Talvi kului, eikä tapahtunut mitään kertomisen arvoista.
Oli päästy päiväntasauksen ohi, ja aurinko lämmitti jo niin, että vesi
tippui räystäistä päivällä, ja miehet hakkasivat hirsiä metsissä.
Silloin ratsasti Gunnar itse eräänä aamuna katsomaan miehiään, jotka
olivat työssä lännenpuolisissa metsissä.
Puolen päivän aikaan puuhasivat Æsa ja Vigdis tuvassa, kantaen ruokaa
pöytään, ja Æsa sattui katsomaan ulos ovesta.
"Gunnar tuleekin jo kotiin", sanoo hän, "mutta hän ajaa niin
epävarmasti -- hän on varmaan juovuksissa tai sitten hän on kipeä."
Tämän sanottuaan hän lähti ulos häntä vastaan. Vigdis nosti puuropadan
tulelta ja ryhtyi jakamaan lusikoita kunkin paikalle. Silloin hän kuuli
Æsan parkaisevan kovasti. Samassa ovi aukeni ja sisään astui Skofte
ja muuan toinen mies, ja he taluttivat keskellään Gunnaria, Æsa kulki
vieressä lyöden käsiään yhteen. Vigdis näki silloin, että isä oli
kalpea ja että hänen valkea partansa oli veressä.
Vigdis päästi kädestään kaiken ja juoksi isäänsä vastaan kysyen, mitä
oli tapahtunut.
Gunnar viittasi kädellään, että hänet vietäisiin penkille. Siinä hän
sitten istui vähän aikaa, nojaten päätään seinään, ja sanoi viimein:
"On tapahtunut sellaista, että minä olen puhunut Grimelundarin Eyolvin
kanssa, ja meidän sanamme sattuivat niin, etten minä ole puhuva hänen
kanssaan enää toista kertaa."
Vigdis kysyi kiireesti.
"Saiko Eyolv surmansa?"
"Ei", vastasi Gunnar, "mutta nyt on minun loppuni käsissä."
Æsa ja Vigdis riisuivat Gunnarin ja tutkivat hänen haavansa, ja he
ymmärsivät hänen sanoneen totuuden. Vigdis lausui: "Nyt sinun täytyy
kertoa, isä, miten tämä tapahtui."
Gunnar vastasi:
"Se tapahtui niin, että Eyolv ja minä kohtasimme toisemme
hirsimetsässä, ja hän puhui minulle sinusta, Vigdis. Ja voithan arvata,
etten minä saattanut jäädä tyynenä kuuntelemaan, miten hän pilkkasi
minua ja kunniatonta tytärtäni."
Vigdis oli vaiti, ja he veivät Gunnarin vuoteeseen. Tämä käski Skoften
lähteä viipymättä pohjoiseen, jossa talon miehet olivat, hakemaan
heitä kotiin, sillä ei ollut helppo tietää, mitä Arnenpojat aikoivat
tehdä tämän jälkeen. Eyolv oli sanonut aikovansa ottaa Vigdiksen
jalkavaimokseen.
Æsa istuutui Gunnarin viereen, mutta Vigdis vei Olavin, sen miehen,
joka oli Gunnarin matkassa, syrjään ja vaati tätä kertomaan koko
tapauksen kulun.
"Etkö sinä, Olav, puolustanut isäntääsi?" kysyi hän.
"Tein parhaani", vastasi tämä. "Ja Gunnar taisteli kuten odottaa sopii.
Tapoimme kukin yhden miehen, mutta heitä oli kuusi. Kun Gunnar sai
kuolinhaavan, juoksin minä hänen luokseen ja otin hänet vastaan, kun
hän putosi hevosen selästä, ja silloin toiset ratsastivat matkaansa."
"Tiedätkö sinä, minne he menivät", kysyi Vigdis.
"Tiedän, että Grimelundarilaisilla on maita lähellä Gautestadskogin
suota, jota kutsutaan lapsisuoksi", vastasi mies. "He hakevat sieltä
hirtensä."
