XXII.

Tämän jälkeen hän lähti ulos ja työnsi sukset jalkaansa sekä sitoi

ne kiinni hihnoilla. Suksisauva, jonka hän valitsi, oli varustettu

pitkällä rautapiikillä ja hihnalla. Hän köytti pojan lujasti selkäänsä

huivilla ja lähti nopeasti kohti pohjoista.

Oli auringonlaskun aika, ja hanki oli niin kovaa, ettei suksista

jäänyt juuri merkkiäkään lumeen, vaikka Vigdiksellä oli poikakin

selässään. Hän laskeutui joelle ja hiihti sen rantaa ylävirtaan, kunnes

löysi paikan, missä jää oli vahvaa. Silloin hän hiihti yli ja alkoi

nousta rinnettä. Se oli vaivalloista, ja hän oli sitäpaitsi väsynyt

aikaisemman retkensä jälkeen. Saavuttuaan tasaiselle maalle, seisahtui

hän katsomaan taakseen. Taivas punoitti vuonon puolella, mutta ihmisiä

ei näkynyt missään silmänkantaman päässä. Seutu olikin siihen aikaan

hyvin metsäistä ja tiheikköistä.

Vigdis pyrki Grefsiniä kohti. Hän kulki hitaasti, ja tähdet alkoivat jo

syttyä, ennenkuin hän ehti talojen kohdalle. Missään ei näkynyt valoa

hänen tullessaan pihamaalle, ja kaikki ovet olivat suljetut. Vigdis

hiihti tuvan luo ja kolkutti suksisauvallaan seinään, mutta kukaan ei

tullut ulos, eikä missään kuulunut muuta ääntä kuin lehmien liikkeet

navetasta. Silloin hän ymmärsi, ettei ketään ollut kotona.

Seisoessaan siinä aprikoiden mitä tehdä, on hän laskenut lapsen

lumelle, saadakseen hengähtää. Äkkiä tämä nykäisee häntä helmasta ja

osoittaa kädellään laaksoon. Vigdis katsoo sinne ja näkee taivaalla

punaisen loimun Vadinin kohdalla: Se kasvaa kasvamistaan, ja ylinnä

näkyy tummaa savua. -- Poikaa peloittaa, se alkaa itkeä ja kätkee

päänsä Vigdiksen syliin. Silloin tämä nostaa hänet ilmaan ja sanoo:

"Nyt ne polttavat isoisän ja Æsan, kasvatusäitini -- katso tarkoin,

ettei se unohdu mielestäsi."

Hän näkee, miten tuli kasvaa ja loimut kohoavat korkealle, näkee

savun muuttuvan punaiseksi ja kullankarvaiseksi: tuli on tarttunut

vilja-aittaan, heinät ja jyvät sinkoavat kipunoina taivasta kohti, koko

seutu on valoisa kuin päivällä aina Grefsiniin asti. -- Äkkiä hän näkee

miehiä rientävän suksilla rinnettä alas jokea kohti, ja nyt hänestä ei

enää ole turvallista jäädä paikalleen, vaan tuntuu paremmalta piiloutua

metsään.

Vigdis ottaa pojan taas selkäänsä ja hiihtää niin nopeasti kuin sukset

kulkevat. Hän arvelee olevan parasta seurata kappaleen matkaa latua,

joka vie talosta poispäin, että ne, jotka ehkä ajaisivat häntä takaa,

eivät niin helposti löytäisi hänen jälkiään. Ja hän hiihtää pohjoista

kohti, sillä hän tiesi Storvandetin rannalla, ylempänä rinteellä asuvan

ihmisiä, eikä hän luullut takaa-ajajien häntä sinne asti seuraavan.

Metsässä on pimeä hänen joutuessaan sinne, ja hän kulki lumen

kajastuksen mukaan harjannetta kohti. Hangella on vaikea päästä

eteenpäin -- ja hän lankesi useamman kerran lyöden veriin kätensä ja

kasvonsa. Yö oli kylmä, mutta hän ei huomannut sitä, sillä hiki valui

pitkin hänen ruumiistaan, ja hänen sydämensä jyskytti niin, että hän

luuli sen halkeavan. Mutta pahinta oli kuitenkin, että poika piteli

kiinni hänen kaulastaan, ja hän oli vähällä tukehtua noustessaan mäkeä.

