Kuinka Candide ja hänen palvelijansa saapuvat Eldoradon maahan ja
mitä he siellä näkivät.
Kun he olivat päässeet Pitkäkorvien maan ulkorajoille, sanoi Cacambo
Candidelle:
-- Näette nyt, että tämä pallonpuolisko ei ole rahtuistakaan parempi
kuin tuo toinen. Uskokaa minua, paras on, että palaamme jälleen
Europaan niin pian kuin suinkin.
-- Kuinka me sinne voisimme palata, sanoi Candide, ja minne me
siellä menisimme? Jos menen omaan maahani, ovat bulgarialaiset
ja arabialaiset siellä vastassani ja he tappavat jokaisen, joka
heidän eteensä sattuu. Jos palaan Portugaliin, joudun roviolle.
Jos taas jäämme tähän maahan, olemme joka hetki vaarassa joutua
paistinvartaaseen. Mutta kuinka sittenkään voisin jättää tätä
maanosaa, jossa neiti Kunigunda asuu!
-- Lähtekäämme sitten Cayenneen, ehdotti Cacambo. Siellä tapaamme
ranskalaisia, jotka kiertävät maailman ympäri. He voivat auttaa meitä
tästä pälkähästä. Ehkä Jumala meitä vielä armahtaa.
Ei ollut niinkään helppoa päästä Cayenneen. He tiesivät kyllä
vähän, mihin suuntaan heidän oli kulettava, mutta vuoret, virrat,
kuilut, ryövärit ja villi-ihmiset olivat kaikkialla hirvittävinä
esteinä. Heidän hevosensa olivat vähällä kaatua väsymyksestä; heidän
muonavaransa olivat myös lopussa. Noin kuukauden ajan he elättivät
itseään pelkillä luonnon antimilla.
Vihdoin saapuivat he erään pienen virran luo, jonka partaalla kasvoi
kokospalmuja, joiden hedelmät antoivat heille jälleen uutta voimaa ja
rohkeutta.
Cacambo, joka osasi antaa aina yhtä hyviä neuvoja kuin muorikin,
sanoi Candidelle:
-- Nyt emme enää voi täten jatkaa. Olemme kävelleet jo enemmän
kuin liikaa. Tuolla näen tyhjän veneen ajelehtivan virran mukana.
Täyttäkäämme se kokospähkinöillä, heittäytykäämme tuon pienen aluksen
armoille. On varmaa, että virta aina vie johonkin asuttuun seutuun.
Jos ne kohtalot, jotka meitä siellä odottavat, eivät olisikaan niin
miellyttävää laatua, niin on niillä ainakin se etu, että ne ovat
uusia.
-- Tehkäämme sitten niin, sanoi Candide, ja antakaamme asiamme Herran
huomaan!
He velloivat täten muutamia penikulmia eteenpäin milloin kuivien,
milloin vihannoivien, milloin jyrkkien, milloin alhaisten seutujen
lomitse. Virran uoma laajeni yhä. Vihdoin se luisui sisään
näkymättömästä kuilusta, jonka yllä kaarsi suunnattomat, pilvien
korkuiset kalliot.
Mutta nuo molemmat matkamiehet eivät silti kadottaneet rohkeuttaan.
He antoivat aaltojen kuljettaa venheen tuohon kurimon kuiluun.
Ja virta, joka tällä kohdalla taas oli kapea ja vuolas, lennätti
heidät holvissa eteenpäin hirvittävällä vauhdilla ja pauhinalla.
Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua näkivät he vihdoin jälleen
päivän valon. Mutta heidän ruuhensa murtui vuoren särkkiin ja
kokonaisen peninkulman saivat he laahautua kiveltä kivelle, kunnes
he vihdoin näkivät yllään kaartuvan äärettömän suuren, joka puolelta
ylipääsemättömien vuorien rajoittaman taivaan.
Maa, johon he olivat saapuneet, oli viljelty niin tarpeen kuin
nautinnon lakeja silmällä pitäen. Kaikkialla yhtyivät hyöty ja
huvi. Tiet olivat täynnä tai oikeammin, niiden koristuksena oli
kaunismuotoisia ja loistavasta aineesta tehtyjä ajopelejä, joissa
istui harvinaisen kauniita miehiä ja naisia ja joiden eteen oli
valjastettu suuria, punaisia ja nopeakulkuisia lampaita, jotka
nopeudessa voittivat kaikki Andalusian, Tetuan ja Mequinezin
jaloimmat hevoset.
-- Onpa tässä kerrankin maa, joka on parempi kuin Westfali, sanoi
Candide.
Ja he astuivat ensimäiseen kylään, minkä lie tiellään kohtasivat.
Kylänportilla oli joukko lapsia, jotka huvikseen heittelivät
kivellä maaliin ja joilla kaikilla oli kullankirjaillut vaatteet
yllään, vaikkakin aivan risaiset. Nuo molemmat toisesta maailmasta
tulleet matkailijat pysähtyivät heitä katselemaan. Kivet, joilla
lapset leikittelivät, olivat jotenkin suuria pyöreitä liuskoja,
mitkä keltaisia, mitkä punaisia, mitkä viheriäisiä, mutta kaikki
erinomaisen säteileviä. Matkailijamme tulivat uteliaiksi ja ottivat
maasta käteensä muutamia. Ne olivatkin pelkkiä kultapalasia, pelkkiä
smaragdeja ja rubiineja, joista pieninkin jo olisi kelvannut itse
Suur-Mogulin valtaistuinta koristamaan.
