Ljot ja Ulvar ratsastivat rinnettä alas metsän läpi katsomatta
toisiinsa ja puhumatta mitään. Viimein sanoi Ulvar:
"En olisi uskonut, että sinä voisit erota äidistäni pilkkasanoin -- kun
olet kohdellut häntä niin häpeällisesti."
"Hän ei ole tahtonut toisin", vastasi Ljot. "Mutta nyt on kohtuullista,
että hänkin kerran saa tahtonsa täytetyksi."
Näin sanoen hän hyppää hevosen selästä ja sitoo sen puuhun. Sitten
hän ottaa miekan ja kilven ja käskee Ulvarin tehdä samoin. Hän sanoo
uhrikummun olevan aivan vieressä; siellä he saavat olla rauhassa.
Ulvar ei vastaa mitään, mutta tulee hänen perässään, ja he kahlaavat
kappaleen matkaa lumessa.
Sitten he saapuvat kummulle, ja Ljot valitsee sopivan taistopaikan. Hän
tekee ensiksi hyökkäyksen ja iskee Ulvarin kilpeen. Silloin tämä sanoo:
"Olen nähnyt sinun iskevän paremmin, Ljot."
"Minä olen väsynyt, enkä ole syönyt mitään", vastaa toinen, "mutta sinä
olet nuori ja kokematon kaksintaistelussa, joten siis olemme tasassa.
Iske kiinni vain, en ole säästävä sinua. Vigdis tahtoo verileikkiä, ja
hän on saava, mitä tahtoo."
Nyt iskee Ulvar, ja Ljot heittää kilpensä pois ja tarttuu molemmin
käsin miekkaan. Ulvar antaa hänelle iskun vasempaan olkapäähän, Ljotin
käsivarsi vaipuu alas, ja hän horjuu taapäin puuta vasten sekä nojaa
siihen niskansa. Ulvar viskaa pois miekkansa ja kilpensä nähdessään
veren valuvan haavasta ja sanoo kelmein huulin:
"Jo riittää -- minä en tahdo taistella sinun kanssasi enempää."
"Ei se vielä riitä", vastaa Ljot, vaipuen samassa polvilleen. Ulvar
oli kääntynyt vasten aurinkoa, eikä voinut nähdä oikein selvästi, mitä
nyt tapahtui. Ljot oli tarttunut miekkaansa ja kääntänyt kahvan kiveä
vasten, ja miekan kärki oli suunnattu hänen rintaansa. Sitten hän
viskautui sitä vasten ja tuupertui kyljelleen lumeen.
Ulvar hypähti heti hänen luokseen, kumartui hänen ylitseen ja nosti
hänet koholle kiveä vasten. Sitten hän sanoi:
"En olisi koskaan suostunut taistelemaan sinua vastaan, ellet sinä
olisi puhunut Grefsinin Kaaresta."
Kuolemaisillaan ollen hymyili Ljot ja sanoi:
"Juuri siksi sanoinkin niin. Vaan älä sure, olen itse syypää siihen,
että näin piti käydä. Suokoon Jumala, että sinä säästyisit meidän
kohtaloltamme. Tee nyt, poikani, siten kuin äitisi tahtoo. Olen
toivonut kauan saada laskea pääni hänen syliinsä."
Heti tämän jälkeen hän lyyhähti kokoon ja kuoli.