NIKKINEN (kavahtaen ylös). Nyt ne juukelit taas laski ruhkan tuonne
Käärmekoskeen. Senkin vietävät! -- (Kiivaasti Mäntyselle ja Honkaselle)
Menkää pian! Ruhka aukaiskaa! Aika maksaa täällä rahoja.
HONKANEN ja MÄNTYNEN (menevät rivakasti perälle, viittoen kädellään
oikealle). Hei, miehet! sieltä kaikki tänne näin saamaan ruhkaa auki
Käärmekoskessa! Joutuin, joutuin joka kynsi!
(Kiiruhtavat vasemmalle).
(Tukkimiehiä kulkee perällä jokivarrella oikealta vasemmalle, millä
keksit, kanget, kirveet olallaan. Viimeksi kulkee reipas tukkimies,
keksi olalla, reippaasti laulaen).
Tukkipoika se lautallansa
Se on kun iso herra.
Ankkurikellot taskussansa
Vitjat viisin kerroin! ::
Tukkipoika se lautallansa
Ui kuin vesilintu,
Varsisaappaat jalassansa
Solkiremmit kintuiss'. ::
(Menee vasempaan).
Kuudes kohtaus.
NIKKINEN (joka tukkimiehen laulun ajalla on lukenut kirjeensä).
Kaikkialta ikäviä uutisia; kaikki uhkuu vastoinkäymistä. Tuntuu jo kuin
pimeyden vallat tielleni kutoisivat paulojansa. Pahansuovan
tiedonantoja on tullut kotipuoleeni, sillä muuten ei he tietäisi minun
täällä toista hyväilleen. (Aikoo mennä oikealle, mutta seisattuu puun
varjoon, tarkastelee ympärilleen) Kuulinkohan täällä askelia?
(Hymyillen) Ei vaan liene keijukaisia?
Seitsemäs kohtaus.
NIKKINEN, ANNA (hienossa kesäpuvussa ilmestyy
pelokkaana muutaman puun takaa).
NIKKINEN (viehkeästi). Sinäkö täällä, Anna lintuseni? (Ottaa Annaa
kädestä) Voi, kuinka herttaista on illan ilma, kuinka herttainen sinä
itsekin!
ANNA (peloissaan, hiljaisesti). Hs! -- näinköhän huomasivat meidän
yhtymistä?
NIKKINEN (vetää Annaa luokseen). Ole huoletta vaan, armahani! En luule
sitä nähneen kenenkään. Oi kuinka tuntuu hetki autuaalta, saadessani
sinua hieman syleillä. (Syleilee) Tämä on suurin onneni maailmassa!
ANNA (katsoo silmiin). Todellako pidät minusta?
NIKKINEN (innolla). Vielä sitä kysyt, Annaseni! Enhän muita koskaan ole
lempinyt. Olet nuoruuteni unelma nyt ollut; olet vanhuuteni varjon
poistava.
ANNA (erikseen). Kuinka suloisilta soivat hänen sanansa, jospa ne vaan
lähtisivät sydämestä!
NIKKINEN. Entä sinä, kuule Annaseni, lemmitkö myöskin sinä minua?
ANNA (paimen päänsä alas). Sinunhan, onnetoin, jo olen vallassasi,
kuinka vastaan voisin väitellä. (Epäröiden) Mutta minä aavistan niin
pahaa, pahaa; unet kummalliset, kiusaavat minua.
NIKKINEN (lohdutellen). Rauhoitu nyt, oma lintuseni, ei unista ole
mitään merkkiä.
ANNA (yhä peloissaan). En tiedä, mutta -- kuule hyvä Niilo! Eikö paras
liene meidän erota? (Tahtoo irtaantua Nikkisen syleilyistä) Voi jos
kuka meidät vielä huomaa!
NIKKINEN (palavalla innolla). Mitä hulluttelet nyt, Annaseni! -- (Vetää
vasten rintaansa) Lepää rinnallani noin nyt vaan! Kuinka suloiselta se
tuntuu molemmille!
ANNA (säikähtyen, koettaa irtaantua). Hss! -- mikähän se oli? Eihän
vain joku tulle!
NIKKINEN. Kenellä olisi aikaa tulla nyt, kun kaikilla on omat
kiireensä. (Vetää Annaa kädestä) Emmekö nyt mene hetkiseksi tuonne
lehtipuitten varjoon istumaan?
ANNA (tuskallisesti). Kuule, kuule! Minä en uskalla. (Hätääntyneenä
koettaa irroittaa kättänsä) Oih, laske minut! Päästä jo! Oi, päästä
minut, hyvä Nikkinen!
NIKKINEN (viekkaasti). Etkö hetkeksikään armahani, istahtaisi sitten
vierelleni? (Vetää yhä Annaa kädestä).
ANNA (väsyneenä). Oih, vastustaa en voi nyt enempää!
(Seuraa Nikkistä oikealle, lehdikkoon).
Kahdeksas kohtaus.
Näyttämö hetkisen tyhjänä. Ilta alkaa hämärtää. Kaukaa kuuluu
sekavia miesten ääniä ja silloin tällöin kovaa jyskettä,
hakkaamista ja koskenkohinaa, niinkuin tukkiruhkaa aukaistessa.
Antti tulee, sievästi puettuna, perältä, oikealta, hiljalleen
kävellen ja laulaen.
ANTTI (ensimäinen säkeistö kulissien takana).
Elä, tyttö, katsele kulkuria silmiin,
Ne silmät ne vangitsevat;
Sä kerran kun katsot, niin toisenki kerran,
Jo sinun ne hallitsevat!
Pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka
Kullassa ruskotelkoot;
Toivehet on turhat, vaikka ne kuinka
Onnea uskotelkoot!
(Katselee ympärilleen)
Onpa totisesti seudut muuttuneet, siitä kun viimeksi täällä
lauleskelin! Kaadettu on kauniit kuusikot, hävitetty humajavat hongat!
On todella kuin vihollisen käsi olisi kaikki murskaksi murtanut.
(Viittaa kädellään) Tuolla, Kuoppamäen kaunis kangas, kaljuna nyt
näkyy, autiona! Alastomuus näkyy kaikkialla, minne vain silmänsä luopi
luonnossa. Tämä on jo surkeaa silmäellä! Jos tätä menoa vaan jatkuu
maassamme, niin eipä tottatotisesti kohta käki kukkupuuta löydä
itselleen. Jahka vilkasen nyt vielä täältä, joko Metsolaisen talon
näkee vapaasti tänne joenranteelle.
(Menee oikeaan, samaan suuntaan kuin Nikkinen ja Anna).
Yhdeksäs kohtaus.
NIKKINEN ja ANTTI (puhelevat kiivaasti kulissien takana).
NIKKINEN. Mitä sinulla on täällä syynättävää?
ANTTI. Teidän jälkiänne, herra tukkiherra! Tarkastelen, kuinka puhdasta
te olette tehneet täällä Metsolassa.
(Anna juoksee hätäisenä poikki näyttämön, oikealta vasemmalle).
NIKKINEN (kiukkuisena tulee näyttämölle). Mitä sanoit? Sano selvemmin!
ANTTI (tulee perässä, pilkallisesti kohottaen hattuaan). Tuota vaan,
(salaperäisesti katsoen Nikkiseen) vävyn paikkaa taidatte mietiskellä?
NIKKINEN (kiukkuisesti). Tuki suusi heti, saatana! (Erikseen) Jopahan
piru taisi yhyttää!
ANTTI (ylenkatseelta). Ei liene suuni niinkään tukittava!
NIKKINEN (yhä kiivaammin). Tuki ajoissa, tai muuten! (Heristää
nyrkkiään) Perhana!
ANTTI (surkutellen). En olisi luullut herra Nikkistä noin
halpa-arvoiseksi toimissansa!
NIKKINEN (kiljasee). Älä kiusottele enää, kuule, mies! (Peräytyy).
ANTTI (kulkien Nikkisen perässä). Suokaahan toki lausua, että liian
pitkälle te olette mennyt. Ei ole teillä enään häpyä, ei kristityn
miehen ihmistunteet.
NIKKINEN (nyrkki ajolla). Äännätkö vielä? Joko hellitän! (Sivulle) En
jaksa kärsiä nyt enää kauvempaa!
ANTTI (pilkallisesti). Viekotella toisen morsianta, eikö tuo jo ole
kauheaa?
NIKKINEN (lyö Anttia vasten suuta). Tämä puheestasi olkoon palkkana!
ANTTI (sylkäsee käsiinsä ja käy kiivaasti Nikkiseen kiinni). Nyt sen
tiesit miestä lyöneesi! (Painiskelevat, tuon tuostakin vihaisina
puhellen).
NIKKINEN (ähkyen). On nämä tällaiset karhut ennenkin kaadettu!
ANTTI (raivostuneena). Ja tällaiset sudet ennen surmattu!
(Paiskaa Nikkisen allensa maahan).
Kymmenes kohtaus.
EDELLISET. METSOLA (tullen hätäisesti oikealta).
METSOLA. So, pojat! Täällä ei saa tapella.
NIKKINEN (kähisten). Älä purista, mies, kurkustani!
ANTTI (löylyttäen yhä Nikkistä). Opetetaan vähän tukkiherraa miesten
tavoin naista kosimaan!
NIKKINEN (rukoilevasti). Älä tapa, älä, hyvä mies!
ANTTI (painaen yhä kädellään Nikkistä maahan). Lupaatko toiste olla
viekottelematta toisen morsianta, lupaatko?
NIKKINEN. Lupaan, lupaan... Laske, hyvä mies!
METSOLA (joka on hätäisenä hyörinyt taistelijoin ympärillä). Älä
hemmetissä, hyvä Antti, kumminkaan nyt siinä miestä tapa!
ANTTI (yhä tiukaten). Lupaatko toiste olla pettämättä ihmisiä
tukkikaupoissa?
NIKKINEN (surkeasti). Lupaan, lupaan! Armahda nyt jo.
ANTTI (nousten seisoalleen ja pannen toisen jalkansa Nikkisen rinnan
päälle). Lupaatko paeta pois paikkakunnaltamme; siirrytkö kurja
synnyinseudullesi?
NIKKINEN. Lupaan, lupaan. Anna anteeksi! Auttakaa jo hyvä isäntä!
ANTTI (ylenkatseella). Vai sitä avuksesi huudat, jota vastaan pahimmin
olet rikkonut! Olet petkuttanut Metsolaisen tukkikaupoissasi hyvästi,
päälle päätteeksi olet vielä vietellyt hänen tyttärensä.
NIKKINEN (rukoilevasti). Antakaa, hyvät miehet, anteeksi! Parannan
täst'edes elämäni.
ANTTI (potkaisten). Mene, kurja, sitten menojasi! Hengelläsi en liene
autettu.
NIKKINEN (hyppää seisaalleen, koppaa hattunsa maasta ja vilkaisee
hätäisesti ympärilleen. Itsekseen). Jos nyt olisi aikaa vielä paeta!
Tätä häpeää en siedä kärsiä!
(Menee kiiruusti perälle oikeaan).
Yhdestoista kohtaus.