Vigdis oli vaiti. Sitten hän sanoi:
"Eyolv tuntee varmaan tehneensä hyvänkin teon ennen einettä. Se sika
nukkuu kai parhaillaan, pötsinsä täytettyään".
Tämän jälkeen hän lähti pihan poikki aittaansa. Hän aukaisi kirstunsa,
otti sieltä uhriveitsen, sitoi tumman huivin päähänsä ja kietoi mustan
vaipan ympärilleen. Sitten hän astui pihamaalle, haki sukset sauvoineen
solasta ja lähti hiihtämään peltojen poikki metsään, seuraten
Gautestadin pohjoista metsänrajaa. Puiden suojassa oli hankiainen ja
sukset luistivat hyvin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän jo näki
edessään suon valkean lakeuden ja Grimelundarilaisten hirsimajan.
Lumessa näkyi jälkiä siitä, että paikalla oli liikkunut useita miehiä,
ja että siellä oli vedetty hirsiä. Majan ympärillä oli lastuja ja
kaarnaa ja heinätukkoja, mutta ketään ei näkynyt. Vigdis pysytteli
suojassa ja pääsi hiipien aivan majan taa. Hän nousi suksilta ja
kurkisti sisään.
Oven suussa oli kirves ja kilpi, jotka Vigdis tunsi Eyolvin omiksi.
Maja oli kolmen hirsikerran korkuinen ja hyvin ahdas; hän astui sisään
ja näki, että siellä nukkui kaksi miestä. Toinen näistä oli Eyolv.
Vigdis meni ensin taemman makuusijan luo; hän viskasi viitan, joka
miehellä oli peittonaan, hänen päänsä yli ja veti toisella esiin
veitsen sekä työnsi sen hänen kurkkuunsa. Mies kuoli heti. Sen jälkeen
hän kääntyi Eyolvin tilaa kohti.
Vigdis laski kätensä hänen rinnalleen ja herätti hänet.
"Herää, Eyolv -- nyt sinä saat, mitä olet himoinnut: tässä on Vigdis
Vadinin talosta, hän on tullut kisailemaan kanssasi."
Eyolv kavahti valveille. Majassa oli niin pimeä, ettei hän erottanut
oikein hyvin Vigdistä. Tämä sanoi jälleen:
"Siitä näet, että minä olen kunniaton, koska olen tullut hakemaan sinua
vuoteeltasi."
Samassa hän iski häneen veitsensä. Ja tällä kertaa hän ei osunut
harhaan. Eyolv tuupertui takaperin, ja veri syöksyi suihkuna hänen
kaulastaan. Vigdis iski häneen veitsensä vielä kaksi kertaa, ja
viimeisellä iskulla hän ei vetänyt sitä pois, vaan päästi varren
kädestään ja kumartui katsomaan Eyolvin kuolemaa. -- Hän pisti kätensä
vereen, joka juoksi tämän kaulasta, ja kuivasi sen hänen hiuksiinsa.
Sitten Eyolv henkäisi viimeisen kerran. Silloin Vigdis lähti ulos,
pisti sukset jalkaansa ja antoi niiden luistaa läpi metsän.
Oli tullut kylmempi, ja matka joutui pian, sillä se oli melkein
koko ajan alamäkeä. Mutta väliin hänen täytyi pysähtyä, sillä jalat
vapisivat hänen allaan, ja hän näki kaiken aikaa edessään Eyolvin
kuoleman. Ja hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nyt kostanut
enemmänkin kuin vain Gunnarin puolesta, saatuaan vallan miehen yli,
joka ei kyennyt puolustautumaan paremmin häntä vastaan kuin hän itse
oli kyennyt puolustautumaan Ljotia vastaan. Ja hänen mielensä joutui
tästä niin kiihkeään liikkeeseen, ettei hän huomannut pötkivänsä
eteenpäin kaikin voimin, näkemättä minne.
