En saa kannatusta.
Kävin Ståhlbergin luona ja esitin hänelle rauhanvälitysaatteeni. Hän
ei uskonut rauhanneuvottelujen mahdollisuuteen. Täytyy antaa asiain
mennä menoaan ja aseiden ratkaista. Samaa mieltä oli myöskin Erkko,
joka päivemmällä kävi luonani. Kun luultavasti kaikki valtiolliset
piirit ja niiden mukana koko porvaristo, joitakin minun tapaisia,
viimeiseen saakka sovinnollisia idealisteja ehkä lukuunottamatta,
ovat tällä kannalla, ei kai asiassa kannata tehdä sen enempää. Sota
ja verenvuodatus on kerta kaikkiaan tosiasia eikä sen jatkuminen
enää ole vältettävissä. Haihtukoon siis tämä unelma niinkuin monet
muutkin. Tulee kaatumaan tuhansia, häviämään miljoonia. Ja kun olisi
voinut ja pitänyt voida! Mutta kun maailma menetti järkensä. Viinan
huuma ei ole mitään aatteen ja vallanhimon huuman rinnalla.
*
On ollut eräiden muidenkin kanssa keskustelua siitä, ovatko
molemmat puolueet sotivia valtoja vai onko toinen katsottava vain
kapinalliseksi. Jotkut myöntävät, että se tilanne mahdollisesti
voi kerran syntyä, jolloin täytyy ryhtyä sovitteluihin. Nyt sitä
ei ole. Mutta _jos_ se yleensä voi koskaan syntyä, niin voihan se
silloin olla olemassa jo nyt, koska sodan _syyt_ ovat samat nyt ja
silloin. Syynähän on tietysti suureksi osaksi kiihoitus, pakotus,
venäläinen tartunta, vallanhimo y.m.s. ulkonaiset seikat, mutta on
siinä pohjalla muutakin, epäkohtia ja luokkavastakohtia j.n.e. Ja
tosiasia on, etteivät ne enää ole ainoastaan rosvot ja huligaanit,
jotka taistelevat, vaan asiansa oikeudesta pyhästi vakuutetut miehet.
Sotaa se on luokkasotakin, ja jos sellainen yleensä on oikeutettu,
niin on tämäkin sitä. Vaikka heidät saadaankin laskemaan aseensa,
eivät he luovu aatteesta sen vuoksi, että menettivät taistelun,
siitä aatteestaan, että on oikein ja tarpeen aseita käyttää. Jäykkä
rankaisu- ja rikoslakikanta ei kuitenkaan lopulta auta. He ovat vain
pinnallisesti katsoen kapinoitsijoita, pohjalta heitä on katsottava
asiansa ja etujensa puolesta taisteleviksi, niinkuin mekin sitä
olemme. He ovat hyvässä uskossa. Voitto ratkaisee, kummanko edut
ja aatteet olivat voimakkaammat ja tarpeellisemmat toteuttaa. Jos
meidän asiamme oli oikeampi, me saamme siitä voimaa ja voitamme, jos
taas heidän, niin he voittavat -- jos eivät nyt, niin joskus toiste.
Heidän sotansa on valloitussotaa, meidän sotamme puolustussotaa.
Siinä on ero. Ja se on kyllä suuri meidän hyväksemme. Siksi meidän
linnamme luultavasti varmastikin kestää, heidät lyödään takaisin.
Mutta ei heitä sittenkään saa, _kaikkia_ aseihinkaan tarttuneita,
kohdella ryöväreinä ja maantierosvoina tavallisessa merkityksessä,
eikä pitäisi olla häpeällistä ryhtyä neuvottelemaan. Ainakin sopisi
kysyä, mitä he oikein tahtovat ja voidaanko sitä heille antaa. Voihan
olla, että heidän rauhanehtonsa niinkuin heidän sodanjulistuksensakin
tietäisivät koko porvarillisen yhteiskunnan, oikeusjärjestyksen
kukistamista, sanalla sanoen olojen luomista, joissa emme voisi
elää, ja ettemme siis voisi tehdä rauhaa millään ehdolla, vaan ennen
kaatua. Niin ollen tästä umpikujasta ei tietystikään selvitä muuten
kuin murtaumalla läpi.
*
Ylimys.
Kenraali Silfverhjelm on asunnostaan ampunut punakaartilaisia, jotka
piirittivät hänen asuntonsa. Ammuttuaan patruunansa hän ampui itsensä
viimeisellä.
Hän oli keisarikauden miehiä, ihaili ylhäisyyksiä, ruhtinaita, hovia.
Millä kunnioituksella hän osoittikaan minulle jotain keisariveristä
kenraalia kerran Kansallisteatterissa. Entinen kaartin kenraali,
sitä henkeä. Liekö osannut suomea montakaan sanaa. Luultavasti hän
tunsi todellista tyydytystä ampuessaan punaisia, saastaisia elukoita.
Hän ei kai sietänyt, että ne hänet ampuisivat. Hän tahtoi kuolla
vertaisensa käden kautta ja ampui itse itsensä. Hänen loppunsa oli
komea. Luullen, että hänestä vielä runoillaan. Hänen tekonsa jää
tarunomaiseksi. Bertel Gripenbergin aihe.
*
Manner pelkää.
Kullervo Manner on kuulemma käynyt jossain asiassa Englannin konsulin
luona. Konsuli on sanonut: "En ole koskaan nähnyt miestä, joka olisi
ollut niin kauheasti peloissaan."
*
Manner ilmiantaa.
Kerrotaan, että kun Manner y.m. yhdessä Svinhufvudin kanssa kävivät
venäläisellä laivalla, jolloin Svinhufvud vaati venäläisten
poistumista, oli Manner tehnyt sen ilmiannon, että senaatin
järjestämä järjestysvalta oli tähdätty venäläisiä vastaan. Hän
nähtävästi luuli sillä panevansa Svinhufvudin pulaan, odottaen, että
tämä kieltäisi. Svinhufvud ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan myönsi
avoimesti, että niin oli asianlaita: asestautuminen oli todella
tähdätty venäläisiäkin vastaan siltä varalta, että he ryhtyisivät
ryöstämään. Sen olivat sotilaat näyttäneet ymmärtävän eivätkä
olleet siitä lainkaan kauhistuneet. Mannerin ilmiannon kärki oli
nolosti katkennut. Olisin tahtonut nähdä tuon kohtauksen; se täytyy
kerran tulla kaunokirjallisesti, draamallisesti ikuistetuksi.
Siinä on historiamaalarinkin aihe. Onnellinen tuleva Suomen suuri
draamakirjailija; hänen aihevarastonsa näiltä ajoilta tulee olemaan
loppumaton.
Mannerista muuten kuulin, että hän on ollut perheensä n.s. "surun
lapsi". Hän on pappissukua. Bobrikoffin aikana hän agiteerasi
asevelvollisuuteen menemistä ja tuli heitetyksi ulos eräästä
kokouksesta. Intohimoinen, synkkä kunnian- ja vallanhimoinen luonne.
*
Valpas.
Valpas, joka muka on ollut vallankumousta vastaan, on muka sanonut:
"Kaikki kaksikymmenvuotisen työni hedelmät ovat menneet hukkaan."
Olisi pitänyt sanoa: "Tässä nyt ovat kaksikymmenvuotisen työni
hedelmät."
*
Katala asiakirja.
Tänään on "Työmiehessä" kirjoitus "Vaarallista peliä. -- Eivätkö
porvarilliset peräänny?"
Siinä polemisoidaan sitä vastaan, että suojeluskuntain perustaminen
oli tarpeen kotien pyhyyden ja rauhan suojelemiseksi venäläisiä
vastaan. Jos se olisikin ollut tarkoitus, niin se on ollut
vaarallista peliä.
"Venäläisillähän oli Suomessa suuret armeijaosastonsa. Niillä oli
kiväärit, kuularuiskut ja tykkejäkin. Linnoitukset ja sotalaivat
suojelivat rannikoita. Kuinka olisivat salaa vain kivääreillä ja
muilla keveillä aseilla varustetut tilapäiset suomalaisjoukot voineet
tositaistelussa pitää puoliaan varsinaisia keveästi ja raskaasti
varustettuja ammattiarmeijoita vastaan? Olisihan voinut sattua, että
pelkkä muutama laukaus venäläistä sotaväkeä kohti olisi ärsyttänyt
sen mitä ankarimpiin toimenpiteisiin."
"Suomen porvarilliset lehdet tekivät voitavansa ärsyttääkseen
suomalaisia venäläisiä vastaan ja tietenkin samalla näitä suomalaisia
vastaan. Jos joku Venäjän kurjissa oloissa rikolliseksi kehittynyt
sotilas teki yksityisenä jonkin rikoksen tai jos joku pukeutui
sotilaspukuun ja sen verhoamana teki rikoksia, niin leveillä mustilla
otsikoilla merkittiin ne koko venäläisen sotaväen synneiksi.
Yksityisten konnantöillä tahrittiin kymmenet ja sadat tuhannet
kunniallisetkin."
"Viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta harjoittivat herraslehdet
moista osaksi sangen katalata ja yleensä vaarallista ärsytystä.
Jumalan onni, etteivät venäläiset sotilaat saaneet kaikkea sitä
tietoonsa, kun eivät ymmärtäneet suomea eikä ruotsia. Mutta
osaksi saivat he kuitenkin siitä selvän, kun heillä oli suomea ja
ruotsia taitavia tovereita ja kun heitä vastaan tehtyjä syytöksiä
selostettiin venäjänkielisissä lehdissä."
"Menettelyllään saivat porvarit vähintäänkin sen aikaan, että
venäläiset toivoivat aseet pois Suomen porvaristolta ja sille
uskollisilta joukoilta. Tottahan he halusivat pois aseet niiltä,
joiden oli ilmoitettu pitävän niitä heitä surmatakseen! Venäläisten
toimittamat kotitarkastukset ja aseiden etsinnät lienevät johtuneet
osaksi siitä syystä. Porvaristomme asestautuminen oli vienyt ensin
siihen vaaraan. Vielä suuremmaksi kävi vaara, kun porvarilliset
rupesivat asevoimalla vastustamaan noita etsintöjä ja puolustamaan
aseita, jotka oli ilmoitettu tuodun myös venäläisten päiden varaksi.
Kuten tunnettua tappoivat porvarilliset eräitä sotilaita aseiden
pitämisestä syntyneissä kahakoissa. Siten he antoivat aihetta
toimenpiteisiin, jotka olisivat voineet kehittyä perin vaarallisiksi,
kun Suomi kaikesta huolimatta oli vielä Venäjän sotatoimien
piirissä, ihan venäläisen puolustusrintaman osana. Jumalan onni
tuossa uhkapelissä, että täällä oleva venäläinen sotaväki oli
kansanvaltaisesti järjestettyä ja että sen määräävinä aineksina oli
kärsivällisiä ja pitkälti harkitsevia sosialisteja."
"Porvarillistemme aseväki on riisunut aseista tuhansia venäläisiä
sotilaita."
"Mitä se peli merkitsee? Voisiko sellaista tehdä noin vain iltikseen
esim. Saksalle? Olisiko voinut tehdä siten Venäjän keisarivallan
kenraalien johtamille joukoille?"
