Torbjørn Haalegin nimi on ennen mainittu; hän oli kasvattanut Ljot
Gissurinpojan. Hän oli rikas ja arvossapidetty päällikkö. Torbjørnilla
oli monta poikaa vaimostaan, mutta se ei kuulu meidän kertomukseemme.
Vanhimman nimi oli Lyting; hän oli kuollut. Lytingin leski oli
nimeltään Gudrun, ja häntä kutsuttiin Ostfjordin auringoksi, sillä
hän oli kauneimpia naisia Islannissa ja hyvin rikas, viisas ja
toimelias, uskollinen ystävilleen ja hyvä palvelusväelle, mutta kiivas,
omaperäinen ja varsin ylpeä. Lytingillä ja Gudrunilla oli vain yksi
lapsi, tytär nimeltä Leikny. Ihmiset sanoivat hänen muistuttavan
äitiään kaikessa hyvässä, ja Leikny Lytingintytär oli kaikkien
suosiossa. Mutta Lyting oli luvannut, ettei häntä naitettaisi koskaan
vasten tahtoaan, ja moni oli jo kosinut häntä, mutta saanut rukkaset.
Ljot tuli kotiin samana syksynä, jolloin hän oli puhunut Vigdiksen
kanssa karjatuvalla. Ensimmäinen sanoma, jonka hän kuuli kotona, oli,
että Veterlide oli nainut Gudrunin, ja että heidän häänsä piti oleman
kuusi viikkoa talvipäivätasauksen jälkeen. Ljot lähti suoraapäätä
taloonsa Skomedaliin, ja vietti siellä koko talven, tapaamatta ketään.
Hän ei tullut sukulaisensa häihin, ja moni ihmetteli sitä.
Kun miehet kesällä lähtivät käräjille, jäi Ljot kotiin. Veterlide ja
Gudrun olivat tulleet myös käräjille, ja kotimatkalla he poikkesivat
Skomedaliin. He eivät ilmaisseet vähääkään närkästystä sen johdosta,
ettei Ljot ollut tullut heidän häihinsä, mutta pyysivät niin hartaasti
häntä lähtemään heidän kanssaan Holtariin, ettei Ljot viimein voinut
olla suostumatta siihen, vaikka hän ensin esteli.
Veterlide valmisti nyt suuret pidot, ja taloon tuli paljon vieraita.
Kestityksessä ei ollut moitteen sijaa, ja kaikki sujui hyvin, mutta
moni huomasi, että Ljot oli juron ja ynseän näköinen; hän puhui hyvin
vähän, eikä tahtonut ottaa osaa toisten miesten leikkeihin.
Pitojen alkupäivinä oli Veterlidellä kerran yllään komein kirjailuin
koristettu viitta, sama, jonka hän oli saanut Vigdikseltä. Ljot ei
tahtonut voida irroittaa silmiään siitä. Myöhemmin päivällä Veterlide
laski sen penkille. Ljot istuutui silloin sen viereen ja otti sen
käsiinsä sekä pani sen sitten polvilleen. Kun Veterlide tuli hänen
luokseen, sanoi Ljot:
"Tehkäämme vaihtokauppa, sukulaismies -- anna sinä minulle tämä, niin
minä annan sinulle, mitä tahdot."
"En minä myö lahjaksi saatua tavaraa", vastasi Veterlide.
"Anna se sitten minulle lahjaksi", sanoi Ljot. -- "En ole milloinkaan
pyytänyt sinulta mitään."
Veterlide ei ensin vastannut mitään. Silloin tuli Gudrun siihen. Hän
oli kuullut heidän keskustelunsa ja sanoi nyt:
"Ei ole arvosi mukaista, että kiellät sukulaiseltasi, mitä hän pyytää
-- vierasta tulee pitää kunniassa. Tästä näet, Ljot, miten hyvää me
sinulle suomme, heitä nyt pois raskaat ajatuksesi ja mene leikkisille
toisten miesten pariin."
Hän käski Ljotin nousta ylös ja sitoi viitan hänen hartioilleen. Se
sopi kuin valettu, ja hän näytti hyvin muhkealta siinä. Sen jälkeen
Gudrun lähti heidän luotaan. Ljot jäi seisomaan viitta hartioillaan,
mutta Veterlide sanoi:
"En minä olisi antanut sitä, ellei Gudrun olisi pyytänyt. Soveliaampi
sinun olisi ollut olla ilman sitä, ja vieläkin soveliaampi unohtaa koko
se neito, joka on viitan ommellut."
Ljot vastasi:
"Minä pidin siitä neidosta -- vaan nyt pidän tästä viitasta, siksi että
se pukee minua. Kiitän siis vastentahtoisesta lahjasta ja pidän sen
hyvänäni."
Hän hymyili hiukan sanoessaan näin, otti sitten viitan yltään ja
pani sen kätköön. Sen jälkeen hän lähti ulos tanhualle, missä miehet
leikkivät.
Joukossa oli kaksi veljestä, Odd ja Sigurd Beinenpojat, kumpikin
mainioita leikkisankareita. Odd oli sen puolen väkevin mies. Ljot oli
myös taitava aseenkäyttäjä, ja hän piti hyvin puolensa, vaikkei hän
ollut harjoitellut aivan äsken. Otellessaan hän kiihtyi, ja ympärillä
seisojat tunnustivat hänet viimein taitavimmaksi kaikissa niissä
aselajeissa, joissa tarvittiin liikkeiden ketteryyttä ja joustavuutta.
