Kun Vigdis tuli sisään, oli jo niin myöhä, että väki oli mennyt
levolle. Hän meni suoraapäätä aitalleen, ja Æsa kantoi hänelle maitoa
ja leipää. Vigdiksen syödessä ja juodessa kysyi Æsa, miten Astridin
laita oli.
"Sinä saat mennä huomenna häntä katsomaan", sanoi Vigdis, ja lisäsi
hetken kuluttua: "minä en ehtinyt niin kauas tänään."
"Eksyitkö sinä sitten?" kysyi Æsa.
"En", vastasi Vigdis, jääden sen jälkeen äänettömäksi. Mutta tuokion
kuluttua hän sanoi: "Minä tapasin Ljotin metsässä ja puhelin hänen
kanssaan."
Silloin sanoi eräs vaimo, joka pesi astioita talossa -- hänen nimensä
oli Torbjørg ja hän oli naimisissa talon isäntärengin kanssa:
"No enpä ole kuullut kummempaa, -- vai kuljeksii tuo Ljot talon
nurkissa. Silloin hänellä on paha mielessä."
"Ei se taida olla niin vaarallista", sanoi Vigdis nauraen.
"Varo sinä häntä, Vigdis", puhui vaimo edelleen, tullen aivan penkin
luokse, "pian hänkin kai sanoo vietelleensä sinut."
Æsa käski häntä vaikenemaan, mutta kääntyi sitten sanomaan Vigdikselle:
"älä kuitenkaan antaudu enää puheisiin Viga-Ljotin kanssa; kukaan ei
voi arvata, mihin se saattaisi viedä."
"Eihän Vigdis ole enää mikään lapsi, hän on täyttänyt kahdeksantoista
vuotta", sanoi Torbjørg. "Parempi hänen on kuulla neuvoja, että tietää
olla varoillaan. Olisi paha, jos ihmiset olisivat niin typeriä että
uskoisivat sellaista -- hän on ollut jo hyvän aikaa tällä seudulla
sepitellen lauluja, jotka kaikki ovat Vigdiksestä. Ja Ljotista on
lähtöisin sekin puhe, että Kaare on häväissyt Vigdiksen -- mutta
jokainen ymmärtää hänen tekevän kuin lapset: rähmivän sitä, mitä ei voi
saada."
"Ei se ole lähtöisin Ljotista", arveli Æsa. "Arnenpojat sen puheen ovat
keksineet; hehän sitä levittelevät kulkiessaan talosta taloon."
Vigdis istui penkillä, ja hän vuoroon kalpeni ja punastui
kuunnellessaan toisten puhetta. "Minä en usko Ljotin sanoneen sanaakaan
minusta", sanoi hän.
Silloin alkoi Torbjørg laulaa:
"Hellästi hiveli
Vaalea tukka
kaulaani neidon
kun vieressä istuin.
Me kahden vain --
tupa äänetön aivan.
Sen illan iäksi
mieleeni painan."
"Entäs tämä?" sanoi hän. "En minä tiennyt Eyolv Arnenpoikaa
runolaulajaksi."
Vigdis ei vastannut mitään. Silloin Torbjørg jatkoi:
Suuret linnut
metsässä istui, --
kesä kääntyi
jo lopulleen --
punamarjoja
neito syötti,
unohtui linnut
oksalleen.
"Minä en tahdo kuulla enempää tänä iltana", sanoi Vigdis. Ja hän kävi
levolle. Æsa makasi hänen kanssaan samassa sängyssä. Hän huomasi,
ettei Vigdis nukkunut paljon sinä yönä, mutta hän makasi hiljaa eikä
virkkanut mitään.
Seuraavana päivänä Vigdis astui Gunnarin luo ja kävi istumaan hänen
viereensä. Hän kysyi:
"Minkä vastauksen sinä antaisit Ljot Gissurinpojalle, Veterliden
sukulaiselle, jos hän tulisi tänne kosimaan tytärtäsi?"
"Jos hän astuu jalallansa taloon", vastasi Gunnar, "niin minä annan
hänelle semmoisen vastauksen, ettei se mene hänen mielestään. Mutta hän
taitaa varoa tulemasta tänne."
"Vaan onhan hänen ja Kaaren välinen asia sovittu", sanoi Vigdis.
"Veterlide on sopinut Kaaren kanssa", vastasi Gunnar, "mutta ei Ljot.
Kukaan ei ole palkinnut huonommin ystävyyttäni."
"Eihän hän voinut tietää, mitä Eyolvin ja meidän välillä on ollut",
sanoi Vigdis.
"Nyt hän ainakin tietää, mitä on ollut, ja paljon sellaistakin, mitä
ei ole ollut. Vaan nyt me olemme aikoneet Kaaren kanssa haastaa hänet
taisteluun, ja silloin minä isken hampaat hänen suustaan. Näyttäköön
sitten, vieläkö hän laulaa uusia lauluja."
"Se ei saa tapahtua" -- sanoi Vigdis suuressa hädässä. Mutta Gunnar
sanoi:
"Se ei saa tapahtua, että sinä puhut hänen kanssaan enää; enkä minä
tahto kuulla sinun mainitsevan hänen nimeään tämän jälkeen."
Vigdis ei sanonut mitään, vaan lähti ulos.