Vigdis ja Illuge tulivat kuninkaankartanoon sinä päivänä, jolloin
kuningas Olav ja hänen henkivartijansa viettivät palmusunnuntaita. He
saivat majapaikan eräästä läheisestä talosta.
Puolipäivän jälkeen lähtivät he kuninkaan asunnolle, ja Vigdis pyysi,
että hänet vietäisiin kuningas Olavin eteen. Hän oli somistautunut niin
sieväksi kuin suinkin, ja hän astui esiin arvokkain ja säädyllisin
elein sekä esitti selvästi valituksensa. Kuningas katseli häntä
istuimeltaan, hänen siinä puhuessaan, ja kun Vigdis oli ehtinyt
loppuun, sanoi hän:
"Sinä olet kärsinyt suurta vääryyttä, jos asia on, kuten väität
-- ja noita Arnenpoikia minä olen kuullut mainittavan ennenkin
ilkivaltaisiksi miehiksi. Mutta kuka on seuralaisesi?"
Illuge astui nyt esiin näin sanoen:
"Minua kutsutaan Illuge Vaaleaksi, herra, ja viime vuodet olen
oleksinut eteläisissä metsissä."
Kuningas rypisti kulmiaan ja vastasi:
"Olen kuullut nimesi ennen -- vaan olisi kenties parempi, ettei asia
olisi niin. Ja sinunkin asiallesi, Vigdis, olisi parempi, jos olisit
valinnut puoltajiksesi muita kuin henkipattoja ja sissejä."
"Herra kuningas", sanoi Vigdis, "nämä miehet ovat auttaneet minua ja
pelastaneet oman sekä poikani hengen silloinkuin minun täytyi paeta
kotoani kuin mikäkin narttu. Ja Illuge lähti pyynnöstäni opastamaan
minua tänne, vaikka hän on lainsuojaton, pannen siten alttiiksi
elämänsä. Siksi ei minun sovi ottaa vastaan mitään apua teiltä, herra
kuningas, ennenkuin lupaatte turvata hänen henkensä sekä annatte hänen
palata rauhassa takaisin metsiin, ellette salli hänen pyrkiä sovintoon
kanssanne."
Kuningas antoi nyt Illugelle turvan pääsiäisen ajaksi sekä lupasi
puhua heidän asioistaan tarkemmin toiste. Ja hän pyysi heitä olemaan
vierainaan siihen asti, kunnes kaikki olisi selvä, ja puheli
lähipäivinä usein Vigdiksen kanssa, tahtoen kuulla tarkoin Eyolv
Arnenpojan surmasta ja Vigdiksen elämästä sen jälkeen.
Pääsiäislauantaina hän kutsutti Vigdiksen luokseen. Hän istui yksin
tuvassa ja pyysi Vigdiksen viereensä penkille. Alkoi olla ilta. Hän
kysyi nyt yhtä ja toista Illugesta, sekä oliko tämä sen lapsen isä,
joka hänellä oli mukanaan. Vigdis vastasi kieltäen, ja sanoi, ettei
heidän välillään ollut mitään sellaista, jota kuningas tarkoitti.
Kuningas Olav kysyi nyt, kuka tuon pojan isä oli, missä hän on ja miksi
Vigdis ei ollut naimisissa.
"Tiedän hänestä hyvin vähän, herra kuningas", vastasi Vigdis, "hän
ei ole kotoisin tästä maasta. Olin nuori ja ymmärtämätön ja annoin
viekoitella itseni -- mutta en tahtoisi puhua hänestä ja niinpä pyydän,
ettette kyselisi enempää tästä asiasta."
Silloin laskee kuningas käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoo:
"Kauan sinä et ole istuva leskenä, Vigdis, sillä olet kaunis ja viisas."
Vigdis tahtoi nousta paikaltaan, mutta kuningas Olav vetää hänet
polvelleen. Silloin sanoo Vigdis:
"Minulle on tapahtunut sellaista, etten tahdo rakastaa enää toista
miestä. Pyydän siis, herra, että päästätte minut sillä on jo myöhä."
Kuningas Olav nauraa, suutelee häntä ja sanoo:
"Tahdon mieluummin, että jäät luokseni -- emmekö me kaksi mielestäsi
sovi yhteen, Vigdis? Sinun ei tarvitse katua, jos rupeat minun
jalkavaimokseni, sillä palkitsen lempesi runsailla lahjoilla."
"Se ei ole arvonne mukaista, herra kuningas", vastaa nyt Vigdis,
"voitte saada minkä neidon hyvänsä. Teidän ei ole tarvis juoda
maljasta, josta toiset ovat juoneet."
Kuningas nauraa yhä enemmän, suutelee häntä jälleen sekä sanoo:
"Yhtä makeat ovat huulesi silti, Vigdis."