"Ei epäilemistä, osa porvaristoamme on asettunut Suomessa olevaan
venäläiseen sotaväkeen nähden _sotakannalle_. Se on antanut Venäjän
tasavallalle aiheen sodan julistamiseen. Se on vieläpä ikäänkuin
koettanut ärsyttää venäläisiä tekemään sen, ikäänkuin pakottamalla
pakottanut Venäjän ryhtymään suuremmin joukoin sotatoimiin Suomessa."
"Mitä sellaisesta sodasta tulisi? Venäjän tasavallalla on kyllä
sisäisiä vaikeuksia. Mutta niistä huolimatta voisi se lähettää
Suomeen niin suuren ja hyvin varustetun sotajoukon, että Suomen
porvariston aseväki tulisi perinpohjin tuhotuksi. Suuri Venäjä on
toki edelleen ja tulee olemaan pieneen Suomeen verraten monin kerroin
niin voimakas. Suomen porvaristo on epäilemättä tehnyt hullun teon,
kun on härnännyt moista mahtavata tasavaltaa sotaan, ellei sillä
porvaristolla ole muiden maiden voimia takanaan."
"Meille on vielä tänään tietämätöntä, mitä kaikkia seurauksia tuo
porvaristomme menettely on tuottava. Sanottakoon vielä kerran, että
jos porvaristomme olisi tehnyt minkä venäläisen porvarisvallan
sotaväelle tahansa niin, kuin on tehnyt Venäjän työläisvallan
sotaväelle, niin koko Suomi olisi hukassa, elleivät ulkovallat
ehkäseisi."
"Nykyiseen perin vaaralliseen ja onnettomuuksia uhkaavaan tilaan ei
kuitenkaan ole Suomen varsinainen kansa syypää. Suomen työväestö on
koettanut estää sen syntymistä."
"Venäjän nykyinen hallitusvalta käsittänee oikein Suomen sisäiset
asiat ja Suomen tasavallan aseman eikä siis tulle julistamaan
virallisesti sotaa Suomea vastaan. Mutta siitä huolimatta voi se
käyttää joukkojaan niitä suomalaisia joukkoja vastaan, jotka ovat jo
alkaneet pakollisen aseiden riistämisen venäläisiltä, siis alkanut
suorat sotatoimet venäläistä sotaväkeä vastaan. Jos Venäjä ryhtyy
tuohon toimeen tarmolla ja jos porvaristomme ei saa apua muiden
valtioiden anastajaryhmiltä, niin voi sen tila käydä tukalaksi."
"Eikö sillä olisi mahdollisuutta perääntyä? Vakuudeksi siitä,
etteivät ne enää tekisi kansaa ja tasavaltaamme vaaraan saattavia
tekoja, tulisi porvariskaartien luovuttaa myös muut sota-aseensa ja
sotimisvehkeensä. Heidän nykyiset käskijänsä -- ylinnä ehkä entiset
senaattorit, kenraalit, valtioneuvokset ja pankkiherrat -- eivät
arvatenkaan suostu siihen, mutta porvariston monien muiden ainesten
tulisi tehdä kaikkensa välttääkseen sodan leimahtamista suureksi
venäläisen sotaväen kanssa Suomen rajain sisällä. Yhdenkin venäläisen
sotilaan murhaaminen täällä voi olla vastedeskin vahingoksi Suomelle.
Sellaista murhaa voidaan näette käyttää vielä pitkien aikojen
kuluttua kiihottimena Venäjällä Suomea vastaan tämän takaisin
valloittamiseksi. Ja tätä valloitusta voi haluta jo ensimmäinen
porvarishallitus, mikä Venäjälle ehkä tulee."
Olen jäljentänyt kirjoituksen melkein kokonaisuudessaan. Se on
asiakirja, jota katalampaa tuskin minkään maan historiassa lienee
tavattavana. Se on suomalaista mieltä siihen määrin pöyristyttävä,
niin ilettävä, niin petturillinen, niin tympäisevä, että siihen on
vaikea edes polemisesti puuttua. Siihen on koottuna kaikki ilkeys,
kierous, tekopyhyys ja valheellisuus, minkä meikäläinen sosialistinen
sanomalehtimies saa aivoistaan irtaumaan. On käsittämätöntä, että
kansalaissodankaan aikana sellainen on ollut mahdollista.
Kirjoittajalle ei merkitse mitään se hirmuvalta, jota täällä sodan
aikana harjoitettiin _koko_ venäläisen sotaväen puolelta. Sehän otti,
pakkoluovutti, mitä tahtoi. Se antoi tukeaan kaikille rosvouksille ja
ryöstöille ja epäjärjestyksille, joita täällä viime kesän kuluessa
pantiin toimeen. Se vapautti vangitut, esti tutkinnot ja tuomioiden
täytäntöön panot. Mahdollisesti osa koetti ylläpitää kuria, mutta ei
voinut.
Niistä olisi pitänyt vaieta, niistä ei olisi saanut lausua
paheksumisen sanaakaan, jottei heitä ärsytettäisi.
Meidän ei olisi ollut lupa asestautua, ei keräytyä yhteen kotejamme
puolustamaan. Oli aivan luonnollista, että venäläisten piti saada
tuntea siitä suuttumusta, jos me sen tekisimme. Kirjoittajan
mielestä on perin ymmärrettävää ja oikeutettua, että venäläiset
ryhtyivät kotitarkastuksiin etsiäkseen meiltä aseita, jotka eivät
olleet hankitut rauhallisia venäläisiä vastaan, vaan niitä vastaan,
jotka toimeenpanivat ja tukivat noita ryöstöjä. Ja kai on hänestä
ymmärrettävää sekin, että kun aseita ei saatu, otettiin kaikenlaista
muuta ja pidätettiin se. Tietäähän tässä maassa jokamies, että
venäläisten ase-etsimiset eivät olleet muuta kuin tekosyitä päästä
porvarillisen omaisuuden kimppuun.
Heitä vastaan varustautumisen, hengen ja omaisuuden turvaamisen
leimaa kirjoittaja _sotakannalle_ asettumiseksi koko Venäjää
vastaan. Hän paheksuu sitä, se on hänestä isänmaallisesti
miltei rikollinen teko. Se on "ärsyttämistä", "katalaa peliä".
Kirjoittaja itse salaisesti yllyttää Venäjän "mahtavaa tasavaltaa"
kostotoimenpiteihin. Kostotoimenpiteihin -- mistä? Siitä, että me
täällä emme lopulta voineet muuta kuin itse puolustaa itseämme.
Venäjä on kyllä vielä niin voimakas, että se _meistä_ suoriutuu.
Venäjää melkein yllytetään tähän, käymään käsiksi Suomeen.
Suomeenko? Eihän Suomeen. Täällä on niitäkin, jotka eivät ole
tahtoneet asettua sotakannalle Venäjää vastaan. Porvarillinen
hallitus on sen tehnyt, mutta ei työväen tasavalta. Se ei ole antanut
aihetta sodan julistamiseen. Vaikka Venäjän kosto kohtaisikin
porvarillista Suomea, älköön se kuitenkaan kohdatko työväen Suomea.
Siis suora kehoitus käymään toisen kimppuun, mutta säästämään toista.
Kirjoitus on siis suoranainen yllytys hyökkäämään porvariston
kimppuun ja käyttämään aiheena siihen sitä, että porvaristo ryhtyi
toimiin puolustautuakseen viimeisessä tingassa aseidenkin avulla.
Sentähden, että me tahdoimme suojella koko kansan omaisuutta, estää
polttamasta ja hävittämästä sitä, mikä oli yhteistä porvarille ja
sosialisteille, tämä sosialisti luovuttaa meidät venäläiselle.
Nähtävästi eivät vallankumouksen tielle lähteneet luota siihen, että
saisivat venäläiset mukaansa auttamaan heitä heidän "aatteensa"
ja "asiansa" vuoksi. Pelkäävät ehkä, että ryssäkin ymmärtää, mikä
ero on venäläisen tsaarivallan ja virkamiesvallan kukistamisen ja
meikäläisen kansanvallan ja eduskunnan ja sen asettaman hallituksen
kukistamisen välillä; ettei se tahdo olla siinä mukana; että veljeys
siinä kohden voi pettää. On siis yllytettävä toveria mukaan häntä
muka persoonallisesti kohdanneen vääryyden ja loukkauksen vuoksi,
ja Venäjää kohdanneen solvauksen vuoksi. Ja sen kiittämättömyyden
vuoksi, jota me osoitamme heille, Suomen riippumattomuuden luojille.
Eikä kirjoittaja, jonka takana on puolueen äänenkannattaja
kokonaisuudessaan, koska artikkeli käy toimituksen nimessä ilman
nimimerkkiä, rajoitu yllyttämään maatansa kohtaan ainoastaan
nykyistä bolshevikkista Venäjää. Hän, suomalainen bolshevikki,
vihjaa jollekin tulevalle, porvarilliselle Venäjän hallitukselle:
Täällä Suomessa murhattiin silloin ja silloin venäläisiä sotamiehiä;
siinä on tarpeeksi aihetta Suomen takaisin valloittamiseksi. Hän
miltei kehoittaa venäläistä panemaan sen hampaankoloonsa. Hän
miltei luovuttaa kansansa, osan kansastaan, ei ainoastaan nykyisen
Venäjän kostolle, vaan siltä varalta, ettei se kosto vielä meitä
kohtaisi tässä sodassa, toiselle tulevalle kostolle, hänen nykyisen
vihamiehensä.
Kirjoittaja ei tietysti sano sitä aivan suoraan, mutta hän heittää
sen siemenen itämään venäläiseen mieleen, hän uhkaa sillä, hän
vaatii, ettemme olisi saaneet emmekä saisi nostaa asetta venäläistä
vastaan siinä pelossa, että meidät voidaan vetää siitä tilille.
Tilille mistä? Siitä, että kun venäläinen ase kädessä auttaa kapinaa
Suomessa, kapinan kukistaja ampuu sen venäläisen, joka häntä ampuu.
Nykyisen Venäjän ja tulevan Venäjän koston pelosta pitäisi
porvariston nyt laskea aseensa ja antaa punakaartin hallita ja
hävittää maata. Näyttää kuitenkin siltä, kuin täällä ei tuota kostoa
pelättäisi. Olen aina kauhistunut verenvuodatusta ja kauhistun
vieläkin. Mutta tämän kirjoituksen luettuani en ymmärrä, kuinka me
olisimme voineet tästä tilanteesta muuten suoriutua. Meidän täytyy
siitä suoriutua aseiden avulla. Ja jos emme voi tehdä sitä yksin, on
meidän tehtävä se kaksin -- jonkun avulla, joka tahtoo meitä auttaa.
*
Suomi Trotskin koekaniini.
Trotski sähköttää heille Brest-Litovskista:
"Me tervehdimme Suomen sankarillista työväenluokkaa, joka on
temmannut valtiovallan porvariston käsistä. Tästedes on tämä nuori
tasavalta valistuneine ja jarjestyneine köyhälistöineen oleva
esimerkiksi kelpaavana sosialistisen talouden koekenttänä. Viesti
voitostanne sytyttää sydämet kaikissa maissa ja antaa uusia voimia
taistelussa sotaa ja kapitalismia vastaan."
