Nuo kolme miestä, jotka asuivat majassa, olivat henkipattoja. Vigdis
muisti kuulleensa moisista mellastelijoista, joiden tähden oli
vaarallista liikkua pohjoisissa metsissä. Kaksi näistä oli veljeksiä,
nimeltään Ille Hermod ja Einar Hadelantilainen, mutta kolmas, Illuge,
oli tullut pohjoisesta.
Hän oli hyvin komea mies, pitkä ja sorjavartaloinen; hänellä oli pienet
kädet ja jalat, kauniit kasvojen piirteet, kyömynenä, siniset silmät ja
pitkä, kihara, vaalea tukka sekä parta.
Eräänä aamuna, Vigdiksen voidessa jo paljon paremmin, tuli Illuge hänen
luokseen kun hän istui kahdenkesken poikansa kanssa. He juttelivat
vähän aikaa, sitten sanoi Illuge:
"Olen neuvotellut kumppanieni kanssa eräästä seikasta. Tänne metsään ei
ole helppo saada ketään naista. Sinä et ole paljon paremmassa asemassa
kuin me, kun olet kodistasi karkoitettu. Olemme nyt päättäneet niin,
että sinä saat jakaa minun vuoteeni, ja keväällä minä rakennan oman
tuvan ja raivaan maata pohjoisemmaksi järven rantaan. Hermod ja Einar
koettavat myös saada itselleen vaimon tänne."
Vigdis istui poika sylissään. Hän vastasi:
"En usko, Illuge, että sinä tahdot ottaa minut pakolla."
Illuge vastasi vähän mietittyään:
"En tahdo ottaa sinua pakolla -- vaan en ymmärrä, mitä muuta sinä voit
toivoa; sillä lopuksi sinun kuitenkin täytyy ottaa joku meistä, ja
silloin minulla mielestäni on suurin oikeus sinuun. Täällä on muuan
hyvä kala- ja riistapaikka tässä järven rannalla, jota me kutsumme
Karhujärveksi. Ja olisihan sinulla ja pojallasi kuitenkin parempi olo,
kuin mitä saatoit toivoa, kun minä löysin teidät."
Vigdis vastasi:
"Lienette paljon siivompia kuin tuollaisilta miehiltä sopisi odottaa,
jos aiotte raivata itsellenne maata tänne metsien keskelle -- en
ymmärrä kuinka ette halua takaisin ihmisten ilmoille. En usko,
että yksikään mies uskaltaisi kieltää teiltä asuntorauhaa minun
kotiseudullani, sillä siellä ei ole ketään teidän vertaistanne."
Illuge tuumi, ettei ollut niin helppo lähteä metsästä, kuin Vigdis
näytti luulevan.
Silloin sanoi Vigdis:
"Minä en aio sallia Koli Arnenpojan, joka poltti isäni taloineen,
karkoittaa itseäni ja poikaani mannultani -- vaikka olen vain
yksinäinen nainen, ja nuorikin. Tiedän, minne isäni kätki kalleutensa
ennenkuin kuoli, ja aion saada ne takaisin. Mutta jos sinä ja ystäväsi
tahdotte auttaa minua, olen minä jakava kaiken teidän kanssanne, kuten
kumppanien sopii, ja meidän kohtalomme on oleva sama."
"Sinä olet uskalias nainen", vastasi Illuge, "mutta Aaslo on liian
lähellä, ja tekomme liian tunnetut siellä. Se voisi vielä käydä, ellei
kuningas Olav olisi Hadelandissa tänä talvena."
Nyt sanoi Vigdis:
"Se olisi ehkä parasta meille kaikille. Minulla on raskaita valituksia
esiintuotavana kuninkaalle -- ja olen kuullut hänen saarnaavan uutta
oppia sekä olevan hyvin lempeän kaikille, jotka antavat kastaa itsensä.
Mutta minun kotiseudullani on monta, jotka palvelevat vanhoja jumalia
ja uhraavat Torille. Olen ajatellut lähteä kuningas Olavin eteen, ja
ellei kukaan teistä uskalla lähteä mukaan, riittää, jos joku teistä
neuvoo minulle tien metsän läpi. Uskon varmasti asemani paranevan -- ja
jos niin käy, on teidän osanne oleva yhtäläinen kuin minun."
Tämän jälkeen ei Vigdis puhunut henkipattojen kanssa enempää tästä
asiasta. Einar Hadelantilainen, nuorin heistä, olisi ollut halukas
lähtemään mukaan, saadakseen takaisin perintötalonsa, ja Hermod
sanoi kyllästyneensä jo kauan sitten tähän elämään; hänen halunsa
veti merille ja vieraisiin maihin. Illuge oli vähimmin taipuisa ja
esitteli usein Vigdikselle, heidän ollessaan kahden, että tämä tulisi
hänen vaimokseen. Vigdis vastasi siiloin, että siitä ehdittiin puhua
sittenkuin hän oli saanut takaisin Vadinin. Ja asia päättyi siihen,
että Illuge lupasi seurata häntä Hadelandiin kuninkaan puheille.