Sen kirkon pappina, jonka Vigdis oli pystyttänyt, oli Eirik niminen
mies. Hän oli kotoisin Tanskasta. Vigdis piti hänestä paljon, ja hän
kävi usein Vadinissa.
Kerran kun hän taas oli siellä, ja väki istui lieden ympärillä
iltaruoan jälkeen, pyysi Vigdis pappia kertomaan heille sadun, koska
hän osasi paljon sellaisia.
Pappi alkoi silloin kertoa:
"Oli kerran nainen, joka asui Odinissa. Hänen nimensä oli Tora, ja
hän oli hyvin kaunis. Hän tuli vietellyksi, ja koska hänelle kävi
onnettomasti, salasi hän onnettomuutensa ja heitti lapsen mereen.
"Ja hän joutui hyviin naimisiin ja eli arvossapidettynä ja rakastettuna
ja synnytti monta lasta, joista hän piti paljon. Mutta sitten hän sai
taudin ja vaipui horteeseen ja oli aivan kuin kuollut. Maatessaan
nyt siten, tuntui hänestä itsestäänkin, kuin hän olisi ollut kuollut
ja kuin hänet olisi puettu kuolinvaatteisiin ja koruihin ja haudattu
kumpuun. Ja hän kuuli pienten lastensa itkevän häntä kotona ja olisi
toivonut hartaasti pääsevänsä lohduttamaan heitä. Silloin hänestä
äkkiä tuntui siltä, kuin joku olisi tullut kummun sisään. Tulija oli
kääriytynyt mustaan viittaan ja hän tarttui Toran käteen ja sanoi:
'Nouse ylös, Tora, ja seuraa minua'. Ja silloin hänestä ei enää
tuntunutkaan siltä, kuin hän olisi kuollut ja hän pyysi päästä sinne,
missä hänen lapsensa itkivät. Viittaan puettu mies nyökkäsi ja talutti
häntä eteenpäin. 'Ei tämä ole oikea tie', sanoi Tora. 'Ole vaan
huoleti, kyllä tämä on oikea', vastasi mies.
"Kun he olivat kulkeneet kauan, aukeni heidän edessään pimeä laakso,
ja sen pohjalla oli mustapintainen järvi. Jyrkkä polku vei rinnettä
alas rantaan, ja toisen rinteen reunaa nousi jyrkkä polku ylös. Mutta
taemman tunturin laella oli linna ja se oli puhdasta kultaa. Se paistoi
kuin aurinko, ja sen edessä käyskenteli kultahaarniskaan puettuja
ritareita. Linnan sisältä kuului laulua ja harpunsoittoa niin ihanaa,
ettei hän ollut tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Tora kysyi,
kuka tuon linnan haltija oli. 'Minä', vastasi mies. 'Tahdotko lähteä
katsomaan minun kartanoani?' Tora lupasi lähteä, kun hän sitten pääsisi
lastensa luo.
"Nyt he alkoivat laskeutua polkua alas. Mutta äkkiä hänestä näytti
siltä kuin laakso olisi ollut täynnä pieniä valkoisia lampaita. Niitä
oli vieri vieressä aivan kuin katraassa, ja ne koettivat kämpiä
molempia jyrkänteitä ylös. Mutta kun ne tulivat lähemmäs, näki Tora,
että ne olivatkin pieniä lapsia, ja niitä oli tuhansia. Ne olivat
aivan alastomia ja vastasyntyneitä, mutta niiden kasvot olivat aivan
kuin vanhan ihmisen, ja jotkut olivat veressä ja pahasti pideltyjä
ja muutamista valui vettä. Ne koettivat kaikin voimin ryömiä pois
laaksosta, mutta vierivät takaisin, sillä ne olivat niin pienet ja
avuttomat. Torasta oli niin surullista katsoa niitä, että hän rupesi
itkemään. Hän kysyi viittaan puetulta mieheltä, mitä lapsia ne
olivat, ja kuinka nuo pikku poloiset olivat joutuneet sinne. 'Heidän
vanhempansa ovat jättäneet heidät tänne', sanoi mies. 'Se on tapahtunut
heidän tahdostaan". "Sitä minä en voi uskoa', vastasi Tora.
