Nyt sanoi Vigdis:
"Ihmeellisintä kaikesta, mitä sinä olet kertonut, on mielestäni se,
että sinä saatoit jäädä orjan luokse, jolle sinut oli väkipakoin
annettu -- minä olisin pyytänyt Gunnaria sitomaan hänet villien
hevosten väliin."
Æsa vastasi:
"Gunnarin oli kunniallisempaa ottaa itselleen rikas ja korkeasukuinen
vaimo kuin pitää minut talossaan. Mutta eniten minä epäröin siksi, että
minulla oli Svartin lapsi -- en tahtonut, että minulta riistettäisiin
poikani toisen kerran."
"Sinulla on toisenlainen luonto kuin minulla, kasvatusäiti," lausui
Vigdis. Hetken kuluttua hän sanoi: "Ei hänellä ollut suurta iloa
äidistänikään -- ja se pienenee yhä, kun hän saa tietää minun
lapsestani."
"Anna pojan olla siellä, missä se on, niin kauan kuin Gunnar elää",
sanoi Æsa. "Sitten voit ottaa hänet luoksesi suruasi lohduttamaan. Kai
me keksimme jonkun keinon Kaaren varalta."
Vigdis laski kädet syliinsä ja katsoi tuleen. "Minä en jaksa enää
kantaa surua ja tuskaa ja aprikoida keinoja", sanoi hän, "otan
mieluummin vastaan sen, mikä on tuleva; se ei voi olla pahempaa, kuin
mitä jo olen saanut kestää."
Hän otti huivin maasta, lähti ovelle ja kutsui luokseen miehen, joka
oli pihalla hakkaamassa puita.
"Vie tämä huivi Skoftelle", hän käski, "ja sano, että hän tulisi tänne
yöllä ja toisi minulle sen, minkä hän löysi tämän huivin keralla."
Sitten hän palasi takaisin ja istuutui lieden ääreen. Æsa tuli istumaan
hänen viereensä. Pitkään aikaan he eivät puhuneet sanaakaan. Viimein
sanoi Æsa:
"Kestää kauan, ennenkuin Skofte ehtii tänne. Olisi parempi mennä
levolle."
"Mene sinä maata", vastasi Vigdis.
Æsa jäi istumaan ääneti. Sitten sanoi Vigdis taas:
"Mene nyt levolle, Æsa."
Kasvatusäiti kuuli hänen äänestään, ettei ollut hyvä panna vastaan;
hän paneutui siis sänkyyn, mutta ei nukkunut. Vigdis jäi istumaan
paikalleen. Hän ei hievahtanut muuta kuin tulta korjaamaan, ja kun se
oli sammumaisillaan, nousi hän lisäämään puita ja meni sitten taas
paikalleen. Näin kului yö kukonlauluun saakka.
Hetkistä myöhemmin kuului kolkutus ovella.
"Mene avaamaan, Æsa", käski Vigdis.
Æsa teki niin, ja Skofte tuli sisään. Hän kantoi poikaa käsivarrellaan
taljaan kiedottuna. Vigdis nousi, otti tervastikun ja sytytti sen
liedestä. Skofte pani pois taljan ja nosti lapsen tulen valoon. Se
alkoi itkeä, sillä se oli ehtinyt nukahtaa matkalla.
Vigdis katsoi poikaa, mutta ei koskenut siihen. Se oli pieni ja laiha
ikäisekseen; sillä oli pitkät mustat hiukset ja vaaleansiniset silmät,
ja se oli hyvin Ljotin näköinen.
Skofte laski sen lattialle, sillä hän tahtoi näyttää, että se osasi
jo seistä kun siitä piti kiinni -- mutta kävellä se ei vielä osannut.
Lapsi itki koko ajan ja piti kiinni kasvatusisän vaatteista.
Vigdis heitti tervastikun tuleen ja kävi istumaan entiselle paikalleen.
Kun ei lapsi tahtonut herjetä itkustaan, sanoi Skofte:
"Se itkee siksi, että sillä on uni -- muuten se ei itke koskaan."
"Pane se sitten nukkumaan", vastasi Vigdis, "se herättää muuten koko
talon."
Æsa otti pojan käsivarrelleen ja aikoi kantaa sen sänkyyn, mutta
silloin sanoi Vigdis:
"Minä en huoli sitä sinne -- vie se jonnekin muualle. Ja sinä Skofte
saat mennä tupaan maata. Minä palkitsen sinut runsaammin kuin tuon
pojan tähden olisi tarpeen."
Æsa laski lapsen penkille ja kävi itse sen viereen. Vigdis istui
valveilla koko yön.