Kuinka Candide tapasi vanhan filosofian opettajansa, tohtori
Panglossin ja mitä sitten tapahtui.
Candide, joka tunsi vielä enemmän sääliä kuin inhoa tuota
kauhistuttavaa kerjäläistä kohtaan, -- antoi hänelle ne kaksi
floriinia, jotka hän oli saanut tuolta kunnon Jacques-anabaptistilta.
Aave tuijotti häneen kiinteästi, purskahti itkuun ja lankesi hänen
kaulaansa.
Candide peräytyi pelästyneenä.
-- Voi, sanoi tuo kurja raukka toiselle kurjalle, ettekö enää tunne
rakasta Panglossianne?
-- Mitä kuulenkaan, tekö se olettekin, rakas mestarini, ja tässä
surkuteltavassa tilassa! Mikä onnettomuus onkaan teitä kohdannut?
Minkätähden ette enää ole tuossa kauneimmassa kaikista linnoista? Ja
miten on käynyt neiti Kunigundan, tuon helmen neitsyeitten joukossa,
tuon luonnon mestariteoksen?
-- Menehdyn tähän paikkaan, huokasi Pangloss.
Heti vei Candide hänet anabaptistin talliin, jossa hän antoi hänelle
vähän leipää ja kun Pangloss hiukan oli tointunut, kysyi hän tältä
uudestaan:
-- Entä Kunigunda, miten on hänen laitansa?
-- Hän on kuollut, vastasi toinen.
Tämän kuullessaan Candide pyörtyi: hänen ystävänsä virvoitteli häntä
huonolla etikalla, jota sattumalta löytyi tilkkanen tallissa; vihdoin
avasi Candide jälleen silmänsä.
-- Kunigunda on kuollut! Voi sinua, sinä paras kaikista maailmoista,
minne häivytkään silmistäni! Mihin tautiin hän kuoli? Tai kenties
hän kuolikin sen johdosta, että hän näki, miten hänen herra isänsä
ankarilla potkuilla ajoi minut pois kauniista linnastaan?
-- Ei, sanoi Pangloss, bulgarialaiset sotilaat, halkaisivat hänen
vatsansa tehtyään hänelle ensin väkivaltaa niin paljon kuin yleensä
naiselle voi tehdä. He löivät myöskin kallon puhki herra paroonilta,
joka tahtoi häntä suojella. Rouva paroonitar silvottiin palasiksi,
ja minun holhokkiraukkani joutui aivan saman kohtelun alaiseksi
kuin hänen sisarensakin, ja mitä itse linnaan tulee, niin siitä ei
jäänyt kiveä kiven päälle, ei ainoatakaan latoa, ei lammasta, ankkaa
eikä puuta; mutta meidät on hyvin kostettu, sillä arabialaiset
menettelivät aivan samoin eräässä naapuri-linnassa, joka kuului
muutamalle bulgarialaiselle paroonille.
Tämän selostuksen aikana Candide pyörtyi uudestaan, mutta tultuaan
jälleen tajuihinsa ja sanottuaan kaikki, mitä hänen tässä tapauksessa
tuli sanoa, alkoi hän pohtia syytä ja seurausta ja sitä riittävää
aihetta, joka oli saattanut Panglossin noin surkuteltavaan tilaan.
-- Voi, sanoi Pangloss, se on rakkaus, rakkaus, tuo ihmissuvun
lohduttaja, maailmojen ylläpitäjä, kaikkien tuntevien olentojen
sielu, hellä rakkaus.
-- Voi, niin, sanoi Candide, myöskin minä olen tuntenut tämän
rakkauden, tuon sydänten hallitsijan, tuon sielun meidän sielussamme;
se ei ole tosin minulle koskaan tuottanut muuta kuin yhden suudelman
ja parikymmentä potkua takapuoleen. Kuinka on tämä kaunis syy voinut
aiheuttaa niin kammottavan seurauksen?
Pangloss vastasi seuraavasti:
-- Oi rakas Candideni, tehän tunsitte Paquetten, tuon kunnianarvoisen
paroonittaremme soman seuranaisen; hänen sylissään olen saanut
maistaa niitä paratiisin iloja, jotka ovat aiheuttaneet nämä helvetin
vaivat, jotka nyt minua jäytävät; hän oli tuon sairauden saastuttama,
ja on ehkä nyt jo kuollutkin siihen. Paquette oli saanut tämän
lahjan eräältä hyvin oppineelta fransiskaani-munkilta, joka oli sen
ammentanut suoraan alkulähteestä, sillä hän oli saanut sen eräältä
vanhalta kreivittäreltä, joka oli saanut sen eräältä ratsuväen
kapteenilta, joka taas sai kiittää siitä erästä markiisitarta, joka
oli vuorostaan siitä velassa eräälle hovipojalle, joka oli saanut
sen eräältä jesuiitalta, joka ollen noviisi oli vastaanottanut
sen suoraan alenevassa polvessa eräältä Kristoffer Kolumbuksen
seuralaiselta. Mitä minuun tulee, niin en enää tartuta sitä
keneenkään, sillä olen mennyttä miestä.