Samassa hän nostaa hänet koholle ja laskee hänet pitkäkseen penkille,
ryhtyen leikittelemään hänen kanssaan.
Silloin työntää Vigdis kätensä hänen rintaansa vasten ja sanoo:
"Suurempia suruja sinä olet tuottanut hänelle, jota kutsut jumalaksesi,
kuin sen, että nyt lasket minut menemään."
Kuningas Olav päästää hänet irti. Hetken kuluttua hän nousee ja sallii
Vigdiksen mennä, jos hän tahtoo. Vigdis laskee jalkansa lattialle,
mutta huomaa, ettei hänestä enää olisikaan yhtä vastenmielistä kuin
äsken jäädä kuningas Olavin luo. Mutta kuningas istui yhä penkillä
puhumatta hänelle enempää. Tuokion kuluttua hän siis nousi ja lähti
tuvasta naisten puolelle.
Tuli sitten kaksi suurta pääsiäispyhää, eikä kuningas sinä aikana
puhunut Vigdiksen kanssa. Mutta kolmantena päivänä hän lähetti taas
sanan tälle. Silloin hänen luonaan oli paljon hänen miehiään.
Kuningas ilmoitti nyt päättäneensä lähettää saattoväkeä hänen kerallaan
Grefsiniin auttamaan häntä hänen asiassaan, että kaikki kävisi niinkuin
oikein oli. Hän lupasi myös auttaa Illugea ja hänen kumppaneitaan
hankkimaan lainsuojaa. Mutta sen jälkeen hän vei Vigdiksen syrjemmälle
ja kysyi katsoen tätä silmiin:
"Sanoppas minulle, Vigdis, -- aiotko mennä naimisiin Illuge Vaalean
kanssa, kun olet saanut takaisin talosi?"
Vigdis katsoi silloin ylös ja vastasi:
"Sinulla on liian halpa ajatus minusta, herra, jos luulet minun
leikkivän mieluummin suden kuin jalopeuran kanssa. Mutta koska olet
osoittanut minulle niin suurta hyvyyttä, että olen tullut näkemään,
ettei sinun vertaistasi ole päälliköiden joukossa, esittäisin sinulle
vielä yhden pyynnön: salli jonkun papeista seurata mukanani Vadiniin,
ja salli minun tulla kastetuksi ja ohjatuksi sinun uskoosi, sillä
vaikka isäni uskoi ainoastaan omaan voimaansa ja minä itsekin uskoin
ennen samoin -- olen huomannut, että sinun uskosi on parempi."
Kuningas Olav tuli nyt leppeämmäksi, ja tämä oli hänelle mieleen.
Illuge kastettiin myös, samoin Einar Hadelantilainen, sitten kun heidän
asiansa oli sovittu, mutta Hermod osti itselleen laivan ja lähti maasta.
Kuningas lähetti muutamia miehiä Vigdiksen mukaan etelään; joukossa oli
myöskin pappi. He matkasivat Grefsiniin, ja Kaare otti heidät vastaan
ilolla. Ja Vigdis sai nyt tietää, että samana yönä, jolloin Vadin
paloi, oli koko Grefsinin väki ollut pidoissa. Kun Kaare sitten oli
nähnyt tulen nousevan Vadinista, oli hän heti kerännyt miehiä mukaansa
ja lähtenyt ajamaan takaa Koll Arnenpoikaa. Ja kun he tapasivat
tämän, löi Kaare kuoliaaksi Kollin. He olivat tämän jälkeen etsineet
myös kauan Vigdistä, löytämättä mitään jälkiä, ja silloin he olivat
luulleet hänen kuolleen. Asia vedettiin nyt käräjiin, eikä Arnenpoikia
säästetty, vaan heidän edusmiehensä saivat maksaa suuret sakot Æsan
murhasta ja kaikesta siitä vahingosta, mitä oli tehty Vadinin talolle
ja karjalle.
Vigdis antoi pystyttää uudet rakennukset kesällä. Hän joutui hyviin
oloihin ja kohosi pian suureen arvoon kuntonsa ja rohkeutensa tähden.
Hän kasvatti poikansa ja antoi hänelle nimeksi Ulvar, koska hän oli
kantanut tätä susimetsässä paetessaan. Sitten hän rakennutti hyvistä
hirsistä kirkon jokitörmälle, vähän etelämmäksi Frysjan rantaan.
Kansa kääntyi Aaslosta tuotuun uuteen uskoon, ja Vigdis pysyi lujana
kasteessaan, vaikkei hän ollut varsin palava uskossa, koska hänellä oli
paljon puuhaa talonsa hoidossa. Sen jälkeen kului monta vuotta, jolloin
Vadinissa elettiin rauhan aikoja. Mutta nyt meidän on kerrottava
Ljotista.