SANNA (hätäisenä). Tukkimiehetkö ne täällä pauhasi? Oikein minua jo
alkaa pelottaa!
NIKKINEN. Rauhoittukaa, hyvä emäntä. Se on jokapäiväistä vaan heiltä,
kyllä sitä tottuu kuulemaan.
METSOLA. Tule tänne, Sanna, anna puumerkkisi. -- Tää herra puulaaki nyt
antoi rahoja.
NIKKINEN. Niin, minä maksoin toisen maksun siitä, mikä
kauppakontrahdissa mainitaan.
SANNA (ottaa kynän ja piirtää Metsolan osottamiin kohtiin).
Vanhoillaankin täytyy koukerrella.
METSOLA. Näistä rahoista on tuhat itsellämme ja kaksi tuhatta lainasin
kauppiaalle.
SUTKI (kohteliaasti). Emäntä hyvä, vähäksi aikaa vaan sen lainasin.
SANNA (vakavasti). Jos sen varmasti vaan maksatte ja täyden takuun
siitä tuotte meille.
METSOLA. Täällä on velkakirja sekä takaus, asia on hyvin järjestetty.
(Panee kauppakirjan piirongin laatikkoon).
SUTKI. Minun täytynee jo lähteä, pitkä matka kun on käveltävä.
(Kättelee jäähyvästiksi) Hyvästi, isäntä! Kiitosta paljon ensin
avustanne, kyllä hyväntekijäiset toimitan. Hyvästi, emäntä! Käykää toki
meillä, vaikka joskus kirkkomatkallanne. Hyvästi, Anna neito, käykää
talossa!
NIKKINEN. Lähden kauppiasta tästä saattamaan. (Naurahtaen) Hyvästi
aamuun asti! Jos terve olen, tulen suurukselle; Anna neito paistaa
kakut valmiiksi.
(Menevät ulos kaikki, paitsi Anna).
Viidestoista kohtaus.
ANNA (katsoo ikkunasta ulos, puhellen itseksensä). Kaunis mies se on
tuo tukkiherra... ruunitukkainen ja silmät siniset. Käytöksessään vähän
keikaroipi, mutta sehän lienee herrain tapana... Kyllä on vaan koko
velikulta. (Naurahdellen) Mutta mikähän nyt vielä unhottui, kun tulla
koikkailee noin takasin. Minäpä vaan en ole tietääkseni, en ole edes
näkevinänikään.
(Menee piirongin luo, hyräilee itseksensä, järjestäen
piirongin päällä olevia pikkuesineitä).
Kuudestoista kohtaus.
ANNA, NIKKINEN (tulee kiireesti).
NIKKINEN. Peijakas kun keppi unohtui! (Ottaa keppinsä, huomaa Annan)
Ka, Anna täällä yksin hyräilee! (Kättelee) Hyvää yötä teille, Anna
hyvä!
ANNA (hymyillen). Kovin nyt on kiire herralla?
NIKKINEN (taputtaa Annaa poskelle). Oi, Anna hyvä, sanokaa vaan
Niiloksi! Se on niin sievää lausua nimeltänsä.
ANNA (veitikkamaisesti näppää Nikkistä sormille). Johan nyt! Vai herraa
sinutella.
(Juoksee ulos ja Nikkinen perässä).
Esirippu alas.
Kolmas näytös.
Metsämaisema. Oikealla sekä vasemmalla vähäistä sekametsää. Perällä
kiertelee joki, kulkien oikealta vasemmalle, näkyen sieltä täältä
pensaiden väliltä. Lähempänä katsojia joku korkeampi mätäs,
pajupensaikon sivulla, kuvaten ikäänkuin niityn lievettä. Perällä
siintävä järvenlahdelma.
Ensimäinen kohtaus.
(Miehiä, kaikenikäisiä, huiskaa hakoineen jokivarrella, pökkien tukkia
ja kulkien edestakaisin pitkin jokivartta. Perältä kuuluu seuraava
tukkimiesten laulu, ensin kovemmin, sitten yhä hiljempaa ja hiljempaa).