-- Oi, Pangloss, huudahti Candide, onpa tuo omituinen sukutaulu.
Perkele itse taitaa sitten olla sen kanta-isä, vai kuinka?
-- Ei ollenkaan, vastasi tuo suuri mies, se oli vallan välttämätön
asia, tuiki tarpeellinen aines tässä parhaimmassa kaikista
maailmoista; sillä jollei Kolumbus eräällä Amerikan saarella olisi
saanut tätä tautia, joka myrkyttää luomisen lähteen, joka usein
suorastaan ehkäisee sikiämisen ja ilmeisesti on ristiriidassa
luonnon suuren tarkoitusperän kanssa, ei meillä olisi suklaatia eikä
kosinellia; vielä lisäksi on huomattava, että tähän päivään asti tämä
tauti on jäänyt tunnusmerkilliseksi yksinomaan meidän maanosallemme
samoin kuin oppiriidatkin. Turkkilaiset, intialaiset, persialaiset,
kiinalaiset, siamilaiset, japanilaiset eivät tunne sitä vielä;
mutta on olemassa kyllä riittävä syy otaksua, että hekin vuorostaan
joidenkin vuosisatojen kuluttua tulevat sen tuntemaan. Toistaiseksi
se on tehnyt ihailtavia edistysaskelia meidän keskuudessamme ja
etenkin noissa suurissa, hyvinkasvatetuista ja kunniallisista
palkkasotureista muodostetuissa armeijoissa, jotka määräävät
valtioiden kohtalot; saa olla varma siitä, että kun kolmekymmentä
tuhatta miestä seisoo sotarintamassa yhtä suurta vastustajajoukkoa
vastassa, niin on kummallakin puolen noin kaksikymmentä tuhatta
kuppatautista.
-- Onpa tuo todellakin ihailtavaa, sanoi Candide, mutta nyt meidän
täytyy saada teidät terveeksi.
-- Kuinka se olisi mahdollista, sanoi Pangloss; minulla ei ole
killinkiäkään, rakas ystävä, ja koko maapallollamme ei ole
ainoatakaan paikkaa, jossa voisi saada suoneniskua ja peräruisketta
ilmaiseksi.
Kun Candide kuuli tämän, huomasi hän, mitä oli tehtävä: hän meni
rukoilemaan apua armeliaalta anabaptisti Jacques'ilta ja kuvaili
hänelle niin liikuttavasti sen tilan, johon hänen ystävänsä oli
joutunut, että tuo hyvä mies heti otti turviinsa tohtori Panglossin
ja antoi parantaa hänet omalla kustannuksellaan. Näissä parannuksissa
kadotti Pangloss ainoastaan yhden silmän ja yhden korvan. Hän
kirjoitti hyvin ja osasi erinomaisesti laskea, jonka vuoksi
anabaptisti Jacques otti hänet kirjanpitäjäkseen.
Kun hän kaksi kuukautta myöhemmin oli pakotettu liikeasioittensa
vuoksi matkustamaan Lissaboniin, otti hän molemmat filosofit mukaansa
laivalle. Pangloss selitti hänelle, kuinka kaikki oli niin hyvin,
ettei paremmin voinut olla. Jacques ei ollut aivan sitä mielipidettä.
-- Ihmiset ovat varmaankin hiukan turmelleet luontoa, sanoi
hän, sillä eiväthän he ole syntyneet susiksi, mutta ovat
kumminkin sellaisiksi muuttuneet. Jumala ei ole antanut heille
kaksikymmentäneljä-naulaisia tykkejä eikä pistimiä, mutta he ovat
laittaneet itselleen sellaisia hävittääkseen toisiaan. Entä mitä
sanotte vararikoista ja oikeudesta, joka anastaa vararikon tekijän
koko omaisuuden vetäen nenästä saamamiehiä!
-- Kaikki tämä on aivan välttämätöntä, vastasi yksisilmäinen
tohtori; yksityisten onnettomuudet edistävät yleistä hyvinvointia,
joten siis kaikki on väin sitä paremmin, mitä enemmän on yksityisiä
onnettomuuksia.
Hänen näin puhellessaan oli ilma synkistynyt, tuulet puhalsivat
kaikista neljästä ilmansuunnasta ja juuri kun Lissabonin satama alkoi
näkyä, yllätti laivan hirvittävin rajumyrsky, mitä milloinkaan vielä
on nähty.