Ulvar ei joutunut milloinkaan Islantiin. Pohjanmerellä heitä kohtasi
sumu ja vastatuuli, joka yltyi semmoiseksi myrskyksi, että heidän
täytyi heittää laivasta suurin osa lastiaan, jos mieli pelastaa
henkensä. Lopulta myrsky vei peräsimen, eivätkä he voineet ohjata
laivaa minnekään päin, vaan se ajautui vuorista rannikkoa kohti. Illuge
arveli nyt heidän joutuneen Skotlantiin. He koettivat nostaa purjeita
ja ohjata laivaa airolla, ja pääsivät siten saarien suojaan, missä
aallokko ja tuuli eivät olleet niin ankarat. Illalla he laskivat laivan
ankkurin jylhärantaiseen lahteen, johon tunturilta virtaava joki oli
kerännyt hiekkavallin. Taloja ei näkynyt missään.
Yöllä tuuli taas yltyi, ja ankkuri irtautui pohjasta. Laiva kaatui
kyljelleen, mutta miehet pelastuivat maihin. Illuge sanoi, että jos
nyt ilmestyisi näkyviin miehiä, joilla oli rantaoikeus, tulisivat he
varmasti tapetuiksi. Hän neuvoi siis korjaamaan laivan purjehduskuntoon
ja lähtemään sitten pois.
He tekivät työtä kaiken päivää ja joutuivat valmiiksi iltaan. Mutta
kun heillä ei ollut ruokavaroja, kehoitti Ulvar tekemään ryöstöretken
maihin. Ylempänä rinteellä oli asuttu laakso. He lähtivät sinne,
hyökkäsivät ensimmäiseen suureen talon, ajoivat ihmiset pois ja ottivat
ruokaa ja vaatteita niin paljon kuin tarvitsivat. Kukaan ei noussut
vastarintaan.
Mutta palatessaan rantaan he näkivät laivansa olevan täynnä vierasta
väkeä, ja Illuge sanoi skotlantilaisten tulleen toista tietä rantaan
ja voittaneen heidän laivalle jättämänsä vartijat. Samassa he näkevät
suuren ratsujoukon ajavan laakson läpi samaa tietä, jota hekin olivat
tulleet. Illuge sanoi:
"Mitä pidät retkestämme, Ulvar?"
"Hauskempaa tämä on kuin olla aaltojen kasteltavana", vastasi Ulvar
nauraen, "mutta meidän on jouduttava laivaan ja viskattava mereen nämä
miehet, ennenkuin tuo suuri lisäjoukko ehtii rantaan."
Illuge arveli olevan helpompaa karkoittaa ensin ratsujoukko kuin
kiivetä laivaan, "sillä sieltä isketään poikki meidän kätemme. Mutta ei
ole niin vaarallista, että näitä on enemmän kuin meitä."
"En minä heitä pelkää", sanoi Ulvar, "mutta olisi paha, jos toiset
sillä aikaa veisivät laivamme merelle. Silloin olisimme revon saksissa."
Ja hän juoksi veteen useimpien miesten seuraamana, pitäen kilpeään
suojanaan laivalta ammuttuja nuolia vastaan, kahlatessaan laivaa kohti.
Mutta hän sai pian oppia, ettei ollut niinkään helppo nousta laivaan,
sillä skotlantilaisten oli helppo ampua nuoliaan ja iskeä kirveillään
ylhäältä alas. Ja vaikka norjalaiset ottelivat urhokkaasti ja heittivät
takaisin keihäät, joita lenteli heitä kohti, ei heillä ollut suurta
menestystä. Ja nyt ajoivat ratsumiehetkin veteen. Vihollinen ahdisti
nyt heitä joka puolelta, ja itse he seisoivat vedessä kainaloita
myöten. Siitä syntyi kova taistelu, ja Ulvar sanoi Illugelle:
"Parempi olisi ollut, että olisin seurannut sinun neuvoasi,
kasvatusisä."
"Sinulla on miehen luonto, Ulvar", sanoo Illuge, "vahinko olisi, jos
Vigdis kadottaisi noin uljaan pojan." Samassa hän juoksi laivan ääreen.
Laivan laidalla seisoi pitkä, punatukkainen mies, skotlantilaisten
päällikkö. Illuge heitti pois kilpensä, hyppäsi kannelle ja sai
kiinni skotlantilaispäällikön jaloista. Mutta tämä iski häntä samassa
kirveellään päähän. Molemmat putosivat laiteen yli, ja Ulvar tappoi
skotlantilaisen. Nyt joutuivat tämän miehet aluksi ymmälle, toiset
peräytyivät kauemmaksi ja toiset hyppäsivät veteen päällikkönsä
perässä. Silloin onnistui muutaman norjalaisen kiivetä laivaan.