Vihdoinkin hän huomasi tulleensa harjanteen laelle, ja nyt oli helpompi

kulkea eteenpäin. Mutta täällä ei näyttänyt liikkuneen ihmisiä

milloinkaan. Vigdis näki yhä tulen hohteen etelästä kuusenlatvojen

lomasta, kun hän kääntyi katsomaan taakseen, mutta se oli jo paljon

vaaleampi.

Jonkun ajan kuluttua alkoi poika taas itkeä; sillä oli kylmä ja nälkä.

"Älä itke, pikkuinen", sanoi äiti. "Pian tulemme taloon, ja silloin

sinä saat puuroa ja pääset sänkyyn."

"Joko me kohta tulemme sinne?" kysyi poika.

"Aivan kohta", sanoi Vigdis.

Hän irroitti vaipan hartioiltaan, kääri sen lapsen ympärille, niin että

se tuli olemaan kuin pussissa, ja sitoi pussin selkäänsä. Samassa hän

näki vaaleamman aukeaman, joka vietti alaspäin. Hän lykki sauvallaan

minkä jaksoi ja antoi suksien luistaa; ja niin hän pääsi eteenpäin

taival taipaleelta, vaikka rinne oli epätasaista ja rytöistä. Ja joka

kerran kun hänen suksensa pysähtyivät, tunsi hän polviensa vapisevan

ja hien juoksevan virtana. Tähdet olivat syttyneet taivaalla, mutta

metsässä oli kammottavan pimeää, sillä kuu nousi näkyviin vasta

aamuyöstä.

Vihdoinkin hän näki edessään valkoisen tasangon, jonka täytyi olla

järvi. Hän haki pääsyä järvelle ja lähti liikkeelle, mutta törmäsikin

puuta vasten ja kaatui pitkäkseen, tuntien samalla vasemman suksen

löysääntyvän jalastaan. Hänellä oli veitsi matkassa, ja sillä hän

katkaisi pajusta varvun sekä korjasi hihnaa. Pojan hän pani siksi aikaa

istumaan lumelle.

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän sai suksensa kuntoon ja saattoi

jatkaa matkaa. Hän kysyi pojalta, nostaessaan tämän maasta:

"Onko sinun kylmä, poikaseni?"

"Ei", sanoi tämä. Vigdis koetteli hänen käsiään, ja tunsi, että ne

olivat kylmät kuin jää; poika ei huutanut kun hän puristi niitä, ja

siitä hän ymmärsi pojan palelluttaneen ne. Silloin hän otti tämän

syliinsä ja hieroi häntä lumella siihen asti kuin poika rupesi itkemään

kivusta. Sen jälkeen hän kääri tämän uudestaan vaippaansa ja lähti

vihdoinkin järveä kohden luoteiseen päin, missä talojen piti olla.

Nyt hän huomasi itse kylmettyneensä poikaansa hoidellessaan. Ja jäällä

puhalsi läpitunkeva tuuli pohjoisesta. Vigdis kulki vasten tuulta, se

tunkeutui hänen likomärkien vaatteittensa läpi, ja hänestä tuntui siltä

kuin hän olisi liikkunut alasti. Hän seurasi järven läntistä rantaa

tähyillen taloja, mutta niitä ei näkynyt missään. Hiihdettyään pitkän

aikaa näki hän vaalean törmän, jossa näytti olevan tupa. Hän nousi

törmälle, ja siellä oli lato. Vigdis oli nyt niin uupunut, ettei hän

jaksanut kulkea edemmäksi. Hän haki oven, ja se oli auki; sitten hän

irroitti suksensa ja kömpi sisään. Ladossa oli pilkkopimeä, eikä siellä

ollut sen lämpimämpi kuin ulkona, mutta hän hapuili käsillään kunnes

löysi vähän heiniä nurkasta. Niihin hän sitten kaivautui, vaikka heinät

olivat jääkylmiä, eivätkä lämmittäneet paljon.

