Ja Æsa kertoi:
"Isäni nimi oli Harald Kultaparta. Hän oli kotoisin Sjellandista,
Tanskan maalta. Olen usein kertonut sinulle huolettomasta
kasvinajastani siskojeni parissa. Ingrid ja Astrid, sisareni, olivat
täysikasvuisia, mutta minä olin kolmetoistavuotias kun lähdimme eräänä
iltana salmen rantaan uimaan palvelusneitoinemme. Silloin siitä kulki
ohi purjelaivoja; ne olivat Ölantilaisia viikinkejä. He nousivat maihin
ja veivät meidät laivoihin; kukaan ei päässyt karkaamaan. Laivat
olivat kolmen veljeksen, jotka ottivat kukin yhden meistä sisarista.
He näkivät heti, ketkä neidoista olivat päällikönlapsia. Vanhimman
viikingin nimi oli Arngrim. Hänen vieressään minä vietin seuraavan yön,
ja sitten hän piti minua omanaan kaksi vuotta. Veljekset erosivat pian;
toiset lähtivät kotiinsa, mutta Arngrim kulki merillä kesät talvet. Hän
oli rohkea, voimakas ja kaunis mies, mutta kohteli minua kovuudella,
kun hän ei saanut minua osoittamaan itselleen rakkautta. Sisaruksistani
en saanut mitään tietoa, sillä Arngrim ei vastannut kysymyksiini.
"Hän teki laajoja retkiä ja sai monta voittoa. Hän säilytti minua
komerossa kannen alla, mutta koska hän pelkäsi minun karkaavan, otti
hän pois kaikki vaatteeni ja antoi sijaan kalliita nahkoja, mattoja ja
korukapineita. Laivalla oli muuan nuori tanskalainen soturi, nimeltä
Asbjørn, ja minä houkuttelin hänet karkaamaan kanssani kaikkine
kultineni. Mutta Arngrim sai tiedon siitä ja tappoi Asbjørnin. Ja sen
jälkeen hän oli vielä kovempi minulle.
"Kerran olimme ankkurissa Suderøernin luona. Silloin laski laivamme
kylkeen norjalainen viikinkilaiva, ja nyt Arngrim kaatui. Gunnar, sinun
isäsi, oli heidän päällikkönsä. Kun hän talutti minut ulos komerostani,
menin Arngrimin verisen ruumiin viereen, laskeuduin polvilleni ja pesin
tukkani hänen veressään muistaen, miten Arngrimin oli ollut tapana
solmia se kaulansa ympärille yöllä. Mieluisempaa pesua en ollut saanut
koskaan.
"Gunnar kysyi silloin nimeäni ja sukuani, sillä -- sanoi hän -- minä
huomaan sinun olevan yhtä korkeasukuisen kuin kauniin. Niin puhelimme
sen päivän ja illan. Gunnar lupasi viedä minut takaisin kotiini
Tanskaan, puki minut komeisiin ja säädyllisiin vaatteisiin ja osoitti
minulle niin suurta suopeutta, että rupesin rakastamaan häntä. Silloin
hän sanoi toivovansa, että hän olisi vapaa vaimostaan, voidakseen kosia
minua vanhemmiltani. Mutta minä tahdoin jäädä mieluummin hänen luokseen
kuin palata sukuni turviin. Ja niin olin hänen laivallaan siihen asti
kuin tunsin olevani raskaana. Ja silloin hän rakasti minua vielä
enemmän, sillä Alvsøl oli lapseton.
"Hän toi minut tänne Vadiniin. Mutta niihin aikoihin tuli jaarlilta
käsky sotaan, ja Gunnarin täytyi lähteä luotani. Hän pyysi Alvsøliä
huolehtimaan minusta ja vaalimaan lasta kuin omaansa. Sen jälkeen
erosimme, ja minä jäin yksin suruun ja ikävään. Alvsøl ja hänen
kasvatusäitinsä olivat luonani synnyttäessäni pojan. He ottivat
heti lapsen ja antoivat viedä sen metsään, käskien kaikkia sanomaan
Gunnarille, että se oli kuolleena syntynyt ja uhaten minua
hirmukuolemalla, jos ilmaisisin totuuden. Saapui sitten tieto, että
Gunnar oli pahasti haavoittunut, eikä voisi palata pitkään aikaan.
Silloin Alvsøl antoi viedä minut orjien rakennukseen. Erään nimi oli
Svart. Hän suojeli minua toisia vastaan ja osoitti minulle suurta
hyvyyttä, mutta sitten hän tahtoi minut vaimokseen. Alvsøl rakennutti
hänelle tuvan metsään, saman tuvan, jossa Skofte nyt asuu, ja antoi
kaikkien tietää, että minä olin orjan vaimo.
"Kun Gunnar palasi kotiin, ilmoitti Alvsøl minun menneen Svartin
vaimoksi, ja silloin Gunnar suuttui niin, että hän oli tappaa meidät
molemmat. Mutta minä kerroin hänelle pojasta, jonka Alvsøl oli antanut
viedä metsään ja kaikesta muusta, mikä sitten seurasi. Silloin hän
ajoi Alvsølin talosta ja pyysi minua ja Svartia hoitamaan taloaan.
Mutta minä kehoitin häntä mieluummin ottamaan uuden vaimon, ja niin hän
nai Herdiksen, sinun äitisi, joka oli nuorempi ja kauniimpi kuin mitä
minä olin enää. Hän kuoli, kuten tiedät, sinun syntyessäsi. Silloin
minä pyysin saada kasvattaa sinut, ja hän suostui siihen. Sen jälkeen
olen hoitanut emännyyttä hänen talossaan, ja Gunnar on pitänyt huolen
kaikista pojistani ja lahjoittanut heille vapauden. Enkä minä voi
kyllin kiittää hänen hyvyyttään."