlaisia ja tuhatkertaa tuskallisempia
onnettomuuksia, mutta se kylmäverinen tapa, jolla tuomari
ja laivakippari nyt viimeksi olivat hänen luottamustaan
väärinkäyttäneet, kiehutti hänen sappeaan ja teki hänet synkän
raskasmieliseksi. Ihmisten pahuus esiintyi äkkiä hänen sielunsa
silmille koko alastomassa rumuudessaan ja se teki kaikki hänen
ajatuksensa surullisiksi.
Vihdoin sai hän kuulla, että eräs ranskalainen laiva oli lähdössä
Bordeaux'hon ja koska hänellä ei enää ollut mitään timanteilla
kuormitettuja lampaita kuljetettavanaan, vuokrasi hän siitä
kohtuhinnasta itselleen hytin ja antoi samalla kuuluttaa kaupungilla,
että jos löytyisi joku sellainen kunniallinen ihminen, joka tahtoisi
tehdä hänelle matkaseuraa, antaisi hän hänelle vapaan matkan, ruuan
ja kaksi tuhatta piasteria, kuitenkin sillä ehdolla, että tämän
miehen tuli olla onnettomin ihminen koko maassa.
Halukkaita ilmestyi niin paljon, etteivät ne kaikki olisi mahtuneet
edes kokonaiseen laivastoon. Candide erotteli senvuoksi ensin heidän
joukostaan lähemmän tarkastelun alaiseksi noin parikymmentä henkilöä,
joilla hänen mielestään näytti olevan parhaimmat edellytykset
täyttää hänen ehtonsa, myöskin mitä seuran pitoon tulee, ja jotka
muuten kaikki väittivät ansaitsevansa etusijan. Hän vei heidät
kaikki ravintolaan ja tarjosi heille illallista sillä ehdolla, että
jokainen valallaan vannoisi kertoa elämän tarinansa suoraan ja
vääristelemättä, luvaten valita sen, joka hänen mielestään tuntui
kaikkein säälittävimmältä ja jolla oli eniten syytä olla tyytymätön
tilaansa. Kaikille muille lupasi hän myös antaa jonkun apurahan.
Kokous kesti aina kello neljään aamulla. Kuunnellessaan heidän
seikkailujaan muisteli hän, mitä vanha muori oli hänelle sanonut
silloin, kun he olivat matkalla Buenos-Ayrekseen ja kuinka hän oli
pannut päänsä pantiksi siitä, ettei laivalla ollut ainoatakaan
sellaista, jolle ei olisi joskus tapahtunut suuria onnettomuuksia.
Ja jokaisen uuden elämäntarinan kohdalla hän muisti Panglossia.
Olisipa tuon Panglossparan nyt vaikea puolustaa järjestelmäänsä,
ajatteli hän. Toivoisinpa melkein, että hän olisi mukana. Jos
jossakin on kaikki hyvin, niin on se vain Eldoradossa, eikä missään
muualla maan päällä.
Vihdoin lankesi hänen valintansa erään köyhän tiedemiehen osalle,
joka oli työskennellyt kymmenen vuotta Amsterdamin kirjankustantajien
hyväksi. Hänen mielestään ei voinut maailmassa olla enää sen
tympäisevämpää ammattia.
Tämä oppinut mies, joka muuten oli erinomaisen hyvä ihminen, oli
kokenut monenlaista kovaa. Hänellä oli ollut vaimo, joka oli
varastanut hänet putipuhtaaksi, poika, joka oli antanut selkään
hänelle, tytär, joka oli hyljännyt hänet ja karannut erään
portugalilaisen kanssa. Häneltä oli juuri riistetty eräs pieni virka,
jolla hän eli, ja Surinamin papit vainosivat häntä, sentähden, että
he pitivät häntä socinianina. [Socinianit, eräs 1500 luvulla syntynyt
lahko, joka kielsi kolminaisuusopin ja Kristuksen jumaluuden.]
On kyllä myönnettävä, että kaikki nuo muut olivat vähintäin yhtä
onnettomia, mutta Candide valitsi hänet siksi, että hän toivoi tuon
oppineen miehen seurasta paljon huvia matkalla.
Kaikkien muitten mielestä Candide oli kovin epäoikeudenmukainen.
Mutta hän lauhdutti heitä lahjoittamalla kullekin sata piasteria.