Kului vuosi. Ljot huomasi että Leikny itkeskeli usein öisin. Hän kysyi
lempeästi, mikä tätä vaivasi, mutta toinen ei tahtonut ilmoittaa.
Kerran hän sitten sanoi:
"Sinä et varmaankaan voi olla oikein iloinen, ennenkuin olet
synnyttänyt lapsen, jota kannat". Mutta silloin tämä itki vieläkin
katkerammin. Eräänä päivänä hän tuli vaateaittaan; Leikny oli
polvillaan maassa penkoen suurta kirstua. Ljot pyysi, ettei hän
rasittaisi itseään; olihan hänellä palvelusnaisia.
"Niin, mutta minun täytyy saattaa taloni järjestykseen niin kauan kuin
voin", vastasi tämä.
"Mitä sinä nyt puhut", sanoo Ljot ollen lyövinään leikiksi koko asian,
"vai luuletko sinä kuolevasi?"
Hän pyysi tätä istumaan viereensä kirstun laidalle. Leikny tuli ja
vastasi:
"Gissur ja Steinvor kulkevat joka yö tässä lattialla ja tahtovat meidän
sänkyymme; ja vesi valuu heidän vaatteistaan. He tahtovat, että minä
nousisin sängystä ja ottaisin heidät syliini. Minä sanon heille, etten
voi ottaa heitä kun minulla on tämä lapsi. Mutta silloin he vastaavat
että kun pikkuveli on tullut maailmaan, niin silloin minun pitää tulla
heitä lämmittämään, olen muka luvannut sen heille."
"Sinä olet nähnyt unta", sanoo Ljot. "Tiedäthän sinä, että lapsemme
ovat Jumalan luona. Pakanat vain kulkevat kuoltuaan, mutta heidät on
kastettu ja he lepäävät vihityssä mullassa. Älä siis puhu noin, vaan
heitä mielestäsi moiset ajatukset", pyysi hän tyynnytellen.
"Minä näen heidät yhtä selvästi kuin sinut", vastasi toinen. "He ovat
koskeneet minuun kädellään, ja nuo kädet olivat niin kylmät, että minua
värisytti."
"Tuuli se vain on ollut", sanoi Ljot, vetäen hänet lähelleen. "Minä
korjaan seinän tästä sängyn kohdalta. Mutta sinä et saa puhua
kuolemisesta -- lapsilla on hyvä olla siellä missä ovat, ja minä
tarvitsen sinua paremmin kuin he."
Pian tämän jälkeen Leikny synnytti pojan. Ljot kyseli lakkaamatta
apuvaimolta, miten synnytys sujui, ja nämä vastasivat, että kaikki
sujui hyvin. Mutta kun lapsi oli tullut maailmaan ja se kannettiin
isänsä nähtäväksi, oli se niin viheliäinen, että vaimot sanoivat
olevan parasta viedä se metsään, "sillä tästä ei koskaan kuitenkaan
tule oikeata miestä, vaan kurja raajarikko, jolla ei ole oleva iloa
elämästä."
"Se on sopimaton teko, koska minä olen kristitty", vastasi Ljot, "en
suostu milloinkaan tekemään niin. Jumala on auttava poikaa ja parantava
hänet." Hän kastoi pojan ja antoi sille nimeksi Torbjørn.
Leikny itki kuullessaan tästä ja arveli myös olevan parasta, ettei tuo
poika saisi elää. Sillä oli ristisuu, joka oli halki kitalaesta, ja
oikea käsi oli pieni ja kuivunut ja oudon näköinen. Leikny säälitteli
lastaan, mutta Ljot vastasi nauraen, ettei hänestä vasen käsikään ollut
suuren suuri.
Leikny voimistui pian ja nousi sängystä kymmenen vuorokauden kuluttua,
mutta illalla hän sai kuumetta ja hänen täytyi käydä uudestaan
makuulle. Toisena päivänä hän oli huonompi. Ljot istui hänen luonaan
sängyn jalkopäässä illalla. Silloin Leikny sanoi:
"Nyt taitaa sittenkin käydä kuten aavistinkin, vaikka olen rukoillut,
ettei meidän kahden tarvitsisi erota nyt. Kaksi seikkaa surettaa minua
-- että sinä jäät hoitamaan tuota kipeää vaivaista, lasta, ja ettei
tämä tapahtunut silloin, kun et sinä olisi surrut minun kuolemaani."
Ljot suuteli häntä ja sanoi:
"Minä en usko sinun näkyihisi ja aavistuksiisi -- eikä minulla ole
ollut suurempaa iloa elämässä kuin se onnen aika, jonka olemme eläneet
yhdessä -- tapahtuipa vastedes mitä hyvänsä."
Leikny vaipui nyt uneen, ja Ljot istui hänen luonaan koko yön.
Aamupuoleen hän kavahti istualleen ja osoitti molemmin käsin ovelle.
Sitten hän otti Ljotia kaulasta ja kaatui taapäin vetäen tämän
mukanaan. Melkein samassa hänen kätensä herpaantuivat ja hän oikaisihe
suoraksi. Ja siihen hän kuoli.
Ljot suri kovin vaimoaan, mutta ihmisten mielestä hän kantoi surunsa
miehen mielellä ja valittamatta. Hän hoiti itse poikaansa ja rakasti
sitä suuresti. Ja hän vakuutti aina, että tuo raihnaus oli häviävä
pojan varttuessa. Mutta toiset tuumivat keskenään, että olisi parasta,
jos lapsi kuolisi. Torbjørn eli yli talven; keväällä se kuoli
kouristukseen.
Sen vuoden käräjillä antoi Ljot tehdä tiettäväksi, että hän aikoi myydä
talonsa. Hän osti laivan ja lähti saarelta. Normandiassa hän erosi
islantilaisista matkakumppaneistaan, ja tämän jälkeen ei Islannissa
kuultu enää mitään hänestä.