"Täällä Brest-Litovskissa taistellessamme keskusvaltain porvariston
imperialistisia pyyteitä vastaan me tunnemme vahvistuvamme teidän
voitonviestistänne."
"Suomen työtätekevien joukkojen sitkeys ja kestävyys on parhaana
takeena siitä, että te suoriudutte kaikista vaikeuksista ja johdatte
kansanne sosialistisen kehityksen laajalle polulle. Köyhälistön
yhteenkuuluvaisuuden uudet siteet yhdistävät nyt uuden Suomen
vapaaseen Venäjään. Teillä ja meillä on yhteiset viholliset ja
yhteiset ystävät, samat ihanteet ja sama tie. Sydämemme sykkii teidän
sydämenne kanssa yhteen. Eläköön veljellinen sosialistinen Suomi!"
*
Se elää sittenkin.
Luettuaan tämän huudahti eräs sosialisti, joka ei hyväksy tätä
aseellista vallankumousta: "Siinä nyt porvarit saivat, mitä ovat
tahtoneet, sodan ryssien kanssa." Kiivastuin ja vastasin: "Siinä nyt
sosialistit lopullisesti saivat, mitä ovat toivoneet: avun ryssiltä."
Olen ollut huomaavinani, että nekin sosialistit: jotka eivät hyväksy
aseellista vallankumousta, kuitenkaan eivät kovin kauhistu, kun sota
kerran on olemassa, mistä apu tulee, kunhan se tulee. Samahan alkaa
olla minunkin laitani. Ulkomaiden sekaantuminen meidän taisteluumme
tuntuu välistä toivottavalta, jotta taistelusta tulisi pian loppu.
Nekään, jotka eivät hyväksy sotaa, seisovat kuitenkin kukin
sotarintamansa takana. Minä toivon voittoa omilleni ja sosialistit
omilleen. Se, joka heille antaa voiton, on Venäjän aseet. Jos se on
oikein, eikä isänmaa entisessä merkityksessä merkitse mitään, vaan
että yleismaailmallinen työväen asia oikeuttaa tähänkin, silloin olen
minä väärässä ja taistelen kuolemaan tuomitun aatteen puolesta. Sen
kai tulevaisuus osoittaa. Mutta tuskin sitä minun silmäni tarvitsevat
nähdä.
Eräässä perheessä on yksi poika valkoisten rintamalla, toinen
punaisten. Kolmas on aseellisesti puolueeton. Kai nämä aatteet
taistelevat monessakin perheessä toisiaan vastaan. Mitä traagillisia
ristiriitoja tulleekaan vielä päivän valoon!
Eivät ole kadehdittavassa asemassa nekään, jotka ovat tolstoilaisen
ehdottoman rauhan ja aseettomuuden aatteen kannalla ja joiden
täytyy pysyä puolueettomina ja toimettomina. En ymmärrä, kuinka
sitä voi olla siihen nähden, mistä nyt on kysymys. Kiellän ehkä
herrani ja mestarini "rauhan erakon", olen ehkä uskoton itselleni
ja aatteelleni, mutta jos tunteen tuulen ryöppy kaataa purteni,
niin kaatakoon. Uskon, että rauhan aate elää, vaikka minä _nyt_ sen
pettäisinkin.
*
Tilintekoa.
Kun Maiju Lassila "Työmiehessä" yhä nälvii minuakin, ja näyttää
usuttelevan, tulee näinä sala- ja kostomurhain aikoina ajatelleeksi
omienkin päivieni päättymistä. Sellaisessa mielentilassa joutuu
tekemään tiliä itsensä kanssa ja kysymään, saisinko näin kärsiä
siitä, mitä kirjoitin "Armahduksesta" viime marraskuussa. Olisiko se
ja muut samanlaiset kirjoitukset selvittäneet tihutöiden tekijöille,
mikä heitä uhkasi, niin pian kuin yhteiskunta pääsisi kyllin
voimakkaaksi syyttääkseen ja tuomitakseen. Ehkä se vaikutti sodan
syttymiseen. Mutta sen täytyi tulla sanotuksi. Ja samalla tuntuu,
että jos saisin jotain mieskohtaisesti kärsiä, maksaisin, minkä ehkä
olen velkaa niille, joilla on ollut elämässä huonommin kuin minulla.
Enhän ole suoranaisesti "riistänyt", mutta kai olen toisten työn
tuloksista saanut ja pitänyt enemmän, kuin mitä olisin välttämättä
tarvinnut. Mutta voinko minä oikeastaan mitään sille, että jouduin
kuulumaan yläluokkaan ja että minusta tuli kirjailija eikä työmies,
niinkuin ehkä olisi pitänyt? Ne, joilta ehkä olen ottanut, ne ehkä
nyt tulevat ottamaan minulta väkisin sen, mikä minun mahdollisesti
nyt pitäisi antaa hyvällä. Vaikken enää voisikaan ruveta työläiseksi,
voisin ehkä supistaa menojani, tehdä, mitä en ollut tehnyt, lakata
käyttämästä hyväkseni riistettyä pääomaa, yleensä pääomaa?
Minusta näyttää kuin ytimenä kaikessa tässä olisi se, että jos
yhteiskunnallista vallankumousta aiotaan panna toimeen, on sen
panijan, jos hänellä itsellään _on_ jotain, alotettava itsestään,
heti annettava pois, mitä suinkin voi. Se on tietysti ylen
ihanteellista tolstoilaisuutta, mutta muuten mitenkään ei voida estää
syntymästä uutta itsekästä riistäjäluokkaa. Sillä voimakkaampi tai
etuoikeutetussa asemassa oleva ja siitä hyötyvä on aina riistäjä.
Nykyinen sosialismi, ainakin meikäläinen, ei näytä tarkoittavan
muuta kuin kapitaalin ja vallan siirtämistä _toisten_ käsiin, jotka
luulevat voivansa sitä paremmin käyttää. Ja hyväpä niinkin, jos sen
voivat. Mutta voivatko he? Se nyt saadaan nähdä. Ei näytä lupaavalta.
Silloin on sama, kenen taskussa kukkaro pullottaa.
*
Olenko ollut "riistäjä"? Se kysymys minua yhä askarruttelee.
Koetan lohduttaa itseäni sillä, että jos olenkin elänyt riistetyn
työmiehen hiestä ja vaivasta, ehkä minun työni on voinut ja voi
sen velan ainakin jossain määrin maksaa. Jos nykyinen ja tuleva
työmies tarvitsee muutakin iloa kuin aineellista ja työpäivänsä
päätyttyä avaa jonkun kirjani ja saa siitä herätystä ja virkistystä
ja viihdytystä, elikä hän silloin myöntää, että saattoihan tuokin
olla hyvä olemassa. Mahdollisesti hän ajattelee ja tuntee niinkin
pitkälle, että paheksii, etten saanut jatkaakin ja että oli hänelle
itselleen, hänen asialleen huono palvelus, että minut raastettiin
pois pöytäni äärestä. Kenties hän olisi puolestaan valmis antamaan
minun jatkaa elämääni samoissa aineellisissa oloissa kuin tähänkin
saakka, niine ylellisyystottumuksineni, joita ilman en enää voisi
tehdä työtäni: että saan syödä ja juoda hiukan parempaakin kuin
hän itse, polttaa hienomman tupakan ja juoda kalliimman kahvin.
Mutta jos hän, sanokaamme vain oman etunsa kannaltakin, suo minulle
tämän oikeuden, niin on hänen suotava muillekin työporvareille,
joita muuten suurin osa porvareita on. Ei voi koskaan syntyä niin
sosialisoitua, niin tasa-arvoistettua yhteiskuntaa, ettei siinä olisi
suotava näitä etuja sen henkisille työmiehille, sen taitureille.
Mutta jos niiden sallitaan elää paremmin, niin missä on sitten raja,
kuka sitten saa ja kuka ei? Tietysti täytyy parantaa puutteellisten
asemaa, mutta ei se asema koskaan voi olla kaikille sama. Systeemi
pysyy. Tämähän on päivänselvää, mutta nythän on päivänselväkin
epäselvää.
*
Vapauden, valon kotimaa.
On nöyryyttävää, tuskallista tietää, että mies, kuka tahansa,
voidaan ottaa ja viedä mihin tahansa. Eikö tässä maassa koskaan mies
saa tuntea olevansa _vapaa_ mies, saavansa nauttia alkeellisimpia
ihmisoikeuksia? Tuleeko täällä aina olemaan sotatila, sortajat,
poliisit ja santarmit kintereillä? Voidaanko yöllä murtautua sisään
ja viedä Vjatkaan, Krestyyn, vankilaan tai lähimpään katukulmaan
ammuttavaksi? Taisi olla joskus nuorena ollessani se aika, jolloin ei
ollut tunnetta orjuudesta.
*
"Otti haltuunsa".
"Työmiehessä" on tällainen uutinen:
"_Suomen Pankki avattu yleisölle_-- Kun Suomen Pankin johtokunta on
vastoin eduskunnan asettaman pankkivaltuuston päätöstä kieltäytynyt
avaamasta pankkia yleisölle, vieläpä ovat johtajat piiloutuneetkin,
joten ei heitä ole voitu tavata, niin otti Kansanvaltuuskunnan
raha-asiain osasto eilen Suomen Pankin haltuunsa ja toimitti pankissa
kassojen inventtauksen."
Toisin sanoen: koska Suomen pankin johtokunta, sittenkun eduskunta
oli estetty kokoontumasta ja Suomen laillinen hallitus ajettu
hajalle, on katsonut pitävänsä pitää pankin suljettuna, ovat
sosiaalidemokraattiseen puolueeseen kuuluvat pankkivaltuusmiehet
antaneet suostumuksensa pankin holvien murtamiseen ja sen varojen
väkivaltaiseen anastamiseen, siis sisäänmurtoon ja ryöstöön.
Siitä sanotaan kovin sievästi ja elegantisti, että valtuuskunnan
raha-asiain osasto "otti pankin haltuunsa ja toimitti kassojen
inventtauksen". Nuo uutiset ovat nähtävästi itsensä E. Gyllingin
sepittämät. Näen tuon eduskunnan istunnoista tutun, itserakkaan
ivahymyn hienon herran huulilla näitä lauseita pyöritellessä. Mies
on tyylikäs omalla tavallaan. Sitä oli aikoinaan Sutkikin. Hän oli
kuuluisa suurrosvo, josta lapsuudessani kuulin kerrottavan, hieno
herra ja kansan mielikuvituksen sankari. Hän ei koskaan "varastanut".
Hän ainoastaan "tasasi rikkaiden tavaroita", otti talollisilta, antoi
torppareille -- osan. Loput hän piti itse ja joutui lopuksi linnaan.
*
"Vaikeuksia".
Nähtävästi ei ole vielä päästy pankin kaikkien varojen kimppuun.
