Tämän jälkeen hän lähti ulos ja työnsi sukset jalkaansa sekä sitoi
ne kiinni hihnoilla. Suksisauva, jonka hän valitsi, oli varustettu
pitkällä rautapiikillä ja hihnalla. Hän köytti pojan lujasti selkäänsä
huivilla ja lähti nopeasti kohti pohjoista.
Oli auringonlaskun aika, ja hanki oli niin kovaa, ettei suksista
jäänyt juuri merkkiäkään lumeen, vaikka Vigdiksellä oli poikakin
selässään. Hän laskeutui joelle ja hiihti sen rantaa ylävirtaan, kunnes
löysi paikan, missä jää oli vahvaa. Silloin hän hiihti yli ja alkoi
nousta rinnettä. Se oli vaivalloista, ja hän oli sitäpaitsi väsynyt
aikaisemman retkensä jälkeen. Saavuttuaan tasaiselle maalle, seisahtui
hän katsomaan taakseen. Taivas punoitti vuonon puolella, mutta ihmisiä
ei näkynyt missään silmänkantaman päässä. Seutu olikin siihen aikaan
hyvin metsäistä ja tiheikköistä.
Vigdis pyrki Grefsiniä kohti. Hän kulki hitaasti, ja tähdet alkoivat jo
syttyä, ennenkuin hän ehti talojen kohdalle. Missään ei näkynyt valoa
hänen tullessaan pihamaalle, ja kaikki ovet olivat suljetut. Vigdis
hiihti tuvan luo ja kolkutti suksisauvallaan seinään, mutta kukaan ei
tullut ulos, eikä missään kuulunut muuta ääntä kuin lehmien liikkeet
navetasta. Silloin hän ymmärsi, ettei ketään ollut kotona.
Seisoessaan siinä aprikoiden mitä tehdä, on hän laskenut lapsen
lumelle, saadakseen hengähtää. Äkkiä tämä nykäisee häntä helmasta ja
osoittaa kädellään laaksoon. Vigdis katsoo sinne ja näkee taivaalla
punaisen loimun Vadinin kohdalla: Se kasvaa kasvamistaan, ja ylinnä
näkyy tummaa savua. -- Poikaa peloittaa, se alkaa itkeä ja kätkee
päänsä Vigdiksen syliin. Silloin tämä nostaa hänet ilmaan ja sanoo:
"Nyt ne polttavat isoisän ja Æsan, kasvatusäitini -- katso tarkoin,
ettei se unohdu mielestäsi."
Hän näkee, miten tuli kasvaa ja loimut kohoavat korkealle, näkee
savun muuttuvan punaiseksi ja kullankarvaiseksi: tuli on tarttunut
vilja-aittaan, heinät ja jyvät sinkoavat kipunoina taivasta kohti, koko
seutu on valoisa kuin päivällä aina Grefsiniin asti. -- Äkkiä hän näkee
miehiä rientävän suksilla rinnettä alas jokea kohti, ja nyt hänestä ei
enää ole turvallista jäädä paikalleen, vaan tuntuu paremmalta piiloutua
metsään.
Vigdis ottaa pojan taas selkäänsä ja hiihtää niin nopeasti kuin sukset
kulkevat. Hän arvelee olevan parasta seurata kappaleen matkaa latua,
joka vie talosta poispäin, että ne, jotka ehkä ajaisivat häntä takaa,
eivät niin helposti löytäisi hänen jälkiään. Ja hän hiihtää pohjoista
kohti, sillä hän tiesi Storvandetin rannalla, ylempänä rinteellä asuvan
ihmisiä, eikä hän luullut takaa-ajajien häntä sinne asti seuraavan.
Metsässä on pimeä hänen joutuessaan sinne, ja hän kulki lumen
kajastuksen mukaan harjannetta kohti. Hangella on vaikea päästä
eteenpäin -- ja hän lankesi useamman kerran lyöden veriin kätensä ja
kasvonsa. Yö oli kylmä, mutta hän ei huomannut sitä, sillä hiki valui
pitkin hänen ruumiistaan, ja hänen sydämensä jyskytti niin, että hän
luuli sen halkeavan. Mutta pahinta oli kuitenkin, että poika piteli
kiinni hänen kaulastaan, ja hän oli vähällä tukehtua noustessaan mäkeä.