Mutta noustessaan parhaillaan pientä ylämäkeä, joutuu hän talvitielle,
jossa hän kohtaa Koli Arnenpojan muutaman miehen kera. Nämä ajavat
tyhjiä hirsirekiä mäkeä ylös, näkevät Vigdiksen ja huutavat häntä
pysähtymään. Koli ja eräs toinen mies hyppäävät reestä ja alkavat
juosta häntä kohti lumessa. Mutta hanki ei kannata heitä, eikä heillä
ole suksia. Vigdis viilättää nuoren metsän läpi ojaa kohden, joka
juoksee mäen alla, ja antaa suksiensa luistaa jäälle, vaikka se on
harmaa ja vetisen näköinen -- ja onkin niin heikko, että murtuu hänen
suksiensa takana juuri kun hän on päässyt maalle. Näin pääsi hän heistä.
Nyt hän ei pysähtynyt ennenkuin kotipihassa, ja astui sitten suoraa
päätä Gunnarin vuoteen ääreen. Tämä nukkuu, ja Æsa istuu hänen luonaan.
Mutta Vigdis huutaa:
"Herää, isä, niin saat kuulla sanoman, joka hivelee mieltäsi -- minä
olen koettanut vähentää häpeäämme, sillä nyt olen surmannut Eyolv
Arnenpojan."
Gunnar käskee nostamaan itsensä koholle, ja Vigdis kertoo retkestään.
Sitten pyytää hän Vigdistä kumartumaan alas, että hän saattaisi
suudella tätä, ja sanoo:
"Sinä olet ollut rohkea kuin mies -- sellaista odotinkin sinusta.
Enkä minä nyt enää kanna kaunaa sinua kohtaan vaikka annoit tuon
islantilaisen viekoitella itsesi, vaan toivon kaikkea hyvää sinulle ja
lapsellesi."
Vigdis kertoi nyt kohdanneensa Kollin, ja Gunnar kysyi, oliko tämä
tuntenut hänet.
"En tiedä", vastasi Vigdis, "mutta veitseni hän tuntee -- minä unohdin
sen Eyolvin rintaan."
Gunnar sanoi silloin:
"Vähänpä minussa nyt on teidän puoltajaanne, ja saattaa kestää kauan,
ennenkuin Skofte ennättää takaisin miestemme kera. On siis paras, että
otat pojan ja lähdet viipymättä Grefsiniin. Uskon, ettei Kaare ole
unohtava hyvyyttä, jota minä olen osoittanut häntä kohtaan aina. Mutta
Olav ottakoon kaiken tavaran ja kätkeköön sen syväntöön, joka on joessa
ulkolatomme kohdalla, eteläisen mäen alla."
"En tahtoisi jättää sinua yksin, isä," sanoi Vigdis. Mutta Gunnar
lausui:
"Tahdon, että pelastat lapsen ja itsesi, sillä en halua nähdä sukuni
sammuvan -- eikä minussa ole enää paljon voimaa; olen elänyt tarpeeksi.
Menkää heti Grefsiniin Æsan kanssa."
Æsa sanoi:
"Minä en jaksa hiihtää, enkä lähde sinun luotasi, Gunnar, sillä sinä
olet ollut niin hyvä minulle ja lapsilleni. Emmehän myöskään tiedä,
aikooko Koli hyökätä tänne tänä iltana. Mutta Vigdis menköön vain
täältä, Kaare on varmasti auttava meitä."
Niin päätettiin siis, että Æsa jäisi Gunnarin luo, koska häneen eivät
pystyneet mitkään houkutukset. Vigdis meni aittaansa, herätti pojan ja
puki hänet matkalle. Hän keräsi kalleimmat kultakorunsa nahkapussiin,
ja pisti siihen myös hiukan leipää ja savustettua lihaa, sillä hänellä
ei ollut aikaa syöttää poikaa ennen matkalle lähtöä. Sitten hän nosti
tämän käsivarrelleen ja meni isänsä eteen jäähyväisille. Gunnar suuteli
heitä molempia. Sitten Vigdis heitti hellät hyvästit Æsalle ja toivotti
rauhaa taloon jääville.