Loppukesä oli hyvin lämmin. Silloin eivät lehmät tahtoneet tulla kotiin
yöksi, vaan jäivät metsään. Æsan ja Skoften täytyi hakea niitä kaukaa
soiden ja harjujen takaa saadakseen ne ajetuksi takaisin.
Vigdis ei viihtynyt yksin karjatuvalla; häntä peloitti ja hän ikävöi
kotiin. Hän istui enimmäkseen tuvan kynnyksellä katsellen alas
laaksoon. Karjatupa sijaitsi korkealla vaaralla; joka taholla näkyi
harjuja ja metsää, mutta etelästä pilkoitti pikkuisen laaksoa ja
vuonoa. Näin istui hän kerran illalla ikävissään, kun koira, joka
makasi hänen edessään kuono hänen helmassaan, alkoi käydä levottomaksi.
Se kavahti seisoalleen ja karkasi haukkuen rinnettä alas. Sitten Vigdis
näki vieraan miehen laskeutuvan hevosen selästä ja sitovan sen aitaan.
Vigdis pelästyi ja nousi pystyyn. Hän aikoi piiloutua metsään, mutta
tulija kääntyi samassa, ja Vigdis tunsi Ljotin. Tämä huusi hänelle,
ettei hän pelkäisi.
Vigdis jäi seisomaan ovelle ja vastasi:
"Ei minun tarvitse pelätä sinua."
Ljot seisahtui ja katsoi häneen tuokion verran sekä kysyi sitten
hitaasti:
"Mitä sinä tarkoitat?"
Nyt Vigdis nauroi pahaa naurua, mutta ei vastannut mitään.
Ljot seisoi ovenpieleen nojaten. Hän katsoi mäkeä alas ja kaivoi multaa
keihäänsä kärjellä puhuessaan hänelle:
"Minä aion nyt lähteä kotiin, Tunsbergissa on laiva, jonka sukulaiseni
omistavat. Tiedän pyytäväni paljon, pyytäessäni sinua suomaan anteeksi
kaiken sen pahan, mitä minä olen tehnyt sinulle. Mutta jos nyt tahdot
lähteä mukaani, olet saava osaksesi enemmän kunniaa ja rakkautta kuin
kukaan nainen tätä ennen".
Vigdis nauroi taas ja vastasi:
"Sinun lupauksesi eivät merkitse paljoa, Ljot. Kauniilla sanoilla
viekottelit sinä minut kerran luoksesi, ja saatoit minulle silloin
enemmän häpeää ja surua, kuin mitä kukaan nainen on kokenut. Mahtaisipa
olla suurikin kunnia joutua sinun vaimoksesi -- sillä onhan suuri
kunnia haastaa riitaa, surmata hevosia, häpäistä naisia ja sepitellä
valheita ja lauluja. Muuhun sinä tuskin kelpaat, senkin kalmankalpea
naistenpelätti."
Ljot katsoi pois ja vastasi:
"Sinulla on täysi syy puhua minulle noin. Mutta olen minä tehnyt
parempiakin tekoja -- ja kerran kuulit mielelläsi kerrottavan niistä.
Silloin minä en ollut mielestäsi niin ruma, ettet olisi halunnut
suudella minua toisinaan. Mutta minulla ei ole ollut paljon iloa sen
jälkeen kuin viimeksi puhelimme. Enkä minä ole lakannut kaipaamasta
sinun luoksesi."
"Ajattelit ehkä, että minä kuljen täällä odotellen sinun paluutasi",
sanoi Vigdis.
Nyt katsoi Ljot häntä suoraan silmiin ja sanoi: "Kyllä".
Sen jälkeen ei kumpikaan virkkanut sanaakaan tovin aikaan. Viimein
kysyi Ljot:
"Sano minulle, Vigdis, onko minulla lasta tällä seudulla vai ei?"
Vigdis nauroi ja vastasi:
"Saattaa olla -- vaan en minä tiedä siitä. Minä en ole seurannut sinun
polkujasi."
Ljotin kasvot lehahtivat tummanpunaisiksi, ja hän oli vaiti. Vigdis
sanoi:
"Tee sinä vain lauluja miehuudestasi ja kerskaile siitä, miten urhea
sinä olet jäätyäsi kahdenkesken naisten kanssa. Mutta älä luule, että
tällä seudulla kukaan uskoisi niihin -- täällä ei panna suurta arvoa
mustasukkaisen kosijan juoruihin."
Ljot seisoi neuvottomana paikallaan, hän ei tiennyt enää mitä sanoa
ja hänellä näytti olevan paha olla. Hän ymmärsi, ettei Vigdis aikonut
muuttaa mieltään, ja että hän tuskin oli tapaava tätä enää. Ja hänestä
oli vaikea kadottaa hänet. Silloin hän muisti Vigdiksen uhriveitsen.
Hän kaivoi sen poveltaan ja ojensi sen esiin sanoen:
"Muistatko, että hukkasit tämän viime kesänä ollessamme ensi kertaa
uhrikummulla?"
Vigdis otti veitsen ja äkkiä hän kurottui eteenpäin ja iski sen Ljotin
kaulaan. Isku sattui solisluuhun; se viilsi rikki Ljotin vaatteet ja
repi ihoon haavan, josta veri virtasi esiin. Silloin Ljot veti hänet
hetkeksi rintaansa vasten. Ja hän sanoi:
"Nyt voisin viedä sinut kerallani, Vigdis -- mutta en tahdo tehdä
vastoin mieltäsi. Lähde kanssani -- minä olen maksava hyvällä kaiken,
mitä minulle teet." Vigdis vastasi hänen syleilyssään: "Elävänä sinä
et ole vievä minua kanssasi meren yli." Silloin Ljot suuteli häntä ja
sanoi: "Siispä toivotan sinulle kaikkea hyvää -- itse en ole unohtava
ikinä suruani."
Vigdis vastasi:
"Ja minä toivotan sinulle kurjaa kuolemaa ja pitkää, katkeraa elämää --
itsellesi ja kaikille niille, joista sinulla on iloa. Kuolkoot lapsesi
tuhokuoleman silmiesi edessä."
Ljot päästi hänet irti ja lähti astumaan rinnettä alas. Hän irroitti
hevosensa. Mutta sitten hän kääntyi ja jäi katsomaan karjatupaa kohti.
Sen jälkeen hän talutti hevosen metsään ja ratsasti alas mäkeä. Ja
kului pitkä aika ja tapahtui paljon, ennenkuin hän näki uudelleen
Vigdiksen.