Vihdoinkin hän huomasi tulleensa harjanteen laelle, ja nyt oli helpompi
kulkea eteenpäin. Mutta täällä ei näyttänyt liikkuneen ihmisiä
milloinkaan. Vigdis näki yhä tulen hohteen etelästä kuusenlatvojen
lomasta, kun hän kääntyi katsomaan taakseen, mutta se oli jo paljon
vaaleampi.
Jonkun ajan kuluttua alkoi poika taas itkeä; sillä oli kylmä ja nälkä.
"Älä itke, pikkuinen", sanoi äiti. "Pian tulemme taloon, ja silloin
sinä saat puuroa ja pääset sänkyyn."
"Joko me kohta tulemme sinne?" kysyi poika.
"Aivan kohta", sanoi Vigdis.
Hän irroitti vaipan hartioiltaan, kääri sen lapsen ympärille, niin että
se tuli olemaan kuin pussissa, ja sitoi pussin selkäänsä. Samassa hän
näki vaaleamman aukeaman, joka vietti alaspäin. Hän lykki sauvallaan
minkä jaksoi ja antoi suksien luistaa; ja niin hän pääsi eteenpäin
taival taipaleelta, vaikka rinne oli epätasaista ja rytöistä. Ja joka
kerran kun hänen suksensa pysähtyivät, tunsi hän polviensa vapisevan
ja hien juoksevan virtana. Tähdet olivat syttyneet taivaalla, mutta
metsässä oli kammottavan pimeää, sillä kuu nousi näkyviin vasta
aamuyöstä.
Vihdoinkin hän näki edessään valkoisen tasangon, jonka täytyi olla
järvi. Hän haki pääsyä järvelle ja lähti liikkeelle, mutta törmäsikin
puuta vasten ja kaatui pitkäkseen, tuntien samalla vasemman suksen
löysääntyvän jalastaan. Hänellä oli veitsi matkassa, ja sillä hän
katkaisi pajusta varvun sekä korjasi hihnaa. Pojan hän pani siksi aikaa
istumaan lumelle.
Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän sai suksensa kuntoon ja saattoi
jatkaa matkaa. Hän kysyi pojalta, nostaessaan tämän maasta:
"Onko sinun kylmä, poikaseni?"
"Ei", sanoi tämä. Vigdis koetteli hänen käsiään, ja tunsi, että ne
olivat kylmät kuin jää; poika ei huutanut kun hän puristi niitä, ja
siitä hän ymmärsi pojan palelluttaneen ne. Silloin hän otti tämän
syliinsä ja hieroi häntä lumella siihen asti kuin poika rupesi itkemään
kivusta. Sen jälkeen hän kääri tämän uudestaan vaippaansa ja lähti
vihdoinkin järveä kohden luoteiseen päin, missä talojen piti olla.
Nyt hän huomasi itse kylmettyneensä poikaansa hoidellessaan. Ja jäällä
puhalsi läpitunkeva tuuli pohjoisesta. Vigdis kulki vasten tuulta, se
tunkeutui hänen likomärkien vaatteittensa läpi, ja hänestä tuntui siltä
kuin hän olisi liikkunut alasti. Hän seurasi järven läntistä rantaa
tähyillen taloja, mutta niitä ei näkynyt missään. Hiihdettyään pitkän
aikaa näki hän vaalean törmän, jossa näytti olevan tupa. Hän nousi
törmälle, ja siellä oli lato. Vigdis oli nyt niin uupunut, ettei hän
jaksanut kulkea edemmäksi. Hän haki oven, ja se oli auki; sitten hän
irroitti suksensa ja kömpi sisään. Ladossa oli pilkkopimeä, eikä siellä
ollut sen lämpimämpi kuin ulkona, mutta hän hapuili käsillään kunnes
löysi vähän heiniä nurkasta. Niihin hän sitten kaivautui, vaikka heinät
olivat jääkylmiä, eivätkä lämmittäneet paljon.