Mutta Odd oli taitavin siinä, missä kysyttiin voimaa.
"Tekisi sittenkin mieleni nähdä", sanoi Ljot, "onko Oddissa miestä
painamaan minun hartiani maahan."
Nuo kaksi ryhtyivät nyt painiin, ja Ljot huomasi pian voimansa
vähäisiksi toisen rinnalla; mutta äkkiä hän teki tätä vastaan kiivaan
rynnäkön, ja silloin Odd luotti liiaksi voimaansa, eikä osannut
olla varuillaan, ja leikki loppui siihen, että Ljot painoi hänet
tantereeseen. Siihen päättyivät sen päivän voimanmittelyt.
Ljot nukkui eräässä ulkoaitassa. Aamulla hän makasi sängyssään
viitsimättä nousta ylös. Silloin hän kuuli naisten ääniä viereisestä
aitasta. Yksi sanoi:
"Mitä sinä sanot siitä, että Odd Beinenpoika tuli painetuksi maahan
eilen illalla -- nyt hän ei enää voi kehua olevansa voittamaton."
Toinen ääni vastaa nauraen:
"Mitäpä minä siitä, onko hän voittaja vai voitettu -- minä iloitsen
siitä, että tuo kaunis mies pääsi voitolle."
"Kutsutko sinä Ljotia kauniiksi mieheksi", kysyy nyt ensimmäinen ääni,
"hänhän on musta ja kalpea kuin kummitus."
"Häntäpä minä kuitenkin tarkoittanen", sanoo taas toinen ääni, "sillä
en tiedä kenenkään muun voittaneen Oddia."
Ljot nousi nyt tilaltaan ja lähti viereiseen aittaan. Siellä oli naisia
enemmänkin, ja Ljot huomasi joukossa erään, jota hän ei ollut nähnyt
edellisinä päivinä. Tämä oli puettu vaaleanvihreään, koruompeluksilla
kirjailtuun pukuun ja oli hyvin kaunis. Hän oli pikemmin lyhyt kuin
pitkä, mutta pyöreämuotoinen ja soma, ja hänellä oli pienet kädet ja
jalat, vaalea, hieno hipiä ja siniset, iloiset silmät. Mutta kaunein
oli sentään hänen tukkansa, sillä se oli niin pitkä ja tuuhea,
että hän saattoi kietoutua kokonaan sen sisään; se oli väriltään
pellavankeltainen ja välkkyvä. Neito oli juuri sukimassa sitä Ljotin
tullessa sisään. Ljot ryhtyi puheisiin neitojen kanssa, mutta katsoi
vain vaaleaa. Kun tämä sai tukkansa suorituksi, astui Ljot hänen
luokseen ja pyysi tältä lainaksi kampaa, sekä sai sen. Silloin hän
sanoi:
"Sinäkö se kutsuit minua kauniiksi mieheksi?"
Neito lehahti punaiseksi, mutta sanoi nauraen:
"Saatoinko minä arvata, että sinä väijyit kuuntelemassa -- mutta eihän
voi olla suomatta hyvää sille, jonka on tuntenut lapsuudesta asti."
Ljot hämmästyi nyt suuresti ja kysyi tuokion kuluttua:
"Sano siis nimesi, sillä minä en tiedä tuntevani sinua."
"Samapa tuo", arveli neito, ja Ljot huomasi hänen olevan nyreissään.
Hän vastasi silloin:
"Sinä et ollut likikään näin kaunis viimeksi tavatessamme -- sillä
arvaan nyt, että olet Leikny Lytingintytär."
"Te pojat ette juuri olleet tietävinänne minusta siihen aikaan, kuin
kasvoimme yhdessä Eyressä, isoisäni luona", vastasi Leikny, ja toiset
neidot nauroivat. Mutta he huomasivat Ljotin puheen miellyttäneen häntä.
Ljot sai tietää hänen olleen jonkun aikaa Torbjørnin luona ja tulleen
kotiin edellisenä päivänä. Ljot kyseli Eyren kuulumisia ja tarinoi
kauan Leiknyn kanssa, sillä hän oli ymmärtäväinen neito ja älykäs
puheissaan. Illalla hän istui hänen vieressään ja joi hänen kanssaan
samasta sarvesta. Hän sanoi myös muun puheen lomassa:
"Minua ihmetyttää, että sinä olet vielä naimaton, Leikny -- mutta
sinulle ei varmaan kelpaa kukaan."
"Ei se ole niin", vastasi tämä, "vaan ei haittaa, että harkitsee vähän,
ennenkuin solmii kaupan. En tahtoisi joutua sellaisiin oloihin, että
mieleni tekisi saada se puretuksi jonkun ajan perästä."
Ljot nauroi ja sanoi:
"Taitaa ollakin vaikea tehdä mieliksi sinulle; en minä vaan uskaltaisi
kysyä morsianta tästä talosta."
Leikny ei vastannut tähän mitään, ja he puhuivat sitten taas muista
asioista. Seuraavana päivänä Ljot lähti kotiinsa.