Muorin tarina.
Minunkaan silmäni eivät aina ole olleet verestävät ja punalaitaiset,
minunkaan nenäni ei aina ole koskettanut leukaa enkä minä aina ole
ollut palvelijan asemassa.
Olen paavi Urbanus X:n ja Palestrinan prinsessan tytär. Aina
neljänteentoista ikävuoteeni asti kasvatettiin minua palatsissa,
jonka rinnalla kaikki teidän saksalaisten paroonienne linnat ovat
pelkkiä pahanpäiväisiä tallirakennuksia, ja yksi ainoa minun
puvuistani oli jo arvokkaampi kuin kaikki Westfalin komeudet
yhteensä. Vartuin kauneudessa, suloissa ja kyvyissä, ilojen keskellä,
herättäen kaikessa ympäristössäni kunnioitusta ja suuria toiveita.
Herätinpä lisäksi rakkauttakin. Rintani alkoi pyöristyä. Ja mikä
rinta tosiaan! Valkoinen, kiinteä ja kauniisti muovailtu kuin
konsanaan mediciläisen Venuksen. Ja mitkä silmät! Mitkä silmäluomet
ja ihanat mustat ripset minulla oli! Millainen tuli leimusikaan
molemmista silmäteristäni! Sen rinnalla himmenivät itse taivaan
tähdet, kuten sanoivat kaikki runoilijat, jotka minut näkivät.
Kamarineitsyeet, jotka pukivat päälleni ja riisuivat yltäni,
joutuivat suoranaiseen hurmaustilaan katsellessaan minua edestä ja
takaa ja kaikki miehet olisivat tahtoneet olla heidän sijassaan.
Jouduin kihloihin erään Massa-Carraran ruhtinassukuun kuuluvan
prinssin kanssa. Ja millaisen prinssin kanssa! Hän oli yhtä kaunis
kuin minäkin, koko hänen olemuksensa oli vain sulaa lempeyttä ja
rakastavaisuutta, hänellä oli säkenöivä äly ja rakkaudesta palava
sydän; ja minä rakastin häntä niinkuin tavallisesti ensimäistä kertaa
rakastetaan, epäjumaloivasti, kiihkoisasti.
Häitämme jo valmistettiin. Ja siinäkös nähtiin komeutta, ennen
kuulumatonta prameutta: lakkaamattomia juhlia, karuselleja,
opera-buffoja, ja koko Italia sepitteli minulle sonetteja, joissa
tosin ei ollut ainoatakaan kelvollista. Onneni päivä oli jo aivan
lähellä, kun muuan vanha markiisitar, joka oli ollut minun prinssini
rakastajatar, kutsui hänet kotiinsa suklaata juomaan; tuskin kaksi
tuntia sen jälkeen kuoli hän hirvittäviin kouristuksiin.
Mutta tämäkin on vielä aivan mitätön juttu. Äitini, joka oli
epätoivoissaan, joskin paljon vähemmän murheellinen kuin minä,
tahtoi, että joksikin aikaa riistäytyisimme irti tuosta murheellisia
muistoja herättävästä olinpaikastamme. Hänellä oli hyvin kaunis
maatila Gaetan lähellä ja me astuimme siis erääseen sinne menevään
kaleeriin, joka oli kullattu niinkuin Pyhän Pietarin alttari
Roomassa. Mutta tuskin olimme päässeet ulos satamasta, kun
marokkolainen kaapparilaiva alkoi ahdistaa laivaamme ja saavutti sen.
Meidän sotilaamme puolustautuivat niinkuin ainakin paavin asemiesten
sopii: he heittäytyivät kaikki polvilleen ja luovuttivat pois aseensa
rukoillen merirosvoilta synninpäästöä.
Kädenkäänteessä riisuttiin heidät kaikki alastomiksi niinkuin apinat,
samoin myös äitini, hovineitsyeemme ja minutkin. Täytyi suorastaan
ihailla sitä kätevyyttä, millä nämä herrat osasivat vapauttaa ihmiset
heidän vaatteistaan. Mutta mikä vielä enemmän ihmetytti minua,
oli se, että he tutkivat meitä kaikkia vielä alastominakin hyvin
tarkoin. Tämä toimitus tuntui minusta hyvin kummalliselta; mutta koko
maailma on täynnä ihmettä sille, joka ei ole käynyt kotinurkkiaan
kauempana. Pian tulin tietämään, että he tämän menettelyn avulla
tahtoivat tutkia, olimmeko ehkä kätkeneet joitakin timantteja; tämä
tapa on ohut käytännössä ammoisista ajoista alkaen kaikkien niiden
sivistyneiden kansojen keskuudessa, jotka harjoittavat merirosvoutta.
Myöskin olen kuullut, että herrat maltalais-ritarit eivät koskaan
jätä sitä tekemättä, kun he ovat vanginneet jonkun turkkilaisen tai
turkittaren. Tämä on yleinen ihmis-oikeuden laki, jota ei vielä
koskaan ole yritetty kumota.
