Syksyn alkaessa tehdä tuloaan, lähtivät Vigdis ja Æsa pois
karjatuvalta. Tänäkään talvena Vigdis ei vielä tuntenut itseään
entiseksi, ja hänelle tuotti suurta huolta se seikka, että Grefsinin
Kaare ja tämän sukulaiset alkoivat kehoitella Gunnaria naittamaan
tytärtään Kaarelle. Vigdis pyysi, että asia jätettäisiin silleen vielä
joksikin aikaa, sillä hän ei sanonut haluavansa naimisiin niin nuorena.
Päätettiin siis, että Gunnar antaisi Kaarelle vastauksen syksyllä;
mutta Vigdis huomasi, että isä halusi tätä naimaliittoa.
Vigdis sanoi tahtovansa viettää kesän karjatuvalla. Eräänä kevätiltana
hän käyskenteli kedolla. Oli auringonlaskun aika ja ilma oli kuulas.
Oli juuri se aika, jolloin koivu puhkeaa lehteen ja linnut alkavat
laulaa. Lehdet ja ruoho tuoksuivat, ja Vigdis päätti koettaa unohtaa
surunsa.
Talon eteläpuolella asui muuan vaimo pienessä mökissä; hän oli
naimisissa erään Gunnarin vuokramiehen kanssa. Hän istui kynnyksellään
värttinällä kehräten Vigdiksen astuessa ohi, ja Vigdis pysähtyi
puhelemaan hänen kanssaan. Sisältä kuului lapsen itkua. Vigdis sanoi:
"Tuo lapsi itkee aivan kuin sillä olisi suuri suru -- se ei voi olla
mikään kapalolapsi. Sillä minä olen huomannut, että vastasyntyneet
huutavat niin rumasti -- aivan kuin kissan tai pöllönpoikaset -- niiden
ääni ei muistuta ollenkaan ihmisen ääntä."
Vaimo meni sisään ja otti lapsen käsivarrelleen. Se oli parin vuoden
vanha tyttölapsi. Lapsi tyyntyi heti päästyään äitinsä syliin, ja
vähän ajan kuluttua se tahtoi alas ja alkoi juoksennella ympäri
kukkia poimien. Se oli niin pieni, että kun se kumartui alas, astui
se kolttunsa helmalle ja kellahti nurin. Vigdis nosti lapsen ylös, ja
silloin tämä antoi hänelle kukat, jotka se oli kerännyt käteensä, mutta
repinyt irti ilman varsia, niin että Vigdis pudotti ne heti. Silloin
sanoi lapsen äiti:
"Näitä kukkia kutsutaan kohtalonkukiksi; anna tänne yksi, niin minä
ennustan sinulle."
Vigdis antoi hänelle kukan, ja toinen alkoi sanella: "Tässä on ensiksi
kaksi tummaa lehteä, ja sitten kaksi valkeata, mutta alimmainen näkyy
olevan valkoinen alhaalta ja tumma laidasta. Se merkitsee, että sinä
olet kokeva ensiksi suuria suruja, mutta sitten paljon iloa. Tuo tumma
reuna tietää pahaa, se ei lupaa suruttomia vanhuudenpäiviä."
Vigdis vastasi:
"Huonostipa ennustit, enkä minä pyytänytkään sinua ennustamaan. Mutta
tuossa on sinulle palkka vaivastasi." Näin sanoen irroitti hän soljen
poveltaan ja antoi sen vaimolle. Sitten hän meni.
Niityllä oli sileä kallionselkä, jonka laidalla kasvoi pihlajia
ja orjantappurapensaita ja alinna ruohikon rajassa kirjavanaan
kohtalonkukkia. Tultuaan sinne, kävi Vigdis istumaan kallionkupeelle
kädet polvien ympärillä, katsellen vuonolle, joka lepäsi tyynenä ja
välkkyvänä etelän puolella auringon laskiessa harjanteiden taa. Hän
jäi siihen pitkäksi aikaa -- eivätkä hänen ajatuksensa olleet iloiset
muistellessaan Ljotia ja kääryä, minkä hän oli kätkenyt metsään. Hän
oli usein tuuminut, mahtoiko se olla siellä vielä, vai oliko se jo
kokonaan syöty. Hän muisti selvästi, että siinä paikassa, missä hän oli
maannut tuona yönä, liikkui paljon muurahaisia ja muita inhoittavia
eläviä, ja vaikka hän ei ajatellut tuota lasta suopein mielin, oli
hänestä sentään ilkeätä ajatella muurahaisia sen kimpussa, ennenkuin se
oli kuollut. Illan alkaessa hämärtää hän nousi ja lähti puolijuoksua
kotiin. Pihalle tultuaan hän kohtasi Æsan, joka sanoi:
"Kylläpä sinä nyt säikähdytit minut, kasvatustyttäreni, en tiennyt,
mitä ajatella, kun et sinä tullut takaisin ja kun tiesin, miten
pimeänarka sinä olet."
Vigdis vastasi:
"Minä olen tullut pimeänaraksi ja metsänaraksi ja araksi omassa
aitassani. Kurjaa on koko elämäni, paras olisi kun lopettaisin päiväni."
"Älä puhu noin ymmärtämättömästi, sinun voi vielä käydä hyvin", sanoi
Æsa. "Olet niin nuori, että voit unohtaa mieliharmisi -- kukaan ei
tiedä siitä mitään, vaan kaikki pitävät sinua kunniallisena neitona.
