Kerran tuli Vadiniin kaksi Tunsbergiin matkaavaa islantilaista
kauppiasta, ja he pyysivät yösijaa. Vigdis otti heidät hyvin vastaan
ja kestitsi heitä runsaasti. Miehet olivat siivoja ja tietäviä miehiä,
ja heillä oli säädykäs käytös. Vigdis istui heidän seurassaan myöhään
yöhön, kuunnellen heidän puheitaan.
Viimein hän kysyi, tiesivätkö he mitään miehestä, jonka nimi oli
Viga-Ljot, ja mahtoiko tämä vielä olla elossa.
Kyllä, vastasivat nämä, he olivat kuulleet Raudasandin Viga-Ljotista,
mutta hänet surmattiin heidän poikana ollessaan. Vigdis sanoi, ettei
siitä voinut olla niin kauan, "sillä hän on käynyt tässä maassa minun
muistini aikana."
Nyt sanoi toinen miehistä toiselle:
"Eikö Ljot Gissurinpoikaa Skomedalista kutsuttu sillä nimellä siihen
aikaan, kuin hän kosti isänsä surman ollessaan vielä poika ja
paimentaessaan Eyre-Torbjørnin lampaita?"
Vigdis sanoi:
"Se mies, josta minä puhun, oli nimeltään Ljot Gissurinpoika.
Tiedättekö te, vieläkö hän on elossa?"
Ulvar istui penkillä. Hän taivuttautui nyt pöydän yli ja pyysi:
"Kertokaa, kertokaa hänestä, joka kosti isänsä surman paimenpoikana
ollessaan."
Vigdis katsahti poikaansa, eikä sanonut mitään. Toinen miehistä lausui:
"Kerro sinä Helge, jos emäntämme haluaa kuulla."
"Haluamme kyllä", sanoi Vigdis hiljaa katsoen alas. "Kerro siis, ellei
sinua väsytä."
Helge kertoi:
"Ljot oli Gissurin ainoa poika, Gissurin surmasivat Gunnar upporikas
Gjeitabakkesta ja hänen sukulaisensa. Heitä hyökkäsi kahdeksan miestä
Gunnarin kimppuun, ja yksi näistä oli Arne Kollinpoika; tämä oli
hankkeen päämies. Gunnar maksoi sakkorahat, ja ihmisten mielestä
Gissurin käräjämiehet olivat saattaneet asian hyvään loppuun, sillä
heillä oli siihen aikaan vähän valtaa Gunnariin ja hänen sukuunsa
verraten, eikä Arnea vastaan uskaltanut nousta kukaan. Ljot oli niihin
aikoihin kolmen tai neljän vuoden ikäinen.
"Olipa sitten muuan talvipäivä, Ljotin ollessa kolmentoista vuotias.
Hän oli tunturilla parin muun pojan kanssa etsimässä lampaita, jotka
olivat eksyneet karjasta. Pojat istuivat kalliokielekkeen alla syömässä
eväitään ja kehuen urotöitään. Ljot sanoi silloin olevansa niin taitava
keihään heitossa, ettei hän osunut milloinkaan väärään. Yksi pojista
katsoo nyt alas ja sanoo: 'Katso, tuolla tulee ratsujoukko laaksosta,
tuolla Hauketindetin alla -- siellä on Arne Kollinpoika miehineen; he
ovat tulossa tunturin yli. Jos sinä osuisit siihen maaliin, olisi isäsi
surma maksettu paremmin kuin Gunnarin kullalla.'
"Pojilla oli mukanaan heittokeihäät. Ljot otti ne käteensä ja lähti
juoksemaan pohjoista kohti sammallaattojen poikki. Laaksosta tuleva
tunturitie kulkee kapean rotkon läpi. Sen ahtaimmalla kohdalla on
noin neljän miehenmitan korkuinen kohtisuora kallioseinä. Toisella
puolen on jyrkkä, rosoinen kivivieremä. Sinne Ljot nyt piiloutui,
hakien suojakseen ison paaden kappaleen matkaa vieremän reunasta.
Nyt ilmestyi Arne rotkoon mukanaan neljä miestä. Tie on alituista
nousua. Miesten saavuttua sille paikalle, minne Ljot on piiloutunut,
hyppää poika kivelle ja heittää ensimmäisen keihään. Se sattui Arnen
vieressä ratsastavaan mieheen. Ljot piiloutuu samassa takaisin kiven
taa, eivätkä miehet olleet ehtineet nähdä, kuka keihään oli heittänyt.
