Ulvar varttui kauniiksi ja reippaaksi pojaksi. Hän oli pitkä,
mutta jonkin verran hentorakenteinen, hänellä oli kapeat kasvot,
vaaleansiniset silmät ja pitkä, sysimusta tukka, joka vivahti hiukan
punaiseen. Hän miehistyi varain, sillä hän ei ollut kovin suuri, äidin
alkaessa puhua hänelle talon hoidosta ja muusta sekä kysyä hänen
neuvoaan. Hän puhui pojalleen kuin aikuiselle miehelle, joka saattoi
opastaa häntä. Poika tuli tästä vakavaksi ja vähäsanaiseksi, mutta
hän oli lempeä ja säädykäs käytöksessään ja voitti kaikkien suosion.
Äitinsä kanssa hän eli mitä rakkaimmassa sovussa.
Mutta kun hän kysyi, kuka hänen isänsä oli, ei hän saanut milloinkaan
vastausta. Vigdis sanoi, ettei hän tiennyt mitään hyvää siitä miehestä,
ja toivoi, ettei hänen tarvitsisi kuulla koskaan hänen nimeään. Tämän
jälkeen hän tuli aina raskaalle mielelle, eikä Ulvar rohjennut kysyä
enempää.
Kaaren ja Illugen kanssa Vigdis eli hyvässä sovussa, ja nuo kolme
pitivät joka vuosi toisilleen suuret pidot. Miehet huolehtivat
Ulvarista ja opettivat hänelle aseiden käyttöä. Hän oli useimmiten
Grefsinissä, sillä se oli naapuritalo. Mutta hän ei ollut milloinkaan
niin iloinen kuin päästessään ratsastamaan Baugstadiriin, sillä Illuge
oli nähnyt paljon ja kertoi Ulvarille paljon sellaista, jota tämä
kuunteli mielellään.
Hänen ollessaan siellä eräänä iltana, tuli Eirik pappi taloon, ja
Illuge pyysi pappia kuluttamaan aikaa kertomalla jotakin. Pappi kertoi
silloin sadun pyhästä Gregoriuksesta, joka tappoi lohikäärmeen. Illuge
sanoi:
"Lähinnä Kristusta, joka voitti perkeleen, on hän suurin uros, mitä
tiedän. Vain kaksi on yhtä suurta -- Sigurd Sigmundinpoika, joka tappoi
käärmeen Faavnessa, ja Olav Trygvenpoika, joka ei paennut kolmea
sotajoukkoa Svaaldissa. Hänen vertaistaan ei tunneta ikimuistoisista
ajoista, eikä näissä pohjoisissa maissa taideta nähdä hänen vertaistaan
niin kauan kuin aallot hyrskyvät rantojamme vasten."
Eirik vastasi, että Olav oli varmasti suurin uros tällä maailman
kulmalla. Mutta nyt hän tahtoi kertoa vielä pyhien marttyyrien
rohkeudesta ja miehuudella kärsityistä koettelemuksista uskonsa
puolesta eteläisissä maissa. Tätä valaistakseen hän valitsi sadun erään
nuoren neidon uskollisuudesta, ja kertoi sitten pyhästä Agatasta.
Illuge sanoi:
"Ylen rohkea oli tuo neito, eikä hänen maineensa ole himmenevä
milloinkaan. Mutta minäpä kerron nyt teille uljaimmasta naisesta, minkä
tunnen, ja olet sinä Ulvarkin kuullut jotakin hänestä. Mutta luulen,
ettet sinä ole koskaan kuullut kaikkea."
Ja hän kertoi nyt Vigdiksen retkestä metsän läpi sinä yönä, jolloin
Vadin paloi. Hän ei maininnut hänen nimeään, mutta kun hän oli kertonut
satunsa loppuun, sanoi hän pojalle:
"Tiedätkö, ketä minä tarkoitan -- tunnetko sinä ketään vaimoa, jolta
puuttuu kolme sormea vasemmasta kädestä?"
Ulvar nyökkäsi ja tarttui Illugen käteen. Tämä sanoi:
"Jos sinussa on äitisi verta, on sinustakin kerran kuuluva suuria."
Kun Ulvar seuraavana päivänä ratsasti kotipihaan, seisoi Vigdis siellä
syöttämässä varsoille leipää. Ulvar hyppäsi hevosen selästä, juoksi
hänen luokseen ja heittäytyi hänen kaulaansa. Äiti kysyi nauraen, mitä
tämä oli olevinaan.
"Ei muuta", vastasi poika, "kuin että minä uskon, ettei sinun
vertaistasi ole missään", sanoi tämä, ja sitten hän nosti ylös äitinsä
vasemman käden ja suuteli sormentynkiä.
"Mitä se Illuge nyt on sanonut sinulle?" sanoo äiti taas nauraen.
"Arvaappas, mitä minä ajattelen", alkaa Ulvar puhua. "Sinun olisi
pitänyt saada Olav Trygvenpoika, te kaksi olisitte varmasti sopineet
yhteen."
Nyt äiti punastui, eikä sanonut mitään. Hän suuteli poikaa poskelle ja
käski hänen sitten mennä sisään ruoalle.