Kaare rakastaa sinua, ja hän vie sinut rikkaisiin ja kunniallisiin
oloihin."
"Se juuri on mielestäni kaikkein kauheinta", vastasi Vigdis, "olisi
parempi, että häpeäni olisi kaikille tietty -- vaikka isäni ajaisi
minut talosta. On niin vaikeata laskea leikkiä ja näyttää iloiselta,
kuten ennen, kun en kuitenkaan saa mielestäni surkeutta, joka on tullut
osakseni. Eikä siitä ole paljon apua, että ihmiset luulevat minua
viattomaksi ja siveäksi neidoksi, kun meitä on kuitenkin kolme henkeä,
jotka tiedämme, miten asia on. Ruumiissani on poistumaton, salainen
merkki siitä -- en tiedä, miten olla, kun Kaare on alkanut kulkea
kosioretkillään."
Kun he istuivat kahden aitassa illalla, alkoi Vigdis taas puhua:
"Eikö sinua, kasvatusäiti, haluttaisi lähteä etelään, hakemaan
sukulaisiasi, jotka asuvat siellä salmien varsilla -- olet sanonut
usein, että he ovat yhtä suuressa vallassa siellä kuin meidän sukumme
täällä?"
Æsa vastasi:
"En tiedä, elävätkö sukulaiseni vai ovatko jo kuolleet, mutta minun on
liian myöhäistä lähteä hakemaan heitä ja muuttaa toisiin oloihin. Vaan
miksi kysyt minulta tätä?"
Vigdis oli pitkän aikaa ääneti, mutta sanoi viimein:
"Ennen tulin sinun luoksesi ja painoin pääni sinun syliisi, kun olin
suruissani. Mutta nyt kaihdan sinua enemmän kuin ketään muuta."
Æsa ei vastannut. Silloin puhui taas Vigdis:
"Kadun, että kätkin tuon lapsen, sillä nyt herään joka yö sen ilkeään
itkuun. Huonot olot olisivat minulle hyväksi, sillä niissä kivettyisi
mieleni niin kovaksi, kuin soisin sen kivettyvän."
"Mitä sinä tarkoitat noilla sanoillasi?"
"Paras kosto olisi", vastasi Vigdis, "jos Ljotin pojasta tulisi hänen
surmaajansa. Ei hän pääsisi helpolla sen hurjimuksen käsistä, jonka
minä olisin kasvattanut vihaten ja piesten, kunnes hän olisi valmis
käymään Viga-Ljotin kurkkuun."
Nyt sanoo Æsa hyvin hiljaa:
"Tahtoisin tietää, tarkoitatko totta sanoillasi."
"Tarkoitan", vastaa Vigdis. Kasvatusäiti sanoo silloin:
"Sinun tulee siis saada tietää, että poikalapsi, jonka synnytit
kesällä, on poikani Skoften luona."
Vigdis nousi penkiltä, jossa hän oli istunut, ja jäi seisomaan ääneti
ja kuolemankalpeana. Mutta sitten hän paiskautui takaisin penkille ja
puhkesi rajuun itkuun, painaen päänsä pöytää vastaan.
Æsa sanoi:
"Kenenkään ei tarvitse saada tietää siitä. Minusta näyttää
viisaimmalta, että asia pidetään salassa edelleenkin. Mutta olen nyt
ilmaissut sen sinulle, että voit nähdä poikasi jos tahdot."
Mutta Vigdis vaikeroi yhä ja sanoi:
"Luulin olevani niin tuiki onneton, ettei elämäni voinut tulla enää
onnettomammaksi. Mutta nyt en jaksa jäädä enää tälle seudulle, kun
tiedän tuon pojan olevan elossa ja voivan ilmestyä eteeni -- oli paha,
etten jaksanut upottaa sitä veteen; vaan olin niin näännyksissä. En
usko sinun puhuneen totta."
Nyt Æsa lähti kirstunsa luo, otti sieltä esiin huivin, ja ojensi
sen Vigdikselle. Tämä katsoi sitä -- se oli sama, joka hänellä oli
ollut yllään tuona yönä; veripilkut näkyivät vielä, ja poimuihin oli
tarttunut risuja ja sammalta. Vigdis viskaisi sen lattiaan ja sanoi
itkien:
"Nyt saa isäni tietää kaiken -- en tahdo elää semmoista elämää, että
minun on pyydettävä Skoftea tai jotakuta muuta salaamaan asioitani. En
olisi ikinä uskonut, että sinä saattaisit pettää minut näin pahasti."
Æsa vastasi:
"Kun heräsin tuona aamuna ja huomasin, ettet sinä ollut vieressäni,
pelästyin ja lähetin Skoften sinua hakemaan. Hän löysi silloin pojan ja
otti sen haltuunsa. Se oli mielestämme niin herttainen lapsi, että hän
päätti ottaa sen kasvatikseen. Mutta minä kerroin siitä sinulle siksi,
että ajattelin mielesi ilostuvan kun kuulet, että sinulla oli mitä
sievin poika elossa."
"Käyköön siis miten käy. Minä olen väsynyt kaikkeen."
Æsa vastasi:
"Älä sano niin. Kunniallinen syntyperä auttaa paljon -- taipua saa se,
jolla on häpeä taakkanaan. Sen minä olen saanut kokea, ja tahdon kertoa
siitä sinulle. Sitten voit tehdä kuten tahdot."