Vigdiksen ratsastettua pois jäivät Ljot ja Ulvar katsomaan hänen
jälkeensä. Sitten sulki Ljot syliinsä Ulvarin, suuteli häntä ja sanoi:
"Jääös Jumalan haltuun, rakas poikani, sillä nyt pelkään, ettemme ole
tapaavat toisiamme enää koskaan."
Ulvar tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Ja hän sanoi:
"En tiedä, mitä tarkoitat -- vaan jos sinä olet minun isäni, niin et
kai tahdo jättää meitä?"
Ljot vastasi:
"En rohkene toivoa, että äitisi suostuisi puhumaan kanssani. Etkä
sinä puhunut liian kovia sanoja isästäsi. Aioin sanoa sinulle samana
iltana, kuka olin, mutta sitten ajattelin puhua ensin Vigdiksen
kanssa, ennenkuin kutsuin sinua pojakseni. Minä en tiennyt sinun
olemassaolostasi, ennenkuin kuulin sinun kutsuvan häntä äidiksesi. Vaan
voit nyt sanoa Vigdikselle, että olkoon se hänen kostonsa, että minä
olen kaipaava sinua, ja ettei minulla ole ollut iloista hetkeä sen
jälkeen kuin me viimeksi tapasimme."
Silloin Ulvar lankesi hänen kaulaansa ja pyysi hartaasti, että hän
lähtisi hänen kanssaan Vadiniin. Vigdis ei ollut voiva unohtaa, että
Ljot oli pelastanut hänen poikansa hengen ja osoittanut hänelle niin
suurta hyvyyttä. Viimein tämä suostui, ja he ratsastivat yhdessä
Vadiniin. Mutta Vigdis ei ollut siellä. Ljot kumartui hevosen kaulaa
vasten ja sanoi:
"Siinä nyt näet, Ulvar, ettei tämä hyödytä mitään -- ja oikeaan osuin
kun kutsuin itseäni Uspakiksi, sillä järjettömämmin ei ole menetellyt
yksikään mies. On kulunut liian paljon aikaa, että enää voisin parantaa
tekoani."
Ulvar hyppäsi hevosen selästä ja tahtoi viedä Ljotin sisään.
"Äiti on varmasti Bergissä", sanoi hän. "Vaan tule nyt sisään syömään
ja lepäämään."
Sillä Ljot oli surkean näköinen. Ulvar sai hänet mukaansa ja pani hänet
istumaan kunniapaikalle, mutta Ljot tuskin koski ruokaan, eikä hän
puhunut sanaakaan. Siksi Ulvar sanoi päivemmällä lähtevänsä Bergiin
puhumaan äitinsä kanssa, mutta kehoitti Ljotia jäämään Vadiniin.
Mutta Ljot nousi paikaltaan ja sanoi:
"Asian täytyy päättyä jollakin tapaa. Ja minä tahdon puhua sen naisen
kanssa, jota olen kaivannut seitsemäntoista vuotta."
Näin sanoen hän meni ulos ja nousi hevosen selkään. Sitten he
ratsastivat kiireesti Bergiin.
Tuvan ovi oli suljettu heidän saapuessaan sinne, mutta Ulvar meni
kolkuttamaan ja huusi:
"Avaa ovi, äiti, minulla on tärkeää puhumista kanssasi."
"Oletko yksinäsi," kysyi Vigdis sisältä tuokion kuluttua.
"Isäni on mukana," vastasi Ulvar.
"Hänen kanssaan minä en tahdo puhua", kuului taas äidin ääni.
Silloin huusi Ulvar:
"Minä vaadin, äiti, että te sanotte minulle, miksi minä olen isätön
-- enkä minä lähde tästä paikasta, eikä Ljot ole pääsevä talosta,
ennenkuin sinä olet avannut oven."
Vigdis työnsi nyt salvan oven edestä ja päästi heidät sisään. Ulvar
katsoi toisesta toiseen. Sitten hän sanoi:
"Isäni päässä on harmaita hapsia ja sinun silmäsi ovat käyneet
vanhoiksi -- olette kokeneet paljon senjälkeen kuin viimeksi kohtasitte
toisenne. Vaan jos voisitte tehdä sovinnon, olisi mieleni hyvä, sillä
rakastan suuresti teitä molempia."