"Työmiehessä" Helsingin Työväen Toimeenpaneva Komitea valittaa,
että "tilinmaksuja kunnan työmailla työskenteleville ei ole vielä
voitu toimittaa porvariston vehkeilyn johdosta, sillä piilottaessaan
pankin kassojen avaimet ovat he sillä aiheuttaneet suuria ja vaikeita
tehtäviä, joita ei osattu etukäteen huomioonkaan ottaa". Luultavasti
tulee vielä olemaan koko joukko "vaikeuksia", joita ei ole osattu
edeltäkäsin huomioon ottaa. Tovereita täytynee rauhoittaa vielä
moneenkin kertaan ja kehoittaa "ymmärtämään tilanteen vakavuutta".
Vallankumouksen punaisilla ruusuilla tanssijat saanevat vielä kiskoa
montakin piikkiä kantapäistään.
*
Smilgan sodanjulistus.
J. Smilga, venäläisen aluekomitean puheenjohtaja, toitottaa
vimmatusti sotatorveen. "Työmies" julkaisee hänen sodanjulistuksensa
Suomea vastaan:
"Voitokas vallankumous Helsingissä on kukistanut porvarillisen
senaatin ja antanut vallan Suomen kansan käsiin. Vallankumouksellisen
Venäjän edustajina voimme me tervehtiä pienen kivisen maan
työväenluokkaa ja toivoa sille yhä uutta menestystä taistelussa.
Pieni Suomi vallankumouksellaan _sitoo kohtalonsa yhteen_ meidän
vallankumouksemme kanssa. Sen takia, että Suomeen on sijoitettu
venäläisiä sotajoukkoja ja sen takia, että porvarillinen _valkokaarti
taistelee itse asiassa meitä vastaan_, on venäläisten sotajoukkojen
eteen noussut kärjistyneenä kysymys meidän suhteistamme
Suomeen. -- --"
"Oikeus nousta kapinaan sortajiaan vastaan on kansan korkein oikeus.
-- -- Pohjoisessa on useissa paikoin hyökätty meidän sotajoukkojamme
vastaan ja riisuttu niitä aseista. Valkokaartin laumat kokoontuvat
pohjoisessa ja valmistautuvat sotaan Helsinkiä vastaan. Mitä on
meidän tehtävä tänä vakavana hetkenä? -- --"
"Ei koskaan rehellinen venäläinen sotamies tule laskemaan aseitaan
valkokaartin edessä. Ennemmin kuolema kuin vallankumouksen
pettäminen! Säälimätön taistelu kaikkia valkeita rosvoja vastaan!
Porvariston palkkakätyrit tullaan musertamaan. Meidän sotajoukkomme,
jotka ovat voittaneet porvariston kotonaan, eivät tule sietämään
pilkkaa Suomen porvariston taholta. Säälimätön tilinteko
vallankumouksen vihollisten kanssa! _Kaikki rehelliset ainekset
meidän sotajoukoissamme taisteluun valkoista rosvojoukkoa vastaan!_"
"Väkivallasta tovereitamme kohtaan tulevat he vastaamaan
satakertaisesti. _Kaikkien meidän joukkojemme pitää olla valmiina
taisteluun: Velvollisuutemme Suomen vallankumousta kohtaan me tulemme
täyttämään loppuun saakka_."
Minun on hyvä olla. Tämä julistus olisi saatava rintaman taa.
_Jos_ siellä rohkaisua tarvitaan, ei voisi parempaa tarjota.
(Alleviivaukset ovat minun.)
*
Laki vallankumousoikeuksista.
On julaistu laki vallankumousoikeuksista. Sen § 6 on näin kuuluva:
"Vallankumousoikeus perustaa tuomionsa luotettaviksi katsomiinsa
todistuksiin ja tosiasioihin, ottaa huomioon rikoksen tehneen
luonnonlaadun sekä ne olot, joissa rikos on tapahtunut, ja muut
asiaan vaikuttavat seikat, myöskin sen, missä määrin rikos loukkaa
työtätekevän kansan etuja sekä vallankumouksen menestystä."
On siinä pantu sielutieteellinen urakka tuomariparoille. Täytyy
osata tutkia syyllinen sydämiä ja munaskuita myöten, arvostella
olot, joissa rikos on tapahtunut, ottaapa vielä huomioon "muutkin
asiaan vaikuttavat seikat". Äijäpahat, kyllä siinä koppa narisee, jos
tuomari tahtoo olla, mitä hänen 3 §:n mukaan näkyisi pitävän olla:
"rehellinen ja oikeamielinen".
Laki on puhtahin luokkalaki ja ilmaisekse peittelemättä sellaiseksi.
On otettava huomioon, missä määrin rikos loukkaa työtätekevän kansan
etuja. Rangaistus riippuu siis rikoksen tälle luokalle tuottamasta
vahingosta tai hyödystä.
Oletetaan nyt, että vallankumous voittaisi ja työväki pääsisi
laatimaan uuden rikoslakinsa. Se tietysti yleensä tulisi samaan
henkeen, siihen varmaan jäisi tämän väliaikaisen lain henki,
periaate: että laki _ei ole_ sama kaikille. Yhdenvertaisuus lain
edessä olisi poistettu. Mielivalta olisi pantu lainlaadinnan
pohjaksi. Suuremmoisinta tässä on, millä varmuudella ja
peittelemättömyydellä tämä kaikki paiskataan pöytään.
*
Mikä verraton aarreaitta muuten tämä vallankumous ihmisineen ja
aatteineen jollekin tulevalle komediakirjailijalle! Mitä ihania
Eskoja ja Teemuja ja kraatari Aapeleita! Valpas on ilmetty Mikko
Vilkastus. Kuka kuvaa kerran tuusulalaisen etusmies Kujalan?
Ollappa suuri nurmijärveläinen vielä tätä kaikkea näkemässä!
Punakaartissa on varmaan hyvin runsas aines etelähämäläistä henkeä
ja älytasoa, tämän rodun härkäpäisyyttä ja tappelupukarisuutta,
sen ahdasta intelligenssia ja naivia uskoa. "Veljekset" pääsivät
onneksi itselleen ja yhteiskunnalle Impivaaran korpeen kasvatustaan
täydentämään. Mutta ajattele, jos he yhä eläisivät, olisivatko
joutuneet Smolnaan? Mahdollisesti olisivat sinne joutuneet ainakin
Juhani ja Timo.
*
Lohduttava tieto.
Erittäin karvas purtava näyttää heille olleen se, että niin
suuri määrä pienviljelijöitä, torppareita ja lampuoteja viime
vaaleissa liittyi maalaisliittolaisiin. Tänään on "Työmiehessä"
raivoisa hyökkäys maalaisliiton edustajia vastaan eduskunnassa.
Vallankumouksen syntyminen julistetaan heidän syykseen. Heidän syynsä
on, että pienviljelijäin, torpparien ja lampuotien poikia on saatu
"valheellisuudella astumaan lahtarien joukkoon, murha-ase kädessään
puoltamaan verellään mustasotnialaisuutta sekä omien riistäjiensä,
suurtilallisten etuja, vuodattamaan osatoveriensa, työläisten sekä
omaa vertansa." Tässä purkauksessa on uutta ja mielenkiintoista
ainoastaan se, että valkoisessa armeijassa siis todella myönnetään
ja kai myös siis tiedetään olevan muitakin kuin porvareita ja
manttaalipomoja. Se on lohduttava tieto.
*
Rivejä täydennetään.
Torpparien pojat ovat korvattavat, rivit ovat jollain toisella
tavalla täydennettävät. Tänään on "Työmiehen" alikerrassa kirjoitus,
jossa huudahdetaan: "Auki tyrmäin ovet! Syyttömät vapauteen! Kahleet
pois myös prostitutsionilaitoksen naisorjilta!"
*
_Ille faciet_. Suomen P.-Kaartin yleisesikunta antaa tänään
julistuksen kaikille kaartin jäsenille, jossa "vallankumouslippumme
puhtaana pysyttämistä varten, kaikesta porvariston inhottavasta
provokatsionista huolimatta", kehoitetaan "luomaan ankara
toverikuri keskuuteemme". "Me tulemme näyttämään porvaristolle ja
sen lahtarikaarteille, että tämän maan järjestynyt työväki kykenee
luomaan tässä maassa järjestyksen sekä pelastamaan valtiolaivamme
siitä anarkian tilasta, johon kukistamamme hallitus lahtareineen oli
maamme johtanut. Vapaustaistelumme menestyminen vaatii, että tässä
maassa mitä pikemmin saadaan järjestettyä säännölliset olot. Sen
voi tehdä ainoastaan meidän Punainen kaartimme ja sen mukana koko
sosiaalidemokraattinen työväki."
En alleviivaa mitään. En pane huuto- enkä kysymysmerkkejä. Jätän
sen tulevaisuuden tehtäväksi. Se kyllä tulee panemaan ne oikealle
paikalleen.
*
Vankeja surmattu.
Heti tämän mahtipontisen julistuksen jälkeen myönnetään
"Työmiehessä", että punakaartin eräät jäsenet ovat surmanneet
eräitä vankejaan. Missä? Sitä ei sanota. Surmattu on -- jossain
-- "sen jälkeen kuin lahtarit olivat ensin aseista riisumiaan
punakaartilaisia surmanneet." Tietysti.
*
"Lakkoileville virkamiehille kielletään maksamasta palkkoja"
("Työmies"). Olisi hauska tietää, onko kukaan mennyt palkkojaan
perimäänkään.
*
"Työmies" tietää, että lahtarit viime yönä "entiseen tapaansa" ovat
harjoittaneet sala-ampumista keskikaupungilla talojen ikkunoista
punakaartilaisia vartiomiehiä kohden. "Miten paljon he näillä
salahyökkäyksillään ovat saaneet aikaan vahinkoa, ei ole täyttä
varmuutta." -- On siitä sen verran varmuutta, että tähän päivään asti
ei Helsingissä ole ammuttu ainoatakaan lahtarilaukausta.
*
Ei sääliä, ei oikeudentuntoa.
Enin sääli on minulla niitä miehiä, jotka saivat ottaa vastaan ja
persoonallisesti, maan paossa, karkoitettuina ja vankiloissa kestää
Bobrikoffin ja Seynin ajan iskut. Nyt heidän luonaan taas pidetään
kotitarkastuksia, heitä vangitaan, heidän henkeäänkin uhataan, jota
sentään ei silloin uhattu. Mahdollisesti heidät vielä ammutaankin.
Mitä he miettinevätkään. Ovat jo useat vanhoja, harmaapäitä. Luulisi
vallankaappaajissa olevan edes sen verran ritarillisuutta, että
jättävät nämä sotavanhukset rauhaan. Heikäläisillä demokraateilla ei
koskaan ole ollut sääliä, ei oikeudentuntoa, heidän persoonallinen
vihamies on jokainen, joka ei omaksu sen viimeistä päätöstä, ei
hyväksy sen viimeistä tekoa ja päähänpistoa.
*
Emmekö olleetkaan samaa kansaa -- vielä?
Kulkeutui siis meillekin maailmansodan ukkospilvi, jonka ei luullut
jaksavan päästä Euroopan mantereelta tänne merien ulkoriutoille. Se
purkautui meidän omasta sähköstämme. Tuli sisäinen sota, veljessota,
kauhein laji kaikista sotalajeista.