-- Epäilemättä, sanoi Cacambo, ovat nämä leikkivät lapset tämän maan
kuninkaan poikia.
Samassa tuli kylän opettaja kutsumaan oppilaitaan kouluun.
-- Tuossa on varmaan, sanoi Candide, kuninkaallisen perheen
kotiopettaja.
Nuo pienet risamekot keskeyttivät leikkinsä ja jättivät siihen
kivensä ja kaikki leikkivälineensä. Candide kokosi ne maasta,
kiiruhti kasvattajan luo ja ojensi ne kohteliaasti hänelle tehden
hänelle merkkien avulla ymmärrettäväksi, että Heidän Kuninkaalliset
Korkeutensa olivat unohtaneet jälkeensä kultansa ja jalokivensä.
Kyläkoulun opettaja heitti hymyillen ne pois, katseli vähän aikaa
Candideen suurella hämmästyksellä ja jatkoi sitten matkaansa.
Matkailijat eivät laiminlyöneet koota itselleen jälelle jääneitä
kultia, rubiineja ja smaragdeja.
-- Mutta onpa tämä vasta ihmeellinen maa! huudahti Candide. Tämän
maan kuninkaan lapset mahtavat olla kovin hyvin kasvatettuja, koska
heidät on opetettu halveksimaan kultaa ja jalokiviä.
Cacambo oli yhtä hämmästynyt kuin Candidekin.
Vihdoin he lähestyivät kylän ensimäistä taloa. Se oli komea niinkuin
joku europalainen linna. Oven luona vilisi ihmisiä ja vielä enemmän
oli talon sisällä, josta tunki ulos kauniita säveleitä ja erinomaisen
suloinen ruuan tuoksu. Cacambo meni ovelle ja kuuli, että ihmiset
puhuivat perun kieltä. Se oli juuri hänen äidinkielensä, sillä kuten
jokainen tietää, oli Cacambo syntynyt Tukumanin kylässä, jossa ei
kukaan puhunut mitään muuta kieltä.
-- Minä voin olla teille tulkkina, sanoi hän Candidelle. Menkäämme
vain sisälle. Tämä on ravintola.
Heti kaksi kultapukuista ja rusettitukkaista nuorukaista ja neitosta
kiiruhti esiin pyytäen heitä vain istumaan pöytään. Ateriaan kuului
neljä liemiruokaa ja näiden lisäksi oli pöydällä vielä kaksi
papukaijaa, keitetty kondorikotka, joka painoi kaksisataa naulaa,
kaksi erittäin hyvänmakuiseksi valmistettua apinaa, kolmesataa
kolibria, kaikki samassa vadissa, ja kuusisataa pikku lintua eräässä
toisessa, lisäksi hienosti höystettyjä muhennoksia, herkullisia
leivoksia. Kaikki tämä tarjoiltiin vuorikristalli-astioissa. Ja
koko ajan tarjoilija-nuorukaiset ja -neitoset kaatoivat maljakoihin
erilaisia sokeriruo'oista valmistettuja juomia.
Ravintolavieraat olivat etupäässä kauppiaita ja ajomiehiä. Kaikki
käyttäytyivät äärimmäisen kohteliaasti. Ne muutamat kysymykset, jotka
he tekivät Cacambolle, osoittivat mitä harkituinta hienotunteisuutta,
samoin pyrkivät he vastauksissaan puhumaan hänen toivomuksiensa
mukaisesti.
Kun ateria oli lopussa, luulivat Cacambo ja Candide ruhtinaallisesti
maksaneensa osansa heittäessään pöydälle pari niistä suurista
kultakolikoista, jotka he tieltä olivat koonneet. Mutta isäntä
ja emäntä remahtivat täyttä kurkkua nauramaan ja nauroivat niin,
että heidän täytyi pidellä vatsaansa. Vihdoin sanoi isäntä vähän
tyynnyttyään:
-- Hyvät herrat, me näemme kyllä, että te olette muukalaisia. Me emme
useasti näe sellaisia luonamme, ja sentähden saatte suoda meille
anteeksi, että rupesimme nauramaan, kun tarjositte meille maksuksi
maantien kiviä. Teillä ei varmaankaan ole maan käypää rahaa, mutta
sitä ette tarvitsekaan täällä syödessänne. Kaikki liikkeen ja kaupan
helpottamiseksi rakennetut majatalot ylläpidetään valtion varoilla.
Te olette sitäpaitsi syöneet huonosti täällä, sillä tämä on köyhä
kylä. Mutta kaikkialla muualla voidaan teidät ottaa vastaan ansionne
mukaisesti.
Cacambo selitti Candidelle isännän puheen merkityksen ja Candide
kuunteli sitä samalla ihastuksella ja hämmästyksellä, jolla Cacambo
sen esitti.
-- Mikä onkaan sitten tämä maa, sanoivat he toinen toisilleen, jota
ei missään muussa maailmanpaikassa tunneta ja jossa koko luonto
on niin erilaatuinen kuin omassamme! Luultavasti on tämä juuri se
maa, jossa kaikki on hyvin, sillä täytyy tietysti välttämättä olla
yksi sellainenkin. Ja vaikka mestari Pangloss olisikin sanonut mitä
tahansa, niin huomasin kuitenkin useasti, että Westfalissa ainakin
kaikki kävi päin seiniä.