Ulvar oli viimeinen, joka nousi kannelle, sillä hän tahtoi auttaa
Illugen mukanaan. Mutta tämä sanoi:
"Älä välitä minusta, vaan pelasta itsesi, sillä tahdon, että viet
terveisiä äidillesi ja kerrot, miten minun päiväni päättyivät."
"Ei hän ole iloitseva, jos minä tulen kotiin ilman sinua", vastasi
Ulvar. Hän pääsi kannelle, ja miehet saivat vedetyksi Illugen ylös,
mutta hän kaatui heti suulleen ja heitti henkensä. Ulvar oli nyt
laivallaan, ja hänellä oli jäljellä kolmetoista miestä, joiden joukossa
ei ollut yhtään haavoittumatonta, ja skotlantilaisia oli puoli sataa.
Nämä tungeksivat laivan äärellä, ja toisten hakatessa laivan sivuja,
pitivät toiset kilpiään heidän päänsä päällä, lennättäen sitäpaitsi
nuolisateen toisensa jälkeen norjalaisten niskaan. Silloin näki Ulvar
suuren laivan liukuvan esiin saarien välistä ja tulevan heitä kohden ja
hän huusi miehilleen:
"Lyhyt oli retkemme, mutta voimme olla tyytyväiset iltatyöhömme."
Skotlantilaiset olivat näet kärsineet suuren mieshukan.
Vieras laiva laski nyt ankkurinsa, ja sieltä hyppäsi miehiä Ulvarin
laivalle. Etummaisena tuli pitkä, tummapintainen mies. Hän iski
laivahaan laiteeseen ja ponnahti ylös. Sitten hän juoksi maston luo,
jossa Ulvar seisoi, huutaen norjan kielellä:
"Hyvin taistelet, nuori päällikkö, vaan parahiksipa saavuimmekin
apuun."
Tuossa tuokiossa oli laiva täynnä hänen väkeään, ja nyt kääntyivät
asiat niin, että skotlantilaiset hyppäsivät veteen ja koettivat paeta
rantaan, mutta harva heistä pääsi sinne.
Kun siis taistelu oli päättynyt, viskasivat vieraat soturit
skotlantilaisten ruumiit mereen ja hinasivat Ulvarin laivaa omansa
vieressä. Mutta silloin huomattiin sen saaneen niin pahoja vaurioita,
ettei se enää pysynyt pinnalla. Vieras pyysi nyt Ulvarin ja tämän
miehet omalle laivalleen, antoi kohottaa purjeet ja ohjasi laivan
merelle. Heillä oli oiva purjetuuli, sillä myrsky oli laannut.
Vieras sitoi Ulvarin ja hänen miestensä haavat ja sai kuulla taistelun
kulusta. Hän sanoi olevansa nimeltään Uspak ja syntyneensä Islannissa,
mutta nyt hän asui Northumberlandissa. Hänen miehensä olivat siltä
seudulta ja syntyjään norjalaisia ja tanskalaisia.
Pimeän tultua he laskivat ankkurin erääseen salmeen ja kävivät maata.
Uspak ja Ulvar makasivat samalla tilalla kannen alla. Ulvar ei voinut
nukkua, sillä hänen haavojaan särki, ja Uspak puheli silloin hänen
kanssaan. Hän sanoi:
"Sinä olet taistellut miehen lailla tänään, Ulvar, ja olet varmasti
korkeaa sukua. Miltä puolen Norjaa olet kotoisin ja kuka on isäsi?"
Ulvar vastasi:
"Olen kotoisin Vigulmarkista. Talo, jossa asun, on Vadin, Foldenin
varrella."
Uspak kääntyi äkisti hänen puoleensa ja kysyi:
"Entä kuka on isäsi, Ulvar -- mikä on hänen nimensä?"
"En tahdo salata sinulta, herra", sanoo nyt Ulvar, "että olen
äpärälapsi. Siksi minua sanotaan Ulvar Vigdiksenpojaksi äitini nimen
mukaan."
Uspak on kauan ääneti, hän yrittää puhua useamman kerran, mutta ei
tiedä miten alkaisi. Vaan Ulvar ei huomaa sitä. Viimein hän sanoo
hiljaa:
"Kuinka vanha sinä olet, Ulvar Vigdiksenpoika?"
"Täytän kahdeksantoista keskikesän jälkeen", vastaa tämä.
Vieras paneutuu nyt takaisin tilalle, eikä virka mitään pitkään aikaan.