Kauheinta on, että yllätän itseni joskus olemasta tuntematta mitään
veljen-tunnetta veljeä, kansalaisen tunnetta kansalaista kohtaan.
Eikö veri siis olekaan vettä sakeampaa?
Tapaan välistä itseni tekemällä tekemästä, itseeni pakottamalla
pakottamasta sitä tunnetta. Jos tapaisin kaatuneen ryssän
lumihangella, säälisin ehkä häntä enemmän, vierasta, joka
houkuteltiin, innostutettiin, palkattiin hänelle vieraaseen ja
kuulumattomaan. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Kaatui suotta
syyttä, palkkasoturi. Ei ainakaan surmannut veljeään. Mutta
suomalainen lähti veritöihin tieten tahtoen, oman etunsa vuoksi,
tappamaan veljeään, anastamaan naapurin maata. Hän _tiesi_ tapaavansa
veljensä ja siitä huolimatta hän lähti. Asiansa, etunsahan hänellä
kyllä oli, enemmän tai vähemmän oikeutettu ja pyhä omasta mielestään,
mutta ei se minusta vähimmässäkään määrässä vähennä hänen syytään,
lievennä hänen syyllisyyttään.
Tai ehkä hän oikeastaan ei olekaan syypää veljensä vereen. Porvarihan
_ei ole_ hänen veljensä. Venäläinen toveri on. Punasosialistilla
ei ole kansaa eikä heimoa. Hänellä on vain toveruus, asia- ja
aatetoveruus. Sota ei ole kansalaissotaa hänen puoleltaan. Eikä sen
siis tarvitse olla sitä minunkaan puoleltani.
Olen kauhistunut heimosotia karjalaisten ja hämäläisten välillä,
feodaliaikain taisteluita, uskonsotia, joita samakansaiset ovat
käyneet toisiaan vastaan. He katsoivat toisiaan toisilla silmillä
kuin me. Onhan usein ollut yhtä suuria eturiitaisuuksia kuin nyt. Ne
ovat yhteiset edut, jotka yhdistävät ja pitävät koossa kansan. Vasta
sitten tulee taas suomenkansasta yksi ja yhtenäinen, kun köyhälistö
huomaa, että sille sen omasta porvaristosta on suurempi hyöty ja apu
aatteensa ja asiansa hyväksi kuin Venäjän veljistä. Se ei nähtävästi
olisi sitä ymmärtänyt, ennenkuin se pakotettiin sitä ymmärtämään.
Vai olisiko niin, että tämä heidän taistelunsa, joskin epäonnistuva,
olisi taistelua sen tulevaisuuden aatteen puolesta, että yhteisiä
kansallisia etuja ei ole eikä siis kansallisuusrajoja tarvita? Onko
kansallisuuksien maailma hajoamassa? Taistelemmeko me ehkä jonkun
vanhan ja kuolemaan tuomitun puolesta, jonka köyhälistö käsittää
vaistomaisesti jo nyt, mutta joka meille ennakkoluuloinemme on
vieras? Mutta kuitenkin me taistelemme ja meidän _pitää_.
Jos kansallistunto todella oli niin pieni, että tällainen aate- ja
aseveljeys vanhan viholliskansan kanssa oli mahdollinen, mutta
jos elävä kansallistunto meille oli välttämätön elinehto Venäjään
sulautumista vastaan, niin silloin oli hyvä, että tämä taistelu
kansallistuntomme vahvistamiseksi tuli voitollisesti käydyksi. Hyvä
silloinkin, vaikka joutuisimme tappiollekin. Jos tästä on seurauksena
uusi venäläinen sortokausi, niin selvittää se silloin _kaikille_
suomalaisille, että kansallisuusrajat täytyy olla selvät ja että
itsenäinen Suomi ei voi pysyä olemassa muuten kuin näiden rajain
sisässä.
*
Smilgan sodanjulistus -- peloitusko?
Saa muuten nähdä, tulevatko venäläiset todella tehokkaammin
sekaantumaan sotaan. Ehkä Smilgan sodanjulistus on vain peloitus,
jolla mahdollisesti vain tahdotaan saada porvaristo ryhtymään
rauhanneuvotteluihin. Ja jos he lähtevätkin rintamalle, tuskinpa he
tulevat tällä rintamalla pysymään lujemmin kuin omillaankaan. Jos
heillä ei ollut sotaintoa siellä, mistä se tulisi täällä? Vaikka
porvarit täällä voittaisivatkin, eihän meidän puoleltamme mikään
vaara uhkaa Venäjän vallankumousta eikähän sitä siis täällä tarvitse
puolustaa. Ja välittävätkö he edes omasta vallankumouksestaan?
*
Sotkuinen vyyhti.
Mutta auttakootpa ryssät tai olkoot auttamatta täkäläisiä ystäviään,
eivät ne ainakaan täältä lähde enempi kuin russakat, niin kauan kuin
on vähänkin liisteriä, suuruksen makua, meidän seinäpapereissamme.
Eivät ainakaan, niin kauan kuin heidän vallankumouksensa siellä
jatkuu. Ja tuskinpa sittenkään. Joku tuleva hallitus siellä voi
käyttää niitä hyväkseen omiin tarkoituksiinsa täällä. Näyttää hyvin
hämärältä, pääsemmekö niistä koskaan irti, ellemme voi pakottaa heitä
siihen asevoimin, ominemme tai muiden avulla. Sekin uusi hallitus
voi turvautua sosialisteihin, lupaamalla heille apuaan meikäläistä
porvaristoa vastaan, vaikka olisi kukistanut sosialismin omassa
maassaan. Mikseivät meidänkin sosialistit nykyisellä johdollaan
ottaisi etujaan yhdeltä niinkuin toiseltakin! "Köyhälistön
etu" on heidän ainoa johtotähtensä -- jos nyt saa käyttää niin
kaunista sanaa. He myövät itsensä enin tarjoavalle. Olihan siihen
oireita jo Bobrikoffinkin aikana. Venäläisystävyys on imetetty
meidän sosialistiemme veriin, se on tunkeutunut heidän sieluunsa.
Tarvitaan tavaton puristus, ennenkuin se siitä lähtee. Eivät sitä
käden käänteessä saa siitä pois heidän omat johtajansakaan, vaikka
tahtoisivatkin. Osa Suomen kansasta tulee kauan sairastamaan tautia,
jota siihen on tartutettu. On punottu kaikenlaisia siteitä, joita ei
saa niinkään helposti katkeamaan. Ei nähtävästi muulla kuin miekalla.
Vyyhti on niin sotkuinen, ettei siitä millään kerimisellä saa selvää.
*
Uskon.
Tämä vallankumous, _vallan_ joutuminen toiselta toiselle, tämä pelkkä
väkivalta ei ole mitään muuta kuin sotaa, ryöstö- ja anastussotaa,
aito imperialistista valloitussotaa. Se polkee heikomman oikeudet ja
välittää vähät ihmisten ja toisten kansanluokkain oikeudesta, kunhan
yksi luokka vain saa sen, mitä se tahtoo ja vaatii. Sen tunnussanana
on "Me vaadimme, me vaadimme" ja meidän _täytyy_ saada kaikki,
mitä vaadimme. Ammoin muka hyväksytyt oikeudelliset ja siveelliset
ihanteet ja periaatteet semmoisinaan eivät merkitse mitään, eivät
tarvitse tulla huomioon otetuiksi. Niinkö pitäneekin olla, ovatko nuo
ihanteet ja periaatteet yleensä olleetkin vain kirkkokorua, joilla
kautta aikojen on huumattu mieliä? Kun kansan etu vaatii, kansan
tahto määrää, niistä luovutaan nyt, niinkuin aina ennen on luovuttu.
Minä tiedän, että niin on. Minä en ole vielä missään maailmassa,
en historiassa, en elämässä, oikeastaan nähnyt mitään muuta. En
kuitenkaan halua enkä osaa olla tarpeeksi filosoofi, skeptikko siihen
tyytyäkseni. Minulla on kuin hullulla siksi ideani, että sittenkin,
sittenkin! Uskon, uskon itsepintaisesti, järjettömästi, kaikista
todistuksista, kokemuksista huolimatta. Kiellän, ja kuitenkin se
liikkuu. Uskon, vaikkei mikään maailmassa siihen oikeuta. Uskon,
koska olen niin kasvatettu, koska en voi ilman sitä harhaani elää.
Koska maailmassa en voi uskoa, menen luostariin, poistun erämaahani,
nousen vuorelleni yläpuolelle pilvien, niinkuin rauhanerakkoni
elämään haaveineni, että joskus ehkä on ollut oikeuden ja totuuden
arkaadinen aika, ja että se tulee joskus. Runoilen, koristelen,
kuvittelen. Teen, niinkuin uskovaiset kautta aikain ovat tehneet
luodessaan itselleen taivaan, omistaessaan Isän, jonka valtakunnassa
elävät iankaikkisuudessa niitä toteuttaen, joita ei voitu täällä maan
päällä toteuttaa. Tästä tarpeesta se on syntynyt se olotila siellä
jossain yläpuolella pilvien. Se näkyy pitävän olla meillä jokaisella
se usko; tulee jokaisella ajankohta, jolloin hän ei jaksa elää sillä,
että hän on maasta tullut ja pitää maaksi jälleen tuleman. Omituista,
että se uusi taivas ja uusi maa avautuu minulle tässä yhteydessä,
tässä muodossa, tällä elämäni ehkä suurimman pettymyksen hetkellä,
tämän Suomen sisällisen sodan, tämän mielettömyyden, tämän rikoksen
yhteydessä.
Luon sen taivaan omalla tavallani, luon sen jo tässä maailmassa.
Vaikka kävisi kuinka hullusti tahansa, vaikka kaikki romahtaisi ja
tämä olotila jäisi pysyväksi tai tulisi joku samantapainen, niin
minä elämäni loppukaudeksi uhallakin ummistan sille silmäni, tieten
tahtoen, nukutan itseni näkemään, että se, mitä näen, ei ole sitä,
mitä näen, vaan aivan toista. Uskon omia valeitani, huumaan itseni
mieliunelmillani. Olkoon olematta oikeuden ja totuuden aika, kunhan
se minulla on. Uskottelen sitä muillekin, hurmaan heidät siihen, että
kuva elää, että olematon on. Ja _jos_ se sittenkin on, jos sittenkin
tulee se aika, tuhatvuotinen valtakunta? Sillä kuinkas janoinen
näkisi keitaat kangastavan erämaassa, ellei niitä jossain olisi
aavikkojen takana. Niitä _on_, hän pyrkii niihin. Minun kamelini
kaatuu, toisten kestää ja vie _heidät_ perille. Välipä tuolla, vaikka
minun luuni valkenisivatkin!
Sunnuntaina 3 p:nä helmikuuta.
Kumpiko parempi?
Tulen välistä kysyneeksi itseltäni, kumpiko olisi ollut parempi ja
pikemmin perille viepä uuteen olotilaan: sekö, että alettiin tämä
sota, vaiko että olisi annettu punaisten koettaa hallita jonkun
aikaa ryssiensä avulla. Se olisi tietysti vienyt täydelliseen
vararikkoon, mutta siihen vie sotakin. Mutta nyt nähtävästi saadaan
kaksinkertainen konkurssi. Jos sotaa kestää ja valtuuskunta saa
hallita, saadaan kokemus vastaisen varalta molemmista ja kipu
kärsityksi ja opetus otetuksi molemmista yhdellä haavaa. Ja kai sotaa
kestääkin niin kauan, että punaiset saavat näyttää mihin -- eivät
kykene.