Vigdis katsoi ylös ja sanoi:
"Silmäni ovat käyneet vanhoiksi itkusta, sillä kukaan ei ole tuottanut
minulle semmoista surua kuin sinä, Ljot."
Tämä vastasi:
"Ja kuitenkin sinun on ollut helpompi elää poikasi kanssa, sillä
ymmärrän nyt, ettet sinä ole voinut rakastaa minua, kun petin sinut
niin pahasti, etkä siis myöskään ole kaivannut minua. Mutta minä olen
surrut joka askeleella ja jokaisella meren aallolla, jonka laivani
keula on halkonut, etten voinut päästä sinun luoksesi."
Vigdis nauroi katkerasti ja sanoi:
"Entä mitä pitää vaimosi siitä, että sinä kuljet maita ja meriä
jalkavaimojasi tervehtimässä?"
"Hän oli mitä parhain vaimo ja suuren rakkauden arvoinen", sanoi Ljot,
"mutta hän on kuollut, eikä hänellä ollut paljon iloa yhdessäolostamme,
sillä minä ajattelin aina sinua, enkä voinut osoittaa rakkautta
hänelle. Raskaammin kuin mikään muu painaa hänen kohtalonsa tuntoani,
sillä hän kadotti ilonsa ilman omaa syytään. Voit siis iloita,
että kosto on kohdannut minua, sillä olen nähnyt pienten kauniiden
lastenikin kuolevan tapaturmaisesti silmieni edessä. Olen kadottanut
kaiken, mikä minulle oli rakasta, kuten toivoit."
Nyt tarttui Vigdis viittansa reunaan niin rajusti, että kiinnityssolki
murtui kahtia, ja huusi:
"Mistä sinä tiedät, Ljot, kuinka suuri minun mieleni karvaus on
ollut -- taikka sinä poikani, kuinka tuskaisesti minä olen toivonut
kostoa -- en ole kuullut eläessäni, että kukaan nainen olisi maannut
väkivalloin miehen. Sinun ei ole tarvinnut voimattomana kantaa sen
miehen lasta rintasi alla, jonka mieluimmin olisit suonut näkeväsi
villien hevosten välissä. Etkä sinä ole harhaillut joen partaalla
synkimmässä talviyössä, kuten minä, kun en enää tiennyt, miten päästä
tuosta kurjuudesta. Voitko mielestäsi vaatia suurta rakkautta pojalta,
jonka minä synnytin metsässä kalliopaadelle, yhdenkään ihmisen olematta
luonani ojentamassa lusikallista vettä virvoituksekseni. -- Sinä sousit
ja purjehdit meriä kaivaten minua. Mutta mitä se hyödytti minua,
silloinkuin Gunnar kannettiin eteeni verisenä, surmahaava rinnassaan,
kuultuaan pilkkasanoja häpeän tähden, joka oli tapahtunut hänelle
vastoin minun tahtoani. Ja mitä apua oli pojalla ja minulla sinun
rakkaudestasi, silloinkuin isäni poltettiin Vadinin kera, ja minun
täytyi paeta poikineni metsään, susien ajaessa meidät henkipattojen
asuinsijoille.
"Sinusta oli varmaankin riittävä hyvitys, kun tulit sitten pyytämään
minua Islantiin. Ja kun en minä suostunut siihen, olit valmis ottamaan
toisen neidon, joka oli tarpeeksi rikas ja kaunis kelvatakseen sinulle,
ja jonka sitten kiusasit hengiltä -- sillä aikaa kuin minä istuin
kotonani, voimatta puolustaa itseäni isäni nuhdellessa minua, tai
vastata lapselleni, kun hän kyseli isästään, koska en jaksanut puhua
siitä, mitä sinä olit tehnyt minulle. Sinä palkitset huonosti ne, jotka
ovat rakastaneet sinua -- ja totisesti sinä olet typerin ja kehnoin
mies, mitä tavata saattaa."