He seisahtuivat ja alkoivat katsella ympärilleen. Ljot hyppäsi taas
kivelle ja viskasi kaksi jäljellä olevaa keihästä. Toinen ei osunut,
mutta toinen tappoi miehen, joka seisoi Arnen edessä. Silloin huusi
Ljot: 'Minun on helpompi taistella sinua vastaan kuin isälläni, sillä
teitä oli kahdeksan miestä häntä vastaan, mutta teitä ei ole kuin kolme
minua vastaan'. Hänellä oli pieni puukirves vyössä, ja kun Arne tuli
etsimään häntä kiven takaa, iski Ljot häntä ylhäältä kasvoihin, niin
että kirves jäi hänen leukaansa. Nyt viskasi joku miehistä keihään
poikaa kohti, mutta tämä tavoitti sen lennosta. Sen jälkeen hän alkoi
juosta vieremää ylös, pysytellen kivien suojassa, niin etteivät toiset
voineet osua häneen. Päästyään kallioseinän kohdalle hän nojautui
keihääseen ja hyppäsi rotkon yli sekä juoksi jyrkänteen laitaa
vieremän päähän. Isännättömät hevoset olivat juosseet sinne. Ljot
tarttui yhtä niistä suitsiin juuri kuin se oli asettamassa etujalkansa
kallionreunalle. Hän hyppäsi sen selkään ja ratsasti sitten Eyreen,
missä hän silloin asui.
"Mutta kukaan ei ollut kuullut puolikasvuisen pojan suorittaneen
sellaista urotekoa, ja koska moni arveli hänen kerran tulevan kuuluksi
päälliköksi, alettiin häntä kutsua leikillä Viga-Ljotiksi."
Vigdis kysyi nyt vähän ajan kuluttua:
"Tiedätkö sinä, Helge, mitä hänestä on kuulunut sen jälkeen?"
"Eipä hänestä ole kuulunut paljon viime vuosina. Hänen kerrotaan
talttuneen tyyten naimisiin menonsa jälkeen."
"Onko hän naimisissa?" kysyy Vigdis hiljaa.
"On", vastaa Helge.
"Tunnetko sinä hänen vaimoaan?" kysyy Vigdis vielä.
"En muuta kuin näkemältä", kertoo Helge. "Häntä pidetään sen seudun
kauneimpana neitona, ja hän on rikas ja hyväluontoinen. Ja hänet
saatuaan on Ljot elänyt rauhassa kotonaan."
Vigdis istuu äänettömänä. Viimein hän virkkaa: "Tiedätkö, onko hänellä
lapsia?"
"Olen minä kuullut heillä olevan kolme, neljä kappaletta", vastaa Helge.
Nyt ei Vigdis kysy enempää.
Mutta islantilaisten käytyä levolle jää hän seisomaan lieden ääreen
katsellen hiillokseen. Ulvar istuu penkillä. Viimein Vigdis sanoo
katsomatta poikaan:
"Kuuntelitko tarkoin, mitä nämä miehet kertoivat? Nyt sinä olet saanut
kuulla lisää isästäsi."
Ulvar hypähtää paikaltaan huudahtaen:
"Oliko hän minun isäni -- tuo, joka tappoi kolme miestä rotkossa,
ollessaan minun ikäiseni."
"Kyllä, hän, jolla on niin kaunis vaimo", vastaa Vigdis.
Ulvar sanoo:
"Vaikka hän on tehnyt pahaa sinulle, äiti, täytyy hänen kuitenkin olla
oiva mies, ja mielelläni tapaisin hänet kerran. Silloin hän saisi
nähdä, että hänellä on poika, jossa on samaa verta."
Vigdis vastaa:
"Jos sinussa on hänen vertansa -- ja jos samalla olet minun poikani,
täytyisi tuon tapaamisen päättyä siihen, että laskisit minun syliini
Viga-Ljotin pään."
Ulvar kalpenee -- ja sitten hän sanoo:
"En minä ole kuullut koskaan pojan tappaneen isäänsä."
Vigdis nostaa nyt kätensä ja puristaa ne nyrkkiin rinnalleen. Ja hän
vastaa:
"Ellet sinä tahdo kostaa puolestani niinkuin minä kostin isäni puolesta
-- ja minä vannon kärsineeni hänen tähtensä niin paljon ja hänen
tehneen minulle niin pahaa, että jos kertoisin sinulle kaiken, et
saisi rauhaa, ennenkuin olisit tuonut minulle sovituksen -- niin pidät
vähemmän minusta kuin olen luullut. Mutta en jaksa puhua tästä enempää."
Ulvar tulee nyt syleilemään äitiään ja tämä vaipuu penkille itkemään.
Mutta poika lupaa aina täyttää äitinsä tahdon.