Hiljaksensa vaan, ei kiire,
Hiljaksensa vaan, ei kiire,
Se on tukkijunnin nuotti,
Se on tukkijunnin nuotti!
Kun talontyttöä riiailee,
Kuu talontyttöä riiailee,
Niin emännätkin ruokkii
Niin emännätkin ruokkii.
Toinen kohtaus.
HONKANEN, TIINA (tulevat vasemmalta, iloisina ja naureskellen,
kävellen käsitysten; Tiinalla harava olalla).
HOKKANEN (ilosena). Ja siihen rakennamme pienen tuvan, torpan, eikö
niin? Sano, Tiina kulta.
TIINA (nauraen). Niinpä niin, johan sen päätimme ja isäntäkin siihen
luvan antoi.
HONKANEN. Voi helkkari, kun meille tulee hauska! (Innostuen) Minä
kynnän, kuokin, kaivan leivän maasta!
TIINA (iloisena). Minä lehmät ruokin, kannan rahat voista!
HONKANEN (vetää Tiinan sivulleen mättäälle istumaan). Voi sinä kullan
nuppu, Tiinaseni!... Mutta kerropa nyt minulle lapsuutesi!
TIINA. Paljon siinä ei liene kertomista. -- Isäni kuoli ollessani vasta
viidennellä ikävuodella. Äidin kanssa elelimme kahden, kunnes
kuolonkoura kaatoi hänetkin. Olin silloin kolmentoista vanha, kun
vieraan kannikka joutui syötäväkseni. -- Terve olin, sekä olen ollut,
jonka vuoksi työ on hyvin luistanut. Holhojani hoiti rahojani, isän ja
äidin vähät perinnöt, kunnes antoi tälle Metsolalle velkakirjaa vastaan
velaksi. Se lienee ollut niinä aikoina, kun muutin Metsolaan asumaan.
(Naurahtaen) Lisäksi on korot, palkkarahat, siellä olleet käsin
koskematta.
HONKANEN (ihmeissään). Mutta johan se jo tekee satasia?
TIINA (kehasten). Tuhannen hyvinkin, jos ei vaan enempää. Olisi se
kerta laskettava.
HONKANEN (leikkisästi nuhdellen). Ja minulle siitä et ole virkkanut!
TIINA (hyvitellen). Eikö isäntä jo siitä maininnut, kuu ensi kerran
kävit Metsolassa?
HONKANEN (nauraen). Niin silloin -- tukkikauppaa tehdessämme. Luulin
Metsolaisen panneen omiaan, kun kaikki olimme vähän hutikassa.
TIINA (iloisena). Nyt sen kuulit, usko tahi älä. (Taputtaa Honkasta
poskelle) Emmekö pääse, Heikki, hyvin elämistä alkamaan?
HONKANEN (syleillen Tiinaa). Oikein herroiksi jo, Tiinaseni!
TIINA (nousten ylös). Mutta luuletko herra Nikkisen todellakin Annaa
kosiskelevan?
HONKANEN (vakavasti). Meidän kesken sanottuna, en. Hänellä näet lienee
entinen.
TIINA (pahoillaan). Hyi hävytöntä roikaletta. (Tekee lähtöä) Minun
täytyy Annaa varoittaa, jos varotukseni vaan ei ole myöhäistä.
HONKANEN (pudistelee Tiinaa kädestä). Mutta meidän rakkautemme ei vaan
ruostu.
TIINA. Kuinka sitä voisit ajatella. (Mennessään oikealle huiskuttaa
kädellään) Hyvästi, Heikkini!
Kolmas kohtaus.
HONKANEN (katselee Tiinan jälkeen). Sievä tyttö! -- Enpä tiennyt pari
vuotta sitten morsianta täältä löytäväni. -- On se liian hyvä minulle,
mokomalle maankulkijalle. (Päättävästi) Mutta tästä lähtein heitän pois
koko metsähommat, tukkityöt; kuhertelen kultani kanssa, asuskellen
omassa tuvassani. (Tekee vilkkaan eleen ja laulaa reippaasti).