*
Miten oikean sosialistin pitäisi.
Oli erään nuoren miehen kanssa keskustelua sosialismista ja
kapitalismista. Mihin oikean, ihanteellisimman, jokaisen itsensä
toteuttaman sosialismin pitäisi oikeita sosialisteja velvoittaa?
Ottamaan itselleen vain sen verran, mitä tarvitsee välttämättömäksi
elatukseksensa. Jos työni sattuisi tuottamaan enemmän, olisi minun
luovutettava ylijäämä yhteiskunnalle. En siis saisi "säästää"
tehdäkseni pojastani esim. professorin. Jos yhteiskunta tarvitsee
professorin ja poika tuntee kutsumusta sille alalle, ei hän saa
valmistua siihen minun varoillani, vaan täytyy hänen hakea ne varat
yhteiskunnalta. Mutta on hyvin mahdollista, että yhteiskunta ei
luovutakaan varojaan hänelle, vaan jollekin muulle "hakijalle",
jonka se katsoo ansiokkaammaksi. Poikani saa siis tarttua kuokkaan
ja mennä tehtaaseen ja varain puutteessa antautua sille "alalle".
Vaikka yhteiskunta vielä ei olekaan tällä tavalla järjestetty, niin
on ihanteellisen sosialistin itseensä nähden meneteltävä, niinkuin
olisi. Jättäköön hän siis lukunsa ja harjoittakoon niitä ainoastaan
siinä määrin, kuin hän voi tehdä sitä työpalkallaan lomahetkinään.
Sosialisoikoon, reformeeratkoon hän yhteiskunnan omalta kohdaltaan.
Ellei hän sitä voi tehdä, älköön myös olko sosialisti, ei ainakaan
sellainen sosialisti, joka tahtoo sosialisoida työn ja sen tulokset.
Minä kun en ole sellainen sosialisti, vaan katson kapitaalin
kokoamisen ja käyttämisen oikeutetuksi, siis puolustan kapitalistista
yhteiskuntajärjestystä ja taistelen sen puolesta. Puolustan sitä
sitä enemmän, kun tämä meikäläinen sosialismi ei näy tahtovankaan
kapitalismin kukistamista semmoisenaan, ainoastaan sen siirtämistä
toisiin käsiin. On siis aatteellisesti yhteiskunnan kannalta
yhdentekevä, kenellä se on, jääkö se entiselle omistajalleen vai
siirtyykö jollekin uudelle. Saipa tuon lihapalan nyt yksi koira tai
toinen. No niin, metsäkoira, hyötykoira, voi olla yhteiskunnalle
hyödyllisempi kuin villakoira, korukoira, mutta on sekin välistä
vaikea ratkaista. Villakoirakin voi tehdä herralleen yhtä suuria
palveluksia, pelastamalla esim. hänen lapsensa hukkumasta t.m.s.
*
En koskaan.
Bobrikoffin aikana ja Seynin aikana ja maailmansodan aikana oli mitä
ankarin sensuuri. Silloin voi kuitenkin jotakin kirjoittaa ja saada
sitä julkisuuteen. Nyt ei ole siihen mitään mahdollisuutta. Mitään
kaunokirjallista en muuten voisikaan kirjoittaa. Ajatukset ovat
muualla. En voisi kirjoittaa muusta kuin näistä päivän tapahtumista.
Kun pääsisi edes rintaman taa. Siellä ehkä tarvittaisiin
kynämiehiäkin. Voisi varmaankin selvittää sikäläisille, mistä on
kysymys, ja innostuttaa heitä.
Jos tämä vallankumous voittaa ja jää pysyväksi, en voi siihen
mukautua, en koskaan millään tavalla antautua sen palvelukseen.
Minusta tulee "emigrantti", minä karkoitan itse itseni tästä maasta.
Ehkä resignoin, mutta minä olen aina oleva vastalausekannalla sitä
vastaan. Ei mikään maailmassa oikeuta tällaiseen väkivaltaan.
Ainoastaan siinä tapauksessa alistun, jos se osoitettaisiin olleen
välttämätön heille itsepuolustuksena. Mutta sitä ei voida koskaan
osoittaa, sillä porvarit _eivät hyökänneet_. Ja vaikka olisivat sen
tehneetkin, jää sittenkin olemaan, että vallankaappaus tapahtui
vieraiden aseiden ja vieraiden miesten avulla. On ehkä paljonkin
niitä, jotka kernaasti kutsuisivat saksalaiset tänne, mutta
ainoastaan venäläisiä vastaan, heidän vuoksensa. Eivät ne koskaan
olisi kutsuneet heitä tänne tukemaan esim. jonkun mieleisensä
hallitusmuodon aikaansaamista ja estääkseen sosialistien vapautta
vaalitaistelussa.
*
Lyökööt päänsä seinään.
Eräässä tuttavassani oli hänessäkin kytenyt halu "tehdä" jotain
rauhan aikaansaamiseksi. Ihmiset tarvitsevat touhuta jotain
hermojensa rauhoittamiseksi. Hän oli aikonut mennä "puhumaan"
Sirolalle. Minä sanoin: ei kannata, ei se mitään auta, vaikka
pääsisitkin hänen puheilleen. Niiden täytyy antaa lyödä päänsä
seinään. -- Tulen muuten yhä enemmän siihen, että mikään muu opetus
tässä maailmassa ei näy tehoavan. Ihminen ei usko todeksi mitään,
ennenkuin huomaa että se on painanut kuhmun hänen otsaansa. Kun hän
saa hierottavakseen sen "neropatin", alkaa älykin hänessä herätä.
*
"Kansalliskaarti!"
Tulee tieto, että se ja se on nähnyt Italian konsulin pöydällä
sähkösanoman, jossa Saksa muka vaatii ultimatumina venäläisten
poistumista. Siitä remahtaa riemu. Jos niin olisi, olisi kaikki
ratkaistu.
Vaan olisikohan sittenkään?
Venäläisen sotaväen virallinen täältä kutsuminen ei kai oikeastaan
merkitsisi mitään ilman kontrollia, sillä venäläiset voivat taistella
siviilipuvussa, niinkuin kuuluvat jo tekevänkin, ja heitä tulee yhä
lisää. Venäjältä tulee väkeä ja aseita niin paljon, kuin punaiset
haluavat ja voivat maksaa. Ja onhan niillä nyt rahaa ja voivat tehdä
uuttakin.
Ja luultavasti muuten punakaartin omatkin joukot kasvavat, kun saavat
hyvän palkan ja eläkkeet perheilleen, niinkuin luvataan.
Meillä on siis olemassa palkkasoturijoukko, kansalliskaarti. Ehkä
siitä tulee "tasavallan" tulevan armeijan kantajoukko, kun ryssä on
kerran karkoitettava maasta tai joku uusi hyökkäys torjuttava!? Sen
ovat sosialistit nyt saaneet aikaan. Ne miehet, jotka vastustavat
asevelvollisuutta, ovat itse panneet sen pystyyn, tehneet sen
välttämättömäksi. Ne muuten jo varustautuivat tähän juuri samaan
aikaan, kun pitivät pitkiä puheita eduskunnassa sekä tästä että
muusta, voittaakseen aikaa. On nyt selvä, että ne periaatteessa
eivät ole militarismia vastaan; militarismi on hyvä ja tarpeellinen,
kun se palvelee heidän tarkoituksiaan. Jos pettymyksiä ja
epäjohdonmukaisuuksia yleensä enää voisi päivitellä, niin olisi
tässä siihen taas uusi tilaisuus. Eläköön väkivalta! -- kun siitä on
minulle hyötyä. Alas väkivalta! -- kun se on minulle vahingoksi.
*
Voitto?
Uutiset Mannerheimin voitoista ovat nähtävästi olleet noita n.s.
"hyödyllisiä valheita", koska hän vasta on ollut Lylyssä ja
"Työmiehen" mukaan saanut siellä selkäänsä. "Työmiehen" tiedot eivät
tietysti merkitse mitään. Alan kuitenkin suhtautua yhä epäilevämmin
valkoisten pikaiseen etenemiseen. Tulevatko talonpojat kestämään
talvisotaretkeä? Onko heillä muonaa ja aseita. Pysyykö irtain väki
puolueetonna? Eikö se anna sosialistien vallan täällä etelässä,
itsessään pääkaupungissa ja Tampereella y.m. huumata itseään?
Taistelun täytyy kuitenkin pahimmassakin tapauksessa päättyä
porvarillisten voittoon. Vaikka Vilppulan rintama murtuisikin,
kestäisi vielä kauan vallata muu Suomi. Ja kun se olisi vallattu,
mitä sitten? Sulut ja saboteeraus jatkuisi, ei mitään saataisi
käyntiin. Heidän täytyy luovuttaa takaisin valtaamansa laiva, koska
eivät kykene sitä itse hoitamaan. Se hajoaa heidän käsiinsä. Ja sodan
jatkuessa se tapahtuu. Eivät he terrorillaan, poikkeuslaeillaan ja
työväen mielivallallaan saa mitään pysymään, vaan uupuvat siihen.
Ja nälkä! -- jota harvoin nyt enää muistaakaan, vaikka se voi tulla
milloin hyvänsä. Parin viikon päästä sen sanotaan olevan täällä -- ja
silloin?
*
Itsenäisyysjuhlat.
Muistuivat mieleeni itsenäisyysjuhlat -- varsinkin
Kansallisteatterissa vietetty. Minulla oli silloin jo tunne siitä,
että se oli ennenaikaista. Siellähän senaatti ja eduskunta oikein
valokuvattiin, koko se komeus ja ulkomaiden edustajat. Siitä pitäisi
kirjoittaa kirpeä satiiri. Samoin yliopiston juhla, jossa en ollut.
Niissä todella nuolaistiin, ennenkuin tipahti. Minua värisytti,
kun kuulin, miten sosialistit olivat vastanneet kutsuun: "Meidän
paikkamme on venäläisten toverien luona." Se pilasi koko tunnelmani.
Ja sitten se pikku riita, kuka on antanut meille vapauden, kuka ehti
"tunnustaa" meidät ensiksi, Saksa vai Ranska. Runoista ja puheista
päättäen olisi melkein voinut luulla, että ne oikeastaan olivat
meidän "jääkärit", jotka voittivat Venäjän -- tosin yhdessä Saksan
kanssa. Hyvän työn tietysti tekivät, mutta on meissä aina jotain,
joka muistuttaa kukon kiekumista rikkaläjällä, sammakkoa, joka
pullistelekse, kunnes puhkeaa.
*
Svinhufvud.
Svinhufvud on kadonnut teille tietymättömille, ei kukaan tiedä,
missä hän on ja elää. Tänään hän on tullut näkyviin "Työmiehen"
palstoilla. Siinä on kirjoitus hänestä ja hänen senaatistaan. Se on
pitkä syntiluettelo. Kansalaissodan puhkeaminen oli hänen ja hänen
mustan senaattinsa syy. Sosialistit ovat siinä suhteessa puhtaita
kuin pulmuset lumella.