Viimein hän lausuu:
"Vieläkö äitisi Vadinin Vigdis elää, ja onko hän naimaton?"
Ulvar vastaa myöntäen. Silloin sanoo Uspak:
"Kuulisin mielelläni enemmän äidistäsi -- hän on varmaankin korska
ja mahtava nainen, koska hän on jaksanut kasvattaa sinusta semmoisen
miehen omin voiminsa. Pidätkö sinä äidistäsi?"
Ulvar vastaa:
"Täyttäessäni viisitoista vuotta, antoi hän minulle Vadinin ja puolet
kaikesta tavarastaan, ettei kukaan voisi sanoa, että olin köyhä ja
valtaa vailla, vaikka olen äpärä. Hän on teettänyt itselleen toisen
talon pohjoisemmaksi metsään. Sen paikan nimi on Berg, mutta hän asuu
Vadinissa. Ja sinä olet oikeassa, sillä hän on korskin nainen, minkä
tavata saattaa. En tunne ketään toista hänen vertaistaan, enkä minä ole
surrut suuresti sitä, etten tunne isääni."
Ulvar kertoi nyt äidistään, ja mitä enemmän hän kertoi, sitä enemmän
vieras kysyi. Hän sai kuulla Gunnarin kuolemasta ja Vigdiksen kostosta
ja kaikesta, mitä sen jälkeen oli tapahtunut. Ja yö kului pitkälle. Kun
hän oli lopettanut, sanoi Uspak:
"Sanomattoman paljosta sinä saat kiittää äitiäsi. Hänen tulee saada
sinusta paljon kunniaa. Hänellä ei ole vertaistaan rohkeudessa ja
viisaudessa, eikä kukaan ole rakastanut poikaansa hellemmin."
"Toden sanot", vastasi Ulvar. "Toivon, että joskus voin palkita hänen
hyvyytensä."
Uspak sanoo:
"Nyt sinä olet kadottanut laivasi ja tavarasi, mutta jos tahdot
olla minun laivallani kesän, ei sinun ole tarvis palata köyhänä
Norjaan syksyllä. Saat olla apupäällikkönä laivalla, ja saat puolet
päällikönsaaliista."
Ulvar kiitti häntä. Hetken kuluttua hän sanoo olleensa oikeastaan
matkalla Islantiin. Uspak kysyy nyt, onko hänellä asiaa sinne. Ja Ulvar
sanoo:
"Koska sinä olet Islannista, Uspak, niin sano, tunnetko siellä miestä,
jota kutsutaan Viga-Ljot Gissurinpojaksi, Skomedalin talosta?"
"Onko sinulla asiaa hänelle?" kysyy Uspak kotvasen kuluttua.
"Olisihan sitä", sanoo Ulvar.
"Onko hän kukaties äitisi ystävä?" kysyy toinen.
"Ystäväksi en voi häntä sanoa", lausuu Ulvar, "enkä odota häneltä
suuria. Mutta haluaisin tietää, miten hän ottaisi minut vastaan, sillä
hän kuuluu olevan isäni."
"Kylläpä hän mahtaisi olla merkillinen mies, ellei hän ottaisi ilolla
vastaan noin kaunista ja miehevää poikaa", sanoo nyt Uspak naurahtaen.
"Ja tuskinpa hän on saattanut unohtaa sinun äitisi kaltaista naista."
"Hän ei ole koskaan tiedustellut meistä", vastaa Ulvar, "ja tiedän
hänellä olevan vaimon ja lapsia Islannissa. Mutta kävisin sentään
mielelläni viemässä hänelle terveiset äidiltäni, jonka hän vietteli ja
hylkäsi."
Uspak sanoo nyt vähän ajan kuluttua:
"Ljot ei ole enää Islannissa. Olen kuullut hänen lähteneen maasta monta
vuotta sitten -- hänen vaimonsa ja lapsensa ovat kuolleet."
"Oliko hän sinun ystäviäsi?" kysyy Ulvar.
"Ei", sanoo Uspak. "Hän oli yhtä vähän minun kuin äitisi ystävä."
Ulvar asettuu nyt levolle ja koettaa nukkua. Vähän ajan kuluttua hän
tunsi jonkun koskettavan kasvojaan ja aukaisi silmänsä. Uspak oli
avannut luukun, josta tulvi sisään aamuvaloa, ja istui hänen vieressään
katsellen häntä.
"Sinä valitit unissa, Ulvar", sanoi Uspak, "ja minä tahdoin katsoa,
miten sinun laitasi oli. Mutta nuku nyt taas."