Poika kysyi nyt, olivatko he perillä, ja saisiko hän pian puuroa.
"Ihmiset eivät ole kotona", sanoi Vigdis. "Sinua taitaa väsyttää --
ruvetaan nukkumaan, niin ne tulevat pian takaisin."
"Minulla on niin nälkä", sanoi pienokainen. Vigdis otti silloin
pussistaan vähän leipää ja lihaa, pureskeli niitä ja työnsi purun
pojan suuhun. Tämä tyyntyi, mutta tärisi kylmästä, kuten äitikin.
Silloin aukaisi Vigdis vaatteensa edestä ja painoi pojan paljasta
poveaan vasten. Sitten hän kääri vaipan heidän molempien ympäri, ja
kouhotti heiniä peitoksi. Poika vaipui uneen, ja Vigdis lämpeni vähän,
kun tämä hengitti hänen rintaansa vasten. Hän nukahti itsekin pari
kertaa, mutta silloin hänestä tuntui kuin hän olisi kahlannut lumessa
pimeällä harjulla, ja hätkähti hereille. Poika havahtui myös, mutta
äiti viihdytti sitä sellaisella lepertelyllä, jota naiset käyttävät
puhuessaan pikkuisille lapsille.
Näin he sitten makasivat hyvän aikaa, pakkasen paukahdellessa nurkissa.
Seinän raosta näki Vigdis kuun alkavan paistaa lumelle. Poika heräsi
taas, ja sitä janotti. Vigdistä janotti itseäänkin, ja hän aikoi lähteä
ulos hakemaan lunta, tunteakseen, jaksoiko hän liikkua, ollessaan näin
kohmettunut. Poika itki, eikä tahtonut päästää häntä lähtemään, vaan
riippui hänen käsivarressaan, kun hän meni ovelle.
"Nyt ne tulevat kotiin", sanoi lapsi, ja silloin Vigdis näki miehiä
olevan tulossa jäätä pitkin kaukana etelässä, tulisoihdut kädessä. Hän
pisti sukset jalkaansa taas, ja kuljettuaan jonkun matkaa tuntui se
hänestä paremmalta kuin olo ladossa. Mutta hän rupesi ihmettelemään,
mihin tämä retki päättyisi. Hän oli joutunut rantaan ja alkoi hiihtää
sitä pitkin. Hän muisti kuulleensa jonkun joen juoksevan Hakedalin
järveen, ja ajatteli seurata sitä niin pitkälle, että kohtaisi taloja,
mutta ei tiennyt, pitkältikö sinne oli matkaa. Ja sitä mukaa kuin
hän kulki, tunsi hän voimainsa vähenevän, ja ajatteli viimein, ettei
nyt ollut enää muuta neuvoa kuin paneutua kuusen alle poikineen ja
jäädä siihen -- eikä tuo olisi ollut suuri vahinko. Mutta kuitenkin
hän hiihti hiihtämistään ja pääsi siten suuren järven yli, ponnistaen
uudestaan vasten tuulta. Silloin hän kuuli kaukaa suden ulvontaa,
paransi vauhtiaan ja toivoi, etteivät sudet kenties vainuaisi heidän
jälkiään kovassa pakkasessa.
Viimein hän ei enää kuullut susien ulvontaa, vaan ainoastaan joen
kohinan alempaa. Kuu paistoi taivaalta kylmän kirkkaana, ja lumella
näkyvät varjot olivat pitkät ja tummat. Hän näki suuren tumman aukon
puiden alla, eikä jaksanut kauemmas. Hän ryömi sen sisään, taittoi
kuusenhavuja ympäriltään ja asettui istumaan vetäen jalat alleen. Hän
kietoutui pojan kanssa havujen sisään ja veti tämän itseään vasten,
että lapsella ainakin olisi lämmin. Hän nojasi leukansa sen päätä
vastaan ja sitten hän ei tajunnut enää mitään, istua kyyhötti vaan
siinä poika sylissään unen horroksessa.