"Lapset osasivat puhua, ja sanoivat: 'Kyllä se on totta, ja meidän
pitää nyt olla täällä. Tahtoisimme niin mielellämme päästä katsomaan
maailmaa, ja tahtoisimme tuonne laakson toiselle puolen, mutta me
olemme niin pieniä, että meidän täytyy jäädä tänne, ja täällä on niin
ikävä ja pimeä, ja meillä on niin kylmä.'
"Silloin riisui Tora viitan hartioiltaan ja repi sen siekaleiksi ja
kääri ne lähinnä olevien ympärille. Nyt työntyivät kaikki hänen
luokseen, ja silloin hän riisui päällyshameensakin ja jakoi senkin
lapsille. Ja tätä jatkui niin kauan kunnes hän oli yhtä alaston kuin
he. Ja kuitenkin hänen ympärillään oli vielä yhtä paljon semmoisia,
jotka eivät olleet saaneet mitään, sillä laaksossa oli tuhansia lapsia.
He jatkoivat matkaa lasten kuhistessa joka puolella ja pyytäen, että
hän ottaisi heidät syliinsä ja kantaisi heidät ylös tunturille,
niin että he saisivat nähdä maailman. 'Ei se ole semmoinen, että
sitä kannattaisi katsella', sanoi Tora. 'Miksi siis kaikki tahtovat
takaisin, jotka tulevat tänne, ja tahdot sinäkin?'
"'Niin, mutta minä tahdon omien lasteni luo', sanoi Tora.
"Nyt astuivat viittaan puettu mies ja Tora veteen. Ja sielläkin oli
lapsia toinen toisessaan kiinni. Ne seisoivat kaulaansa myöten vedessä
niin tiheässä kuin silliparvi, ja niitä paleli ja värisytti ja ne
koettivat pitää kiinni Torasta. Tämän kävi silloin niin sääli heitä,
että hän alkoi uudelleen itkeä ja nosti syliinsä niin monta kuin
saattoi kantaa sekä kysyi mieheltä, eikö hän saisi ottaa heitä mukanaan
kultaiseen linnaan. Mies lupasi hänen tehdä niin. Mutta vähän ajan
kuluttua hän ei jaksanut kantaa enää useampia. Silloin hän pyysi miestä
lainaamaan viittansa, että hän sai kääriä heidät siihen. Mies irroitti
sen päältään ja silloin Tora näki, että hänellä sen alla oli komea
kultainen sotisopa, kaulassa hohtavista kivistä tehty risti ja päässä
loistava kruunu. Mutta hänen kasvonsa loistivat vielä kirkkaammin,
eikä Tora ollut mielestään milloinkaan nähnyt niin kaunista ja
kuninkaallista miestä.
"Ja ritari sanoi: 'Nyt alkaa niin jyrkkä nousu, ettet sinä voi päästä
huipulle, ellen minä kanna sinua. Vienkö minä ensin sinut vai lapset?'
"'Vie ensin lapset', vastasi Tora. 'Etkö voi kantaa heitä kaikkia sinne,
minä istun täällä sillä aikaa.'
"'Se kestää kauan', sanoi ritari. 'Näethän, miten paljon lapsia täällä
on -- ja uusia tulee koko ajan. Sinähän tahdoit nähdä minun kultaisen
linnani ja mennä sitten kotiin lapsiesi luo. Saat istua täällä maailman
loppuun asti, ennenkuin minä olen kantanut kaikki nämä lapset kotiini.'
"'Minä odotan niin kauan', sanoi Tora, 'En voi mitenkään nähdä
pienokaisten jäävän tänne. Minun lapsillani ei ole mitään hätää kotona,
nämä tarvitsevat apuamme paremmin.'
"Silloin sanoi kultahaarniskaan puettu mies:
"'Tuo lapsi, joka lepää poveasi vasten, on sinun vanhin poikasi, Tora,
-- kaikki nämä lapset ovat sellaisia, jotka on otettu hengiltä,
ennenkuin he ovat ehtineet nähdä elämää ja oppia kulkemaan minun
linnaani.'
"Tora lankesi polvilleen ja kysyi kauhistuneena:
"'Kuka sinä olet, päällikkö, ja mikä sinun nimesi on?'
