Mitä Candidelle tapahtui bulgarialaisten keskuudessa.
Kun Candide näin oli tullut poisajetuksi tästä maallisesta
paratiisista, kulki hän kauan aikaa tietämättä minne, itkien,
kohottaen tuon tuostakin silmänsä taivasta kohden ja kääntäen
ne myös usein takaisin tuon maailman kauneimman linnan puoleen,
jossa oli tuo maailman kaunein vapaaherrallinen neiti. Hän nukkui
illallista syömättä keskellä peltoja kahden vaon välissä. Lumi
putoili suurina hiutaleina, aivan jähmettyneenä alkoi Candide
seuraavana päivänä laahautua lähintä kaupunkia kohti, jonka nimi
oli Waldberghoff-trarbk-dik-dorff, aivan rahatta ja puolikuolleena
nälästä ja väsymyksestä. Hän pysähtyi surullisena erään kapakan
ovelle. Kaksi siniseen puettua miestä huomasi hänet.
-- Toveri, sanoi toinen, kas tuossapa on pulska nuorukainen, joka
täyttää mitat.
He tulivat Candiden luo ja pyysivät häntä hyvin kohteliaasti
päivällistä syömään.
-- Hyvät herrat, sanoi heille Candide miellyttävällä
vaatimattomuudella, teette minulle suuren kunnian, mutta minulla ei
ole millä maksaa puolestani.
-- Oh, herraseni, sanoi hänelle toinen sinisistä, henkilöt, joilla
on sellaiset edellytykset ja ansiot kuin teillä, eivät koskaan maksa
mitään. Ettekö ole viisi jalkaa ja viisi tuumaa pitkä?
-- Kyllä, se on juuri pituuteni, hyvät herrat, vastasi hän kumartaen.
-- Siispä, herraseni, käykää pöytään, emme ainoastaan maksa
edestänne, vaan vielä lisäksi pidämme huolta siitä, että mieheltä
sellaiselta kuin te, ei tästä lähin koskaan ole puuttuva rahaa;
ihmiset ovat luodut ainoastaan auttamaan toisiaan.
-- Olette oikeassa, sanoi Candide, sitä juuri on herra Pangloss
minulle aina sanonut; huomaan kyllä, että kaikki on järjestetty
maailmassa parhain päin.
Häntä pyydettiin ottamaan vastaan muutamia kultarahoja; hän otti ne
ja tahtoi antaa niistä velkakirjan; sitä hänen ei kuitenkaan sallittu
tehdä. Ja niinpä istuttiin pöytään.
-- Rakastatte varmaankin suuresti?... alkoi toinen.
-- Oi kyllä, vastasi Candide, rakastan suuresti neiti Kunigundaa.
-- Ei, sanoi toinen herroista, me kysymme teiltä, ettekö rakasta
suuresti bulgarien kuningasta.
-- En ollenkaan, sanoi hän, sillä en ole häntä koskaan nähnyt.
-- Kuinka? hän on ihanin kaikista kuninkaista ja meidän täytyy juoda
hänen maljansa.
-- Kovin kernaasti, hyvät herrat, sanoi Candide ja joi.
-- Se riittää, sanottiin hänelle, nyt olette te bulgarien tuki ja
turva, puoltaja ja sankari; teidän onnenne on taattu ja kunnian tie
viittaa teille.
Hänelle pantiin sitten heti raudat jalkoihin ja hänet vietiin
rykmenttiin.
Täällä häntä komennettiin kääntymään oikeaan ja vasempaan, nostamaan
kivääriä olalle ja laskemaan jalalle, tähtäämään, ampumaan, kulkemaan
juoksumarssissa; ja hänelle annettiin kolmekymmentä kepinlyöntiä.
Seuraavana päivänä hän teki harjoitukset jo vähän vähemmän huonosti
ja sai ainoastaan kaksi kymmentä lyöntiä; sitä seuraavana päivänä
hänelle annettiin ainoastaan kymmenen ja toverit katsovat häntä kuin
ihme-eläintä.
Candide oli itse vielä aivan hämmästyksissään eikä lainkaan selvillä
omasta sankaruudestaan. Eräänä kauniina kevätpäivänä pisti hänen
päähänsä lähteä kävelylle ja hän alkoi kulkea suoraan eteenpäin ollen
siinä uskossa, että ihmisillä samoin kuin eläimilläkin oli täysi
oikeus mielin määrin käyttää jalkojaan. Hän ei ollut vielä kävellyt
kahta peninkulmaakaan, kun jo neljä muuta kuusi jalkaa pitkää
sankaria saavutti hänet, sitoi hänet ja vei hänet tyrmään.
Häneltä kysyttiin lain mukaisessa järjestyksessä, mistä hän piti
enemmän: juosta kolmekymmentä kuusi kertaa kujaa koko rykmentin läpi
tai saada yht'aikaa kaksitoista lyijykuulaa aivoihinsa. Turhaan
vetosi hän ihmisen vapaaseen tahtoon, selittäen, ettei hän tahtonut
kumpaakaan. Hänen täytyi tehdä valintansa; ja sen Jumalan lahjan
voimalla, jota nimitetään vapaudeksi, hän vihdoin päätti juosta kujaa
kolmekymmentäkuusi kertaa; hän teki sen kaksi kertaa. Rykmentissä
oli kaksi tuhatta miestä, joten hän siis silloin yhteensä jo oli
saanut neljä tuhatta raipan iskua, jotka niskasta peräpakaroihin asti
raatelivat hänen hermojaan ja lihaksiaan. Kun kolmannen kujanjuoksun
piti alkaa, niin Candide, joka ei enää kestänyt enempää, pyysi sitä
armoa, että häneltä hyväntahtoisesti suvaittaisiin katkaista kaula.
Hänelle myönnettiinkin tämä suosionosoitus, hänen silmänsä sidottiin
ja hänen käskettiin laskeutua polvilleen.
Tällä hetkellä juuri sattui bulgarien kuningas kulkemaan siitä
ohitse; hän kyseli rikoksen laatua ja kun tällä kuninkaalla oli
suuret älyn lahjat, -- ymmärsi hän siitä kaikesta, mitä hän sai
kuulla, että Candide oli nuori metafyysikko, joka ei juuri mitään
tiennyt maailman menosta, ja hän armahti hänet jalomielisesti, joka
teko ansaitsee tulla ylistetyksi kaikissa sanomalehdissä ja kaikkina
aikoina.
Eräs kelpo haavalääkäri paransi Candiden kolmessa viikossa
Dioskorideen keksimillä lievikkeillä.
Hänellä oli jo vähän nahkaa ja hän osasi kävellä, kun sota syttyi
bulgarialaisten ja arabialaisten kuninkaiden välillä.