Ljotin kasvot olivat valkeat kuin lumi, kun hän vastasi:
"Terävämmin leikkaa puheesi kuin veitsesi viimeksi tavatessamme, ja
kernaasti antaisin henkeni, jos se voisi lohduttaa sinua -- mutta
sittenkin sanon, Vigdis, että suruni oli yhtä suuri kuin sinun -- sillä
sinä et tiedä, kuinka kurja elo on sillä, joka kaipaa omaa rakkainta
ystäväänsä."
"Toden sanoit", vastaa hänelle Vigdis, "sillä minä en tiedä rakkaudesta
muuta kuin sen, mitä sinä opetit minulle tuona iltana, ja sen jälkeen
olen pelännyt jokaista miestä, joka on tahtonut minua omakseen."
Nyt puuttui puheeseen Ulvar:
"Pahaksi oli teidän tapaamisenne, mutta muista kuitenkin, äiti, että
hän on pelastanut henkeni, eikä isä voi osoittaa suurempaa rakkautta
pojalleen kuin hän on osoittanut minulle." Tämän sanottuaan hän
purskahti itkuun.
Vigdis katsoi poikaansa ja sanoi:
"Muistatko, että lupasit kerran kostaa puolestani?"
Nyt sanoi Ljot:
"Luulin, että voisimme sopia Ulvarin tähden, mutta huomaan, ettet sinä
voi antaa anteeksi minulle. Olen tehnyt sinulle liian pahoin. Lähden
nyt sinne, mistä tulinkin, vaan Ulvar on saava kaiken tavarani."
"Veit kaiken minulta kerran, ja nyt tulet tänne ryöstämään uudelleen
kaikkeni. Minä jätin metsään susien ja korppien syötäväksi lapsen,
jota sinä olit pakottanut minut kantamaan -- mutta orjat löysivät
sen ja ottivat sen huostaansa. Tuli sitten hetki, jolloin mielessäni
syttyi sääli, sillä lapsi oli yhtä avuton käsissäni, kuin minä olin
ollut sinun käsissäsi. Silloin pelastin pojan, tullen itse rujoksi
ja rammaksi, ja olen kasvattanut ja rakastanut häntä kahdeksantoista
vuotta. Ja nyt sinä tulet viemään hänet minulta."
"En minä tule viemään häntä sinulta", sanoo Ljot, "Sinua hänen tulee
seurata ja totella, sillä minulla ei ole mitään oikeutta häneen. Mutta
voinethan sallia minunkin rakastaa häntä ja tehdä hänen hyväkseen,
minkä voin, sitten en ole näkevä häntä enää koskaan."
"En tahdo jakaa mitään kanssasi", sanoo Vigdis kohottaen silvottua
kättään, "enkä tahdo muistaa, että minulla on lapsi sinusta. Valitse,
Ulvar, kenelle meistä tahdot kuulua."
"En voi valita", vastaa Ulvar itkien.
"Siis olet valinnut Ljotin", sanoo äiti kääntyen ovea kohti. Ulvar
juoksee hänen jälestään ja tarttuu häneen kiinni.
"Minne menet, äiti?"
Vigdis vastaa:
"En tiedä. Parempi olisi ollut, ettemme me kaksi olisi päässeet
elävänä metsästä, kuin että minun oli nähtävä se hetki, jolloin sinä
jätät vanhan ja raihnaisen äitisi, lähteäksesi vieraan matkassa pois.
Totisesti sinä olet isääsi, eikä ole ihme, että valitset hänet."
"Äiti", huutaa nyt Ulvar, "tiedäthän, että minä teen kaikki, mitä sinä
tahdot, ja etten enää koskaan ole näkevä häntä."
"En tiedä, olenko lainkaan sinun äitisi", vastaa Vigdis, "minun vihalla
kantamani poika ei olisi voinut osoittaa noin kehnoa mieltä. Sinä
muistutat enemmän Æsaa ja orjan sukua, -- kumarrat heti sitä, joka on
itseäsi vahvempi."
Nyt astuu Ljot heidän luokseen ja sanoo vavahtelevin äänin:
"Enkä minä tiedä, oletko sinä minun poikani vaiko Grefsinin Kaaren --
vaan tee kuten äitisi tahtoo, Ulvar."
Vigdis kääntyy katsomaan Ljotia -- mutta tarttuu sitten Ulvarin
käsivarteen ja lähtee kiireesti ulos.