"Työmiehenkin" täytyy sentään myöntää, että Svinhufvudissa on ollut
_jotain_ hyvää sosialistinkin silmillä katsottuna. Ennen muinoin. Hän
kuului aikoinaan siihen eduskuntakomiteaan, jonka oli tehtävä uusi
valtiopäiväjärjestys. Sitä valmistettaessa hän oli kansanvaltaisella
kannalla. Siitä hän saikin jonkin verran luottamusta
kansanvaltaisissa piireissä ja asetettiin hänet sosialidemokraatisen
eduskuntaryhmän avulla Suomen eduskunnan ensimmäiseksi puhemieheksi.
Mutta siihenpä loppuvatkin miehen ansiot. Sen jälkeen hän on ollut
pelkkien porvarillisien asettama puhemies.
Kirjoituksesta kuultaa selvästi läpi, miksi sosialistit eivät sen
jälkeen enää ole hänestä välittäneet. Hän käytti heidän mielestään
"kansan sylissä lepäävää eduskuntaa" liika "jyrkästi ja tomerasti"
venäläistä sortopolitiikkaa vastaan. Se näet saattoi eduskunnan
olemassaolon vaaraan, mutta "mitäpä siitä, sen hävittämisestäkään
ei olisi tullut vahinkoa porvariston kaikille eduille." Sosialistit
eivät siis olisi suoneet Svinhufvudin esiintyvän niin "jyrkästi
ja tomerasti" kuin teki; jo silloin he siis, luopuen häntä
kannattamasta, "itääntyivät", pyrkien säilyttämään hyviä välejä --
tsaarivallan kanssa.
Sitten Svinhufvud joutui Siperiaan. Se ei näytä erikoisemmin
järkyttäneen kirjoittajan mieltä. Hän joutui sinne "_porvarillisen_
oikeusjärjestyksen puolustuksen takia." "Hänen puolueensa koetti
tehdä hänestä oikeata kansallissankaria, kun sillä ei muutakaan
sopivaa ollut. Hänen Siperiassa olostaan levitettiin sydämiä häneen
kiinnittäviä kertomuksia. Hänen sieltä palattuaan pidettiin hänelle
juhlia, joissa juotiin maljoja ja puhuttiin hänen kunniakseen, ehkäpä
kanniskeltiin miestä kämmeilläkin. Se kaikki oli osaksi puoluepeliä.
Tehtiin yksi ylenmäärin loistavaksi, jotta hänen puolueensakin
näyttäisi kansan silmissä viehättävältä. Jopa kultailtiin yhden
maineella koko porvaristo."
Sitten Svinhufvud petti "Suomen oikeuden". Miten? Hyväksymällä
Venäjän "_porvarillisen_ ministerihallituksen käyttämään Suomen
ylintä valtaa virkoihin nimitettäissä, ja suostui itsekin sen
hallituksen nimittämänä prokuraattoriksi."
Mutta sen hallituksen nimittämänähän itse Tokoikin suostui
vastaanottamaan senaatin varapuheenjohtajan paikan? _Hän_ ei siis
silloin pettänyt Suomen oikeutta, vaikka Svinhufvud petti? Ei silloin
eikä luultavasti milloinkaan?
+
Kun "Työmies" takavarikoidaan.
Vasta juuri takavarikoitiin Suomen pankki vallankaappauksen
hyväksi. Nyt on tullut yksityisen omaisuuden vuoro. Sanomalehtien
kirjapainot on takavarikoitu ja niitä aiotaan siis ruveta käyttämään
vallankumouksen tarpeihin. Kuluu aikaa vähäisen, kumous kukistuu
ja vastavallankumous tekee samalla tavalla. On tullut "Työmiehen"
kirjapainon vuoro. Olisihan maailma nurin narin, jos "Työmiehen"
painokoneet todella pantaisiin syytämään oikeutta, totuutta,
laillisuutta ja suomalaisuutta ja itsenäisyyttä.
*
Melkein yhtä väkivaltaisilla toimenpiteillä uhkaa kansanvaltuuskunta
muitakin työnantajia säätämällä, että jos työntekijä
vallankumousaikana on joutunut tai joutuu työttömäksi työnsulun takia
tai muusta sellaisesta syystä joka ei työntekijästä riipu, saakoon
hän täyden palkan työnantajalta. Se on: vaikka tehdas palaisi, koneet
särkyisivät, raaka-aine loppuisi, työnjohtajat murhattaisiin -- maksa
vain palkka työmiehille.
*
Kaartin vala.
Nyt on Punainen Kaarti juhlallisesti julistettu Suomen tasavallan
armeijaksi, kansanvaltaa ja vallankumouksen saavutuksia suojaavaksi
joukoksi. Sillä on "julkisen sotajoukon oikeudet ja velvollisuudet."
Kaartilainen on oikeutettu saamaan valtiolta omansa ja perheensä
toimeentulon. Heti tästä tiedon saatuaan on kaartin joukko-osastojen
pidettävä juhlakokouksia, joissa vannovat -- ei, eivät vanno valaa,
vaan "antavat juhlallisen vakuutuksen". Tämä vakuutus päättyy
näin: "Tämä vakuutuksemme on vapaa ja tulemme sen täyttämään
vallankumouksellisen tietoisuutemme ja oikeudentuntomme mukaan."
Kun vakuutus on annettu, pitää huudettaman: "Eläköön köyhälistön
kansainvälinen vallankumous!"
Uraa! kuulen varmasti saapuvilla olevien tavarithsien huutavan.
Kuinka moni heistä tiennee, mikä on "vallankumouksellinen
tietoisuus"? Siinä on heille varmaan jotain mystillistä,
selittämätöntä, jotain korkeamman olennon hämyä jota ilman
sosialisti-ateistikaan ei tule toimeen.
Tämä on kaikessa kaameudessaan samalla lapsellisen liikuttavaa touhua.
*
Kuolemanrangaistus poistetaan.
Kuolemanrangaistus on poistettu helmik. 2 p:nä 1918 annetulla lailla.
Siinä on kaksi pykälää. 1 § kuuluu: "Kuolemanrangaistukseen ei saa
tästä lähtien tuomita." Mutta eihän meillä tähänkään saakka ole
ketään tuomittu kuolemaan. Ainoastaan keisarin hengen ottamisesta
ja _valtiopetoksesta_ olisi _voitu_ tuomita, jos olisi ollut
tuomittavia. Tulleeko tästä lähtien olemaan ketään semmoisia?
Pelätäänkö, että se vaara kerran vielä ketä uhkaa? Ketä?
*
Tämä laki kuolemanrangaistuksen poistamisesta on kai myöskin
syntynyt sitäkin varten, ettei tehdyt ja tehtävät murhat joutuisi
johdon syyksi. "Merkkejä siitä, että tämä taistelu voi käydä myöskin
julmaksi, on havaittavissa nyt jo", sanotaan lain perusteluissa.
"Julmuudella ei mitään voiteta" j.n.e. Eräässä tämän päivän
"Työmiehen" kirjoituksessa tuomitaan siinäkin väkivaltaa ja terroria,
jotka "eivät sovi meille". Vaikka valkokaartit ovat tehneet raakoja
tekoja, ampuneet sairaanhoitajattaria j.n.e. ja vaikka ehkä sinä,
punakaartilainen, olisit ajatellut antaa samalla mitalla, niin --
"pois kosto ja korpilaki!" "Olkootpa porvarikaartilaisten raakuudet
minkälaisia tahansa, niin sittenkin _meidän_ täytyy säilyttää
malttimme ja arvostelukykymme selkeinä."
Onhan hyvä, että varottavat. Mutta joka kerta kun minä tällaisen
varotuksen luen, kuulen minä laukauksen jossain ja näen selkään
ammutun porvarin makaavan veressään, jota Manner ja te muut turhaan
koetatte pestä käsistänne. Terrorista ette puhuisi, ellei sitä olisi.
*
Mitalin toinen puoli.
Tahdon olla puolueeton, antaa heille sananvuoroa, valaista heidän
sieluntilaansa. Heitä täytyy koettaa ymmärtää, tunkea heidän
vaikuttimiinsa. Liitän tähän tämänpäiväisestä "Työmiehestä"
kirjoituksen "Internationale". Se on sekin agitatsionikirjoitus,
mutta ei tavallista lajia. Se on vilpitön purkaus, yksi monien
samantapaisten joukosta.
_Internationale._
"Työnorjat sorron yöstä nouskaa,
maan ääriin kuuluu kutsumus.
Nyt ryskyin murtuu pakkovalta,
tää on viime ponnistus.
Pohja vanhan järjestyksen horjuu.
Orjajoukko taistohon!
Alas lyökää koko vanha maailma
ja valta teidän silloin on.
Tää on viimeinen taisto,
rintamaamme yhtykää,
niin huomispäivänä kansat
on veljet keskenään."
"Näin olemme laulaneet, ja laulamme edelleenkin. Muistan, kun vuotta
kymmenisen taaksepäin tuota laulua opettelimme, kuinka olimme
siihen innostuneet ja kuinka se meitä innostutti. Kuitenkaan en ole
milloinkaan tuntenut sitä tenhoa, sitä elävöittävää vaikutusta, joka
nyt on säteillyt läpi koko olemukseni näinä suurina vallankumouksen
päivinä tuosta meille kaikille työläisille tutusta ja rakkaasta
'Internationalesta' lähteneeksi. Nyt olen sen tuntenut. Olen
sairas, ruumiini on raihnainen, mutta kuitenkin tuon laulun tenho
minut lumoaa. Sisimmässäni laulan tuota laulua, laulan aamulla
ylösnoustessani, laulan päivällä kaduilla hiljaa hiipiessäni, laulan
illalla maata mennessäni. Se antaa minulle voimaa, se antaa minulle
elämää. --"
"Kun kuulin nuo kaikkivaltiaat sanat: '_Työväki on julistanut
vallankumouksen!_' Meilläkö? Suomessako? Onko se totta! Joko
vihdoinkin. --? Astun kadulle. -- Miestä, nuorta ja vanhaa, astuu
järjestyneissä riveissä, ase olalla, käsi känsäinen lujasti
puristettuna pyssyn peräsimeen. Otsa kirkas, silmä vakaa, ilme, eli
oikeammin koko raatajan olemus puhuu, voitto tai kuolema, kaikessa
tapauksessa _vapautta_. Vapautta joko elämässä tai kuolemassa. Ei,
vaan elämässä, elämässä se on saatava, ja se saadaan -- ja saadaan
sittenkin; vaikka meidän askeleemme kulkisi kuolon rantaan, niin
kuitenkin poikamme jo astuu _vapauteen_!"
"Tämä tietoisuus heitä elähdyttää, sen näkee. He ovat tietoisia,
minkä vuoksi ovat lähteneet taisteluun. Ovat lähteneet taisteluun
oikean asian puolesta. Luen heidän avoimista, rehellisistä
katseistaan, että he tulevat taistelemaan niin kauan, kunnes
'nälkäinen on saanut leipää ja sorrettu oikeutta". Kuin
vuorenjättiläinen liikkuu joukot eteenpäin, ja minä kuulen, "miten
ryskyin murtuu pakkovalta'. En kaipaa muuta todistusta, sillä nyt
näen, että
"Ei muuta johtajaa, ei luojaa
kuin kansa kaikkivaltias.