En tahdo lähemmin kuvailla, kuinka kovaa on nuorelle prinsessalle
täten tulla viedyksi äitineen orjattareksi Marokkoon; ymmärrätte
kyllä itsestännekin, mitä kaikkea me saimme kärsiä tällä
merirosvolaivalla. Äitini oli vielä hyvin kaunis, seuranaisemme,
yksinkertaiset kamarineitsyeemmekin, omistivat enemmän suloja kuin
mitä koko Afrika voi tarjota; mitä minuun taas tulee, niin olin
hurmaava, ruumiillistunut kauneus ja sulous itse ja lisäksi vielä
impi, jota tosin en saanut olla kauan aikaa, sillä tämän kukan, joka
oli varattu kauniille Massa-Carraran prinssille, riisti minulta
kaapparilaivan kapteeni, inhoittava neekeri, joka luuli vielä sillä
tekevänsä minulle suuren kunnian. Tosiaan oli välttämätöntä, että
rouva Palestrinan prinsessa ja minä olimme niin voimakkaita kuin mitä
me olimme, kestääksemme sen kaiken, minkä me saimme kestää ennenkuin
saavuimme Marokkoon. Mutta sivuuttakaamme nämä seikat, ne ovat niin
ylimalkaisen typeriä, ettei niistä maksa vaivaa puhua.
Koko Marokko ui veressä, kun saavuimme sinne. Keisari Muley-Ismaelin
viisikymmentä poikaa kamppaili keskenään vallasta; jokaisella oli
oma puolueensa ja niin oli yht'aikaa käynnissä viisikymmentä eri
kansalaissotaa: mustat mustia vastaan, mustat tummanruskeita vastaan,
tummanruskeat tummanruskeita vastaan, mulatit mulatteja vastaan;
kaikkialla kautta koko valtakunnan oli vain yhtämittaista teurastusta.
Tuskin olimme ehtineet nousta laivasta, kun jo joukko mustia, jotka
kuuluivat merirosvokapteenimme edustaman puolueen vihollisiin,
hyökkäsi hänen kimppuunsa ryöstääkseen hänen saaliinsa. Me naiset
olimme timanttien ja kullan jälkeen hänen kallisarvoisin lastinsa:
sain tällöin olla todistajana taistelussa, jommoista ei ikinä vielä
ole nähty Europan taivaan alla. Pohjoismaisten kansojen veri ei
ole taipeeksi kuumaa; heidän himonsa naisiin ei koskaan kiihdy
sellaiseksi raivoksi kuin mikä on ominaista Afrikan pojille. Teillä
europalaisilla tuntuu olevan pelkkää maitoa suonissanne, jota vastoin
Atlasvuoren ja sen lähiseutujen asukkaiden suonissa virtaa tulta ja
vihtrilliä. Se taistelu, joka meidän omistamisestamme taisteltiin,
oli yhtä raivoisa kuin konsanaan aarniometsien leijonien, tiikerien
ja käärmeiden välillä. Eräs mauri tarttui äitiäni oikeasta
käsivarresta, kapteenini luutnantti piti häntä kiinni vasemmasta
käsivarresta; eräs maurilainen sotamies kävi käsiksi toiseen jalkaan
ja eräs meriryöväreistä yhtä tukevasti toiseen. Melkein kaikki meidän
naisemme joutuivat täten siinä silmänräpäyksessä neljän sotamiehen
raastettaviksi. Kapteenini piti minua piilossa takanaan, hän heilutti
turkkilaista käyrämiekkaa kädessään ja tappoi jokaisen, joka uskalsi
vastustaa hänen raivoaan. Vihdoin makasivat kaikki italiattaremme,
äitinikin, maassa palasiksi revittyinä, silvottuina ja muodottomiksi
runneltuina. Sen olivat saaneet aikaan nuo hirviöt, jotka heistä
kamppailivat. Mutta myöskin kaikki muut olivat siinä temmellyksessä
saaneet surmansa, kaikki vangit ja seuralaiseni, sekä myös ne,
jotka olivat heidät vanginneet, sotilaat, merimiehet, mustat,
tummanruskeat, valkeaihoiset ja mulatit, vieläpä kapteeninikin, ja
minä itse viruin puolikuolleena erään ruumisröykkiön päällä.
Samanlaisia näytelmiä näyteltiin, kuten sanottu, kaikkialla kolmen
sadan penikulman laajuisella alalla kenenkään silti laiminlyömättä
noita viittä Muhametin säätämää rukousta.
Suurella vaivalla pääsin vihdoin pois tuosta verisestä ruumisläjästä,
johon olin hautautunut, ja laahauduin vaivaloisesti erään suuren
oranssipuun siimekseen; siihen uuvuin kauhun, väsymyksen, epätoivon,
pelon ja nälän raukaisemalla. Vähän ajan kuluttua lamautuivat
rasittuneet aistini kokonaan ja minä vaivuin horroksiin, joka oli
enemmän pyörtymistä kuin luonnollista lepoa. Olin vielä tässä
heikkouden ja tajuttomuuden tilassa elämän ja kuoleman välillä, kun
tunsin, että joku syleili minua. Avasin silmäni ja näin silloin
valkoisen, miellyttävän näköisen miehen, joka huokaili haikeasti
italian kielellä.