"'Minun nimeni on Kristus', sanoi kuningas. Ja samassa hänestä alkoi
lähteä sellainen hohto ja loisto, että oli kuin aurinko olisi paistanut
laaksossa ja lämmittänyt lapsiparkoja. Mutta Toran täytyi sulkea
silmänsä. Ja kun hän aukaisi ne, oli hän kotona sängyssään.
"Nyt kutsutti hän heti luokseen miehensä ja sukulaisensa ja kertoi
heille näkynsä. Hän ei salannut kauemmin häpeäänsä eikä sitäkään, että
hän oli tappanut lapsensa. Hänen miehensä joutui niin ankaran vihan
valtaan, että hän ajoi hänet heti talosta, vaikka vaimo oli sairas ja
vaikka oli yö.
"Hän pakeni laakson läpi, ja kaikki koirat haukkuivat häntä. Ja hän
tunsi itsensä niin onnettomaksi, ja tunsi tehneensä niin suuren
synnin, ettei hän jaksanut elää kauemmin. Siispä hän meni rantaan.
Mutta silloin hän kuuli itkua kahden suuren kiven välistä. Hän astui
ääntä kohti ja löysi levien keskeltä vastasyntyneen poikalapsen, joka
eli vielä. Tora kääri sen vaatteisiinsa, nosti sen rinnoilleen ja
antoi sen imeä. Ja hän päätti ottaa tuon lapsen kasvatikseen. Nyt hän
alkoi vaeltaa metsässä, kunnes tuli seutuun, jossa häntä ei tunnettu.
Sinne hän rakensi itselleen majan, jossa hän asui lapsen kanssa. Hän
sai myöhemmin haltuunsa kaiken sen kullan ja hopean, joka hänelle
lankesi kotoa, ja silloin hän kuulutti, tahtovansa ottaa hoiviinsa
kaikki vastasyntyneet, jotka oli jätetty kuolemaan. Hän möi maansa
ja tavaransa ja osti rahoilla ruokaa kasvateilleen. Mutta itse hän
söi Kristuksen muistoksi vain maan ruohoja ja joi vettä purosta. Kun
laaksoon sitten tuli munkkeja saarnaamaan uutta uskoa, ihmettelivät
nämä suuresti tavatessaan naisen, joka tunsi heidän herransa nimen ja
kunnioitti häntä elämällään. Ja hänet kastettiin kaikkine lapsineen, ja
kun hän kuoli, alettiin häntä pitää pyhänä suuren katumuksensa tähden."
Vigdis kiitti pappia sadusta, ja istui koko illan mietteissään. Kun
tuli maatamenon aika ja palvelusväki hävisi tuvasta, kutsui hän
Ulvaria. Tämä oli yhdeksän vuoden vanha, ja hän piti kovasti äidistään.
Poika tuli istumaan äitinsä syliin ja tarttui hänen kaulaansa.
"Olisitko sinä jäänyt odottamaan minua maailman loppuun asti, äiti?"
kysyi hän.
"Minä luulen, että sinä olisit jäänyt."
Vigdis puristi hänet rintaansa vasten ja sanoi:
"Minä sain oppia sen eräänä yönä, samoin kuin Tora sadussa. Olisin
mennyt vaikka maailman ääriin pelastaakseni sinut, sinä tarvitsit
äitiäsi oikein kovasti."
Poika suuteli ja hyväili häntä. Hetken kuluttua hän sanoi:
"Sinä et ole milloinkaan sanonut minulle, kuka minun isäni oli."
"Älä muistuta minua siitä vastedeskään silloinkuin minä olen iloinen",
vastasi äiti. "En myöskään tahdo, että kysyt hänestä mitään."
"Mutta kun minä tulen suureksi", sanoo poika, "silloin minä lähden
hakemaan häntä, ja silloin hänen täytyy naida sinut, muuten häntä ei
hyvä peri."
Vigdis sanoi hymyillen:
"Siihen on vielä vähän aikaa, ennenkuin sinä tulet niin suureksi, että
voit lähteä minun luotani. Älkäämme puhuko hänestä koskaan, ja älköön
hän nähkö koskaan sinua, ettei hän saisi tehdä sinulle pahaa. Mutta
sinä olet saava minulta kaiken mitä omistan, ja minä tahdon unohtaa
sen, mitä minä en jaksa muistella."