Se yhteisonnen säätää, suojaa,
se on turva tarmokas.
Eestä leivän, hengen, kunniamme,
yössä sorron, turmion,
kukin painakaamme palkeitamme,
kun käymme työhön, taistohon!"
"Näen, että vihdoinkin päättyy tuo vuossatainen sorron yö, yö, joka
on ollut niin kaamean pitkä, jonka kärsimykset ja kurjuudet ovat
olleet niin monet ja niin suuret, että millään ei niitä mitata taida,
niistä voi vain puhua nuo orjain haamut, -- haamut yössä sorron. --"
"Vaivun mietteisiini, ajatukseni liitävät ajassa taaksepäin, vuosia
monia, jopa ajastaikoja satoja. Sieltä astuu eteeni sankareita, noita
työn uljaita sankareita. Tuolla näen joukon pienoisen painautuvan
salon synkkää seinää vastaan. Jo kohouupi kirves, tuo rauhan tappara,
kaatuupi ikihonka, toinen ja kolmas. Kannot ja kivet kohoovat,
peltotilkku toisensa viereen valmistuu. Elämää luonnonpovesta
aherretaan esiin. -- Tuolla kolkko korvenlaita, kontioiden koti,
hallojen tyyssija, vaan niiden asuinsijat suistetaan, raatajakansan
kaikkensa uhratessa. Vielä näen kuitenkin näillä elämänuran
avaajilla sunnuntairauhan, mutta vain hetkisen vielä. Sillä jopa
alkaa asettua asumaan vierasta valtaa raatajakansan keskuuteen.
Siellä ja täällä alkaa kohota aatelislinnoja, salonlapsen otsaan
painetaan _orjanmerkki_, hän ei enää omista itseään, ei omaisiaan,
hän on kaikkineen siirtynyt kartanon karskin herran omaisuudeksi,
pääomaksi, jota kartanon vouti saa mielivaltaisesti vallita. --
Koskiemme kuohut kahlitaan kultia luomaan, teollisuus alkaa astua
esiin, kauppa kohoaa, pääoman omistajat alkavat valtaansa laajentaa.
Omistusoikeuden sotatorvi alkaa soittamaan surman säveltään. Alkaa
ankara lainsäädäntöjen aika astua esiin. Omistavat luokat alkavat
laatimaan lakeja omistamattomien luokkien orjuuttamiseksi. Laki
määrää velvollisuuksia, ja taas velvollisuuksia alemmille. Oikeuden
puoli jää yksistään ylemmille. -- Kauan tuota kaikkea saimme kestää,
ennenkuin vihdoin aika avasi silmämme näkemään, että
"Lait pettää, hallitukset sortuu,
verot köyhälistön verta juo,
ja köyhän ihmisoikeuskin
ompi tyhjä lause tuo,
Pois jo kansat holhouksen alta!
Veljeyden sääntö on:
Kellä velvotusta, siltä valtaa
ja oikeutta olkohon!"
"Keinottelu, tuo maailman herra, nousi valtaistuimelleen, alkoi
järjestää uutta yhteiskuntaa, nimittäen sen porvarilliseksi
yhteiskunnaksi. Tämän uuden yhteiskunnan korkeimmaksi tekijäksi
määrättiin _rahapääoma_. Että raha sai rauhassa kylvää tuhoaan,
pantiin sitä suojaamaan yhdeltä puolen mitä kauheimmat murhakoneet,
joita ihmisnero saattoi luoda, ja toiselta puolen kirkko, kapitaalin
kaikkiuden suojelijaksi asetettiin, sen lisäksi kirkon tehtäväksi
määrättiin noiden laajojen orjajoukkojen paimentaminen. Uskollisena
kuin koira on se tehtävissään toiminut, siitä vain luupaloja
palkakseen saanut. Orjajoukko lisääntyy, karitsain luku kasvaa. Työn
ääressä uurastetaan päivin ja öin, hikihelmet otsalta vuotaa. Orjaa
ei kukaan sääli, ken ei kestä -- kaatukoon, ken ei elä, kuolkoon,
sama olkoon sääntö, jos se on vanhus, nainen tai lapsi. Varallisuus
kasvaa, runsauden sarvi yli reunojensa vuotaa, vaan kaiken tuon
hyvyyden harvainvalta hallitsee ja hyväkseen käyttää. Jos tuskan
sieluasi ahdistaissa, nälän henkeäsi uhatessa, hetkeksi herpaannuit
työsi ääressä ja miettimään käyt elämän nurjuutta ja sen sinulle
tarjoamaa kurjuutta, silloin sinulle selitettiin: 'älä pysähdy, oi
ihminen, tämä on jumalallinen järjestelmä, sen on kaikkivaltias
päällesi pannut. Älä nouse esivaltaa vastaan, sillä esivaltaa ei ole
muuta kuin jumalalta'. --
"Herään mietelmistäni ja samalla teen kysymyksen: kuka kurjat
havautti, mikä voima, minut, sinut ja meidät kaikki täällä orjuuden
yön helmassa valveille saatti? Silloin aika vastaa: minä olen sen
tehnyt. Minä näin sinut, ja omaistesi sortuvan, näin kalleimpasi
kaatuvan, ja miten te, maan parhaat, yhä suurempaan kurjuuden kuiluun
syöksyitte. Nyt vihdoin järkesi siteistä päästä, orjankahleesi katko,
ja sinä olet näkevä, miten
"On kurjan kurjat kunniassaan
raharuhtinaat nuo röyhkeät.
Ei koskaan tee ne itse työtä,
vaan ne työtä ryöstävät.
Varat kansanhankkimat on menneet
kaikki konnain kukkaroon.
Pois kansa velkansa jo vaatii;
nyt ryöstösaalis tuotakoon!"
"Vaan sinä huomasitkin, että olet yksin voimaton kaikkea tuota
kaatamaan, mitä vuossadat on ympärillesi esteitä rakentanut.
Silloin sinä, kuolemaa pelkäämättä kohosit ylemmäksi kaikkea muuta
ja huusit, huusit kaikille ilmansuunnille: 'Kaikkien maitten
köyhälistö liittykää yhteen.' Se oli uuden maailman, se oli tuon
uuden Internationalen maailman sotahuuto. Tuhannet sen heti tunsivat,
miljoonat sen luokse kiirehtivät ja omakseen omistivat. Taisto on
alkanut, taisto tulinen, ja tämä taisto se voiton meille saattaa.
Siksi me laulamme:
"Työmiehet, kyntäjät ja kaikki,
työkansa, joukko nälkäinen!
Maa meidän on ja olla täytyy,
vaan ei laiskain lurjusten.
Nälkä meill' on aina vieraanamme,
vaan kuin korpit haaskoiltaan
me kerran kaikki karkotamme,
niin päivä pääsee paistamaan.
Tää on viimeinen taisto.
Rintamaamme yhtykää,
niin huomispäivänä kansat
on veljet keskenään."
Ne, jotka näin uskovat, näin näkevät, näin kirkuvat, ne ovat
vaikeimmat voittaa ja rauhoittaa, sittenkuin kapina on voitettu.
Heidän tähtensä täytyy tulevaisuus tässä maassa järjestää niin, että
he saavat leipää ja saavat oikeutta, jos heillä sitä ei ole. Kaikilla
heillä ei ole, ei läheskään.
Ja päättykööt tähän toivomukseen tämän päivän ja yön muistiinpanot.
Maanantaina 4 p:nä helmikuuta.
Ajan kuva.
Erään ylitirehtöörin rouva oli meillä. Nyt ei siinä perheessä
ole kotona muita kuin kaksi tyttöä. Mies on piilossa, yksi poika
on jossain valkoisten rintamalla, toinen poika tarttui kiinni
Tampereella koettaessaan päästä rintaman taa. Pieni tyttö asuu
toisessa paikassa, ollakseen poissa, kun punakaartilaiset yhä pitävät
kotitarkastuksia, kysyvät tirehtööriä, soittavat ja vaativat viraston
avaimia j.n.e. Kotona ovat vain vanhemmat tytöt. Perhe on siis
täydellisesti hajaantunut ja milloin tahansa voi kuulua mitä tahansa.
Semmoista on sadoissa perheissä tätä nykyä.
*
Kerrotaan, että Porvoo nyt olisi punaisten vallassa.
*
Luultavasti tulee täällä yhä verisemmäksi, kuta lähemmä sota saapuu.
*
Välit kiristyy.
Kun lakko oli julistettu loppuneeksi, tulivat työmiehet työhön
erääseen kirjapainoon, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Konttori
oli työskennellyt tähän saakka. Nyt _se_ teki lakon. Vastattiin,
ettei töitä aloteta, ennenkuin sanomalehtikirjapainotkin avataan.
Taistelu kiristyy älyllisen ja ruumiillisen työntekijäin välillä.
Ensi kerran ne nyt puhkeaa sillä alalla oikein kovaan koetukseen. Sen
täytyi siihen mennä. Muuten ei kiristys alhaalta päin olisi koskaan
lakannut.
*
Opitaanko?
Kuinka monen kunnon miehen, yhteiskunnan ja kansan parhaimman, elämä
onkaan nyt hänen palvelijattarensa varassa! Ilmianto -- ja mies on
vangittu ja ammuttu.
Joillekin, ehkä monellekin, tämä terrori tietysti on terveellinen
sikäli, että se avaa sellaisten silmät, jotka ehkä todella ovat
sortaneet, kohdelleet armottomasti ja huonosti palvelijattaria, heitä
solvanneet heidän mielipiteistään. Mutta kuinka kauaksi se ne avaa?
Paatumus varmaan seuraa heti, kun paino on poissa. On niitä, jotka
eivät opi mitään koskaan.
*
Kun saisi olla mukana.
Entisessä kenraalikuvernöörin talossa, Smolnassa, on ollut
tanssiaiset. Siellä olisi pitänyt olla mukana. Antaisin mitä hyvänsä,
jos voisin olla siellä ja muualla näkymätönnä mukana, kuvatakseni ja
valokuvatakseni. Siitä tulisi hiukan toisenlainen päiväkirja kuin
tämä, jota raaputtelen kopissani, eristettynä kaikesta.
*
Tuleva sananvapaus.
Oletettuna, että punaiset voittavat ja että heidän valtansa ainakin
joksikin aikaa jää pysymään, kuinka silloin käy porvarillisten
sanomalehtien? Oppositsio niissä tulee tietysti olemaan hirvittävä.
Paljastukset murhista, kostonhuuto, jokapäiväinen arvostelu -- kuinka
he voisivat sen sallia vallassa olijoina? Voidakseen edes jossain
määrin suojella itseään, täytyy heidän panna toimeen ennakkosenssuuri
tai muunlainen jatkuva vaino sananvapautta vastaan. Kuinka
tulevat valkoiset tekemään, jos _he_ voittavat? Lakkauttavatko he
sosialistiset lehdet ainakin ajaksi?