Ei saa moittia kulkuripoikaa
Mies se on paikallansa,
Kyllä se laittaa, kun aika joutuu,
Kodin kullallensa!
(Mennessään perälle, vasempaan)
Kyllä se laittaa, kun aika joutuu,
Kodin kullallensa!
Neljäs kohtaus.
NIKKINEN, MÄNTYNEN (tulevat perältä, oikealta. Edellisellä
kirje kädessään, Mäntynen kuorien pajukeppiä kävellessään).
MÄNTYNEN. Ikäviä uutisia siis?
NIKKINEN. Niin, -- Sutki se on karkumatkalla; puodin oven päällä on jo
kanki.
MÄNTYNEN. Konkurssitilaan siis jo julistettu.
NIKKINEN. Teki minullekin siinä aika loven, viisisataa markkaa olin
saamisessa.
MÄNTYNEN (totisena). Teidän välitykset lienevät olleet vähän tuota
niinkuin niin ja näin? Metsola, se ukkopaha, kärsii kauppiaasta ehkä
enimmän, tukkikaupparahansa kun menivät kuin Kankkulan kaivoon.
NIKKINEN (hieman häpeissään, tarjoo Mäntyselle sikarin). Ei tiedä sitä!
Ehkä on pesässä omaisuutta!
MÄNTYNEN. Ei sitten pakoon pötkitä, jos miehellä on kerta varoja.
NIKKINEN (käyden mättäälle istumaan). Voitko sanoa sen ihka varmasti,
että uitto loppuu ylihuomenna?
MÄTYNEN. Patentti en siitä tosin ole, mutta jos tätä menoa kestää, niin
voipi kyllä hyvin loppua.
NIKKINEN. Se on helkkarin hyvä asia! Pane toiset miehet ajamaan jo
häntää, otvikkeita maalta kiertämään. Minä lähden tästä kirkolle,
asioista saamaan selkoa. Vaihdan samalla myös pientä rahaa ja otan
kirjeet postista. Loppulitviikki on myllyllä, Myllykosken Pekon tuvassa
Sano se Honkasellekin, että antaa tiedon miehillensä!
MÄNTYNEN. Voinhan tuosta hänelle puhua. -- Mutta ettekö te sitten
Metsolaan aijo enää täältä poiketa?
NIKKINEN. En, en, hyvä mies, nyt jouda sinne enää menemään. Sano
Honkaselle vaan, että noutaa minun tavarani. Isännälle jo olen maksanut
asuntoni ja ruokavelkani. --
Viides kohtaus.
EDELLISET, sittemmin HONKANEN.
HONKANEN (viittoen kädellään huutaa näyttämön perällä). Se on oikein,
pojat! Pökkikää, pökkikää vaan! Kohta saadaan joki tyhjäksi. (Tulee
tupakoiden Nikkisen ja Mäntysen luokse. Tukkimiehet perällä huiskavat
yhä kiiruummin).
NIKKINEN (naurahdellen). Minä aijon tässä muuttaa majaa, tuonne
alemmaksi -- Myllykoskelle.
HONKANEN (hilpein mielin). Herrat, eikö meidän täällä ole, hyvä olla?
Tehkäämme vain tänne kolme majaa.
NIKKINEN. Ei ole aikaa leikkipuheisiin. Lähden tästä heti kirkolle.
HONKANEN. Mutta sitten, uiton loputtua?
NIKKINEN (ilkkuen). Siirryn täältä toisille markkinoille.
HONKANEN (veitikkamaisesti). Entä henttu! Minnekä se jää?
NIKKINEN (pilkallisesti). Se kaiketi jää sinun huoleksesi.
HONKANEN. Sen huoliminen minulle on liikaa, -- kun on kerta heila
itsellänikin.
(Kaukaa joelta kuuluu huuto).
Puomi kiinni, puomi kiinni!
(Vastaushuuto lähempää).