Ulvar seurasi Uspakia myöhään syksyyn, ja he tekivät rosvoretkiä
tanskalaisten viikinkien kanssa Englantiin, Rinnmarelandiin ja Ranskan
maalle, voittaen runsaasti saalista. Ulvar Vigdiksenpoika osoitti
suurta rohkeutta ja saavutti siten mainetta.
Syksyllä kävivät Uspak ja Ulvar Northumberlandissa Sigvard jaarlin
luona, joka oli Uspakin ystävä. Hän lausui Ulvarin tervetulleeksi ja
antoi tälle kalliita lahjoja.
Eräänä iltana istuivat he Uspakin majassa juomassa. Silloin kysyi Uspak:
"Tahtoisitko sinä mielelläsi löytää isäsi, Ulvar?"
"Kotona ollessani se oli hartain toiveeni", sanoi Ulvar, "Surin sitä,
että olin äpärä ja olin mielestäni halvempi kaikkia muita, joilla
oli isä. Silloin päätin, että kerran etsisin hänen olinpaikkansa ja
vaatisin hyvitystä äitiä ja itseäni kohdanneesta vääryydestä."
"Voihan olla mahdollista, että sinä löydät hänet", sanoi Uspak hiljaa.
"Mutta mitä sanoisit, jos hän ottaisi sinut vastaan rakkaudella,
iloiten siitä, että hänellä on niin uljas poika?"
"En luulisi hänen voivan pitää sitä kunnianaan", vastasi Ulvar, "enkä
kiittäisi häntä siitä. En tiedä olevani hänelle velkaa muusta kuin
hengestäni -- ja sen minä olen pannut alttiiksi niin monta kertaa,
etten pelkää sen kadottamista. -- Olen tullut tietämään tällä retkellä
olevani mies ilman häntäkin -- ja siitä saan kiittää sinua, Uspak. En
tarvitse isääni enkä hänen rakkauttansa, eikä minuun kuulu, onko hän
konna vai muu."
Uspak istui pää käsien varassa. Vähän ajan kuluttua hän sanoi:
"Entä äitisi, Vigdis -- mitä hän sanoisi, jos isäsi saisi kuulla
sinusta ja tulisi kosimaan häntä?"
"Totta puhuakseni luulisin hänen voivan säästää vaivansa. Äitini
sanoi kerran, että paras kosto hänen tuskastaan olisi, jos hän saisi
pitää käsissään isäni veristä päätä. Mutta muuten hän ei tahtonut
puhua hänestä, vaan on aina ollut surullinen kauan sen jälkeen. Hänen
tahdostaan minä en lähtenyt Islantiin etsimään isääni."
Uspak istui kuten ennen. Viimein hän sanoi:
"Nuo olivat kovia sanoja, Ulvar."
Ulvar vastasi:
"Kova oli nuoren äitini kohtalo, kun hän lähti maasta, jättäen hänet
sinne lapsineen. Eikä hän ole koskaan tiedustellut meistä sen jälkeen."
"Tiedätkö sinä varmasti, ettei hän ole tehnyt sitä", kysyi Uspak.
"Äitini on sanonut", vastasi Ulvar, "että isäni oli kehno ja sydämetön
mies."
"Nuo ovat kovia sanoja pojan suusta, Ulvar", sanoi Uspak taas huoaten.
"En ole oppinut lempeämpiä", vastasi Ulvar nauraen, "ehkä minussa on
hänen vertansa".
Uspak katsoi häneen, mutta ei vastannut mitään, eikä asiasta sen
jälkeen puhuttu enempää, mutta Uspak istui mietteissään ja vaiteliaana
koko illan. Ennen maatamenoa hän otti kirstustaan punaisen kullalla ja
silkillä kirjaellun silkkiviitan ja ojensi sen Ulvarille. Hän pyysi
tätä ottamaan sen lahjaksi, ja Ulvar kiitti.
Kun Ulvar syksyllä aikoi lähteä kotiin, antoi Uspak hänelle täysissä
varustuksissa olevan laivan sekä runsaat lahjat -- avaran haarniskan
ja kultaisen kypärän, kaksi lumivalkoista haukkaa, kolminkertaisen
kullatun vyön, jonka hän pyysi Ulvarin lahjoittamaan äidilleen
ystävyydenlahjaksi, sekä vielä vihreän silkkiviitan kultaisine
solkineen ja kallisarvoisine turkisnahkoineen -- mutta pyysi takaisin
punaisen viittansa, koska se ei ollut uusi, eikä siis soveltunut
lahjaksi.
Ulvar kiitti häntä kaikesta hänen rakkaudestaan ja pyysi nyt Uspakia
valitsemaan itselleen mitä halusi hänen kesäisten retkiensä saaliista.
"Minulla on enemmän tavaraa kuin tarvitsen", vastasi Uspak, "mutta jos
annat minulle tuon renkaan, jota kannat vasemmassa käsivarressasi, otan
sen mielelläni muistoksi."
Ulvar otti renkaan ja antoi sen Uspakille sanoen: "Ei se ole suuren
arvoinen -- minä käytän sitä siksi, että sain sen äidiltäni, joka on
saanut sen omalta äidiltään -- mutta se on liian vähäpätöinen lahjaksi.
Pyydä ennemmin jotakin parempaa."
"En tahdo muuta", vastasi toinen pistäen sen käsivarteensa, "pidän
siitä, ja se oli sinun kädessäsi silloin kun pidit puoliasi Skotlannin
vuonossa."
Nyt lausui Ulvar:
"Ei meillä ole Vadinissa sellaista komeutta kuin jaarlin kartanossa,
mutta tekisit minulle suuren ilon, jos tahtoisit tulla vieraakseni
äitini taloon."
"Tahdon mielelläni", vastasi Uspak. "Ei ole kestävä kauan, ennenkuin
tapaamme jälleen, sillä olisin tullut sinne, vaikka et olisi
kutsunutkaan."
Tämän jälkeen hän syleili Ulvaria, suuteli häntä suulle ja otsalle ja
toivotti hänelle hyvää matkaa. Ja Ulvar purjehti takaisin Norjaan ja
laski neljäntenä päivänä Foldenin rantaan.