Vigdis otti poikansa vastaan ilomielin, eikä kyllästynyt kuulemaan
hänen retkistään. Eniten kertoi Ulvar Uspakista, kiitellen tämän avuja
ja ystävyyttä, ja Vigdis sanoi iloitsevansa siitä, että hän saisi tämän
vieraakseen, koska hän ei ollut voiva milloinkaan kiittää kyllin sitä
miestä, joka oli pelastanut hänen poikansa hengen ja osoittanut hänelle
niin suurta hyvyyttä.
Hän suri syvästi Illugen kuolemaa ja piti pidot hänen muistokseen. Hän
lupasi myös huolehtia tämän lapsista, Olavista ja Ingebjørgista, kuin
omista lapsistaan, ja nämä muuttivat Vadiniin.
Niin kului vuosi loppuun ja joulujuhla tuli. Ja pyhänä yönä, jolloin
Herra oli syntynyt maailmaan, tuli koko laakson kansa kappeliin
kuulemaan messua. Vadinista ratsastivat sinne Vigdis ja Ulvar suuren
saattojoukon kera. -- Sinä vuonna oli satanut paljon lunta ennen
joulua, ja pyhien aikana oli pakkanen ja täysikuun paiste.
Niin kirkas oli kuun valo, että kirkko tuntui pimeältä Vigdiksen
astuessa sinne poikineen, vaikka kynttilät paloivat pyhien kuvien
edessä. Pappi lauloi kauniisti alttarin edessä, ja kuoripojat
heiluttivat pyhäsavuastioita, joista levisi makea tuoksu. Sisääntulijat
notkistivat polvea ja ripottivat päälleen vihittyä vettä sekä lukivat
rukouksensa.
Mutta kun Vigdis nosti silmänsä ja kohosi seisaalleen, näki hän
ovensuussa vieraan miehen. Tämä oli kietoutunut tummaan viittaan, jota
hän piteli kiinni leukansa alla, seisoen hiukan etukumarassa, niin
ettei hänestä näkynyt muuta kuin silmät ja musta tukka, joka riippui
silmillä, mutta Vigdis tunsi heti Ljotin. Tämä tuijotti häneen, ja
kun hän kohtasi Vigdiksen katseen, huomasi tämä Ljotin käsien alkavan
vavista niin, että hän laski ne alas. Ja hän oli kalpea kuin kuollut.
Vigdis alkoi itsekin vavista niin, että hänen täytyi nojautua oven
pieleen, ja lattia alkoi lainehtia hänen silmissään -- se ei ollut enää
lattia, vaan hänen edessään kulki pienoinen joki miesten ja naisten
puolen välitse, ja alttarin edustalla oli verinen järvi. Samassa nousi
Ulvar paikaltaan, kumarsi hänelle ja antoi hänelle ilosta nauraen
kättä, ja silloin Vigdis ymmärsi, kuka mies se oli ollut, joka oli
nimittänyt itseään Uspakiksi. Hän aikoi lähteä kirkosta, mutta ei
voinut astua käytävälle; silloin hän alkoi kulkea seinäviertä, tukien
itseään hirren päihin, ja pääsi siten nurkkaan, jossa polvistui maahan.
Mutta naiset tekivät hänelle tilaa, että hän voisi mennä alttarin
luo. Hän katsoi nyt taakseen ja näki Ljotin seisovan yhä ovensuussa
tuijottaen häneen, ja Ulvar seisoi hänen vieressään. Silloin hän lähti
eteenpäin ja vaipui maahan alttarin eteen nojaten päätään seinään ja
kätkien kasvot käsiinsä.
Laulun vyöryessä laineina hänen ympärillään tunsi Vigdis ruumiissaan
vuoroin jäisiä ja tulisia väreitä ja hän vapisi tulevan kohtauksen
pelossa. Ja hänessä tuntui kuin tuo ilta, jolloin he olivat kohdanneet
toisensa ensimmäisen kerran ja kaikki, mitä sitten oli seurannut,
olisi tapahtunut eilen. Ja silloin hänestä irtaantui kaikki se, mikä
oli alkanut versoa alas vuosien kuluessa, vieri kuin kivivyöry, joka
vie mennessään metsät ja sammalet, jättäen jälkeensä alastoman vuoren.
Ja hänestä tuntui, että vain tätä hän oli odottanut vuodesta vuoteen,
tätä, että heidän leikkinsä kerran päättyisi.
Mitä kauemmin hän makasi maassa, sitä enemmän hän alkoi pelätä, miten
kävisi, kun hän joutuisi puheisiin Ljotin kanssa. Hänen vieressään
seinässä oli luukku, joka oli jätetty auki. Hän näki lumen hohtavan
sen takaa ja kuuli hevosten hirnuvan ja helisyttelevän valjaitaan
kirkonmäellä; silloin hän nousi kesken messua ja pakeni kirkosta.
Kuu paistoi korkealla taivaan laella. Vigdis kahlasi lumen läpi
hevosten luo, irroitti omansa ja alkoi taluttaa sitä kirkkotarhan
porttia kohti. Silloin hän kuuli kahden miehen tulevan perässään niin
kiireesti, että kirkon ovikin jäi auki heidän jälkeensä ja laulu ja
valo virtasivat ulos.
Ljot tarttui hevosen suitsiin juuri kun Vigdis oli lähdössä ja sanoi:
"Salli minun puhua kanssasi, Vigdis?"
Tämä katsoi häneen ja vastasi:
"Ovatko sinun pahat tekosi niin lukuisat, että sinun täytyy salata
nimesi?"
Ennenkuin Ljot ehti vastata, riuhtaisi hän hevosen syrjään niin äkisti,
että toinen päästi otteensa, ja hän ajoi pohjoista kohti minkä hevonen
jaksoi juosta. Saavuttuaan Vadiniin hän ei pysähdyttänyt ajoaan,
vaan käänsi hevosen ja ajoi edelleen Bergiin asti. Siellä asui vain
talonvahti vaimonsa ja parin orjan kera. Vigdis astui tupaan. Se oli
melkein tyhjä, sillä rakennukset olivat uudet, eikä sinne oltu ehditty
laittaa muuta kuin pitkin seiniä kulkevat paljaat penkit ja yksi pöytä.
Hän pani tulta liedelle ja käski lukita oven. Ja siellä hän istui
jouluillan.