Poika kysyi nyt, olivatko he perillä, ja saisiko hän pian puuroa.

"Ihmiset eivät ole kotona", sanoi Vigdis. "Sinua taitaa väsyttää --

ruvetaan nukkumaan, niin ne tulevat pian takaisin."

"Minulla on niin nälkä", sanoi pienokainen. Vigdis otti silloin

pussistaan vähän leipää ja lihaa, pureskeli niitä ja työnsi purun

pojan suuhun. Tämä tyyntyi, mutta tärisi kylmästä, kuten äitikin.

Silloin aukaisi Vigdis vaatteensa edestä ja painoi pojan paljasta

poveaan vasten. Sitten hän kääri vaipan heidän molempien ympäri, ja

kouhotti heiniä peitoksi. Poika vaipui uneen, ja Vigdis lämpeni vähän,

kun tämä hengitti hänen rintaansa vasten. Hän nukahti itsekin pari

kertaa, mutta silloin hänestä tuntui kuin hän olisi kahlannut lumessa

pimeällä harjulla, ja hätkähti hereille. Poika havahtui myös, mutta

äiti viihdytti sitä sellaisella lepertelyllä, jota naiset käyttävät

puhuessaan pikkuisille lapsille.

Näin he sitten makasivat hyvän aikaa, pakkasen paukahdellessa nurkissa.

Seinän raosta näki Vigdis kuun alkavan paistaa lumelle. Poika heräsi

taas, ja sitä janotti. Vigdistä janotti itseäänkin, ja hän aikoi lähteä

ulos hakemaan lunta, tunteakseen, jaksoiko hän liikkua, ollessaan näin

kohmettunut. Poika itki, eikä tahtonut päästää häntä lähtemään, vaan

riippui hänen käsivarressaan, kun hän meni ovelle.

"Nyt ne tulevat kotiin", sanoi lapsi, ja silloin Vigdis näki miehiä

olevan tulossa jäätä pitkin kaukana etelässä, tulisoihdut kädessä. Hän

pisti sukset jalkaansa taas, ja kuljettuaan jonkun matkaa tuntui se

hänestä paremmalta kuin olo ladossa. Mutta hän rupesi ihmettelemään,

mihin tämä retki päättyisi. Hän oli joutunut rantaan ja alkoi hiihtää

sitä pitkin. Hän muisti kuulleensa jonkun joen juoksevan Hakedalin

järveen, ja ajatteli seurata sitä niin pitkälle, että kohtaisi taloja,

mutta ei tiennyt, pitkältikö sinne oli matkaa. Ja sitä mukaa kuin

hän kulki, tunsi hän voimainsa vähenevän, ja ajatteli viimein, ettei

nyt ollut enää muuta neuvoa kuin paneutua kuusen alle poikineen ja

jäädä siihen -- eikä tuo olisi ollut suuri vahinko. Mutta kuitenkin

hän hiihti hiihtämistään ja pääsi siten suuren järven yli, ponnistaen

uudestaan vasten tuulta. Silloin hän kuuli kaukaa suden ulvontaa,

paransi vauhtiaan ja toivoi, etteivät sudet kenties vainuaisi heidän

jälkiään kovassa pakkasessa.

Viimein hän ei enää kuullut susien ulvontaa, vaan ainoastaan joen

kohinan alempaa. Kuu paistoi taivaalta kylmän kirkkaana, ja lumella

näkyvät varjot olivat pitkät ja tummat. Hän näki suuren tumman aukon

puiden alla, eikä jaksanut kauemmas. Hän ryömi sen sisään, taittoi

kuusenhavuja ympäriltään ja asettui istumaan vetäen jalat alleen. Hän

kietoutui pojan kanssa havujen sisään ja veti tämän itseään vasten,

että lapsella ainakin olisi lämmin. Hän nojasi leukansa sen päätä

vastaan ja sitten hän ei tajunnut enää mitään, istua kyyhötti vaan

siinä poika sylissään unen horroksessa.

Pyhän Halvardin elämä ja ihmetyöt; Viga-Ljot ja Vigdis · 第 33 / 59 题