Hän istui koko päivän aitassaan pelon ja neuvottomuuden vallassa,
tietämättä, mennäkö tapaamaan Ljotia vai ei. Mutta kun aurinko alkoi
painua mailleen, otti hän tumman vaipan hartioilleen ja lähti ulos.
Yö oli ollut kylmä, ja vuono oli valkean huurun peitossa. Aurinko
hehkui punaisena eteläisten vuorenselkien yläpuolella. Ulkona ei
näkynyt ketään. Vigdis jäi miettimään vähäksi aikaa, mutta lähti sitten
kiireesti pihalta, suunnaten kulkunsa metsää kohti pohjoiseen.
Kun hän saapui uhrikummulle, oli Ljot jo siellä. Hän oli puettu
matkatamineihin, mutta oli riisunut yltään viitan ja aseet ja sitonut
hevosen puuhun. Hän juoksi Vigdistä vastaan ja varjosti kädellä
silmiään sanoessaan:
"Aurinko ei salli minun nähdä sinun ihanuuttasi -- ollos tervetullut
tänne, Vigdis."
Hän laski kätensä Vigdiksen lanteille ja käänsi hänet ympäri. Silloin
tämä riistäytyi irti, vei kätensä selän taa ja sanoi:
"Olen tullut tänne, mutta minulla on tähdellistä kysyttävää sinulta.
Sano, onko totta, että ihmiset puhuvat minusta ja Kaaresta?"
Ljot vastasi, -- ja tuli samassa hyvin punaiseksi:
"Kysyin sinulta eilen oliko totta, että sinut oli aiottu hänelle."
"Nytpä minä toivoisin, etten olisi tullut", sanoi Vigdis. "Sillä
pelkään niiden puhuneen totta, joiden luulin valehtelevan:"
"En ymmärrä sinua", sanoi Ljot.
Silloin sanoi Vigdis.
"Joko sinä olet puhunut toisille siitä, mitä on tapahtunut meidän
välillämme, -- jota en olisi uskonut sinun voivan ilmaista yhdellekään
elävälle olennolle -- tai olet sinä tehnyt ne laulut, joita lauletaan
kylällä."
Ljot oli ääneti. Silloin Vigdis kääntyi ja aikoi lähteä hänen luotaan.
Ljot seurasi perästä ja sanoi:
"Toivoisin, että nuo laulut olisivat jääneet tekemättä. Mutta sinä
et tiedä, miten ikävä kalvoi mieltäni koko sen ajan, jolloin luulin
kadottaneeni sinut. Moni mies sanoo silloin semmoista, jota hän
sittemmin katuu."
"Minä kadun myös, että koskaan olen puhunut sinulle", sanoi Vigdis.
"Älähän nyt puhu noin", pyysi Ljot. "Sinun ei tarvitse toiste syyttää
minua mistään."
"Tiedän sen", vastasi Vigdis, "sillä tämä on viimeinen kerta, jolloin
me puhumme yhdessä."
Ljot veti hänet luokseen. Vigdis ponnisti kätensä hänen rintaansa
vastaan, mutta silloin tämä rutisti häntä molemmista ranteista ja sanoi:
"Eivät nuo pari laulunpätkää voi olla niin vaaralliset, että sinun
täytyy siitä syystä lähteä minun luotani. Ja jos sen teet, et ole
rakastanut minua paljon."
"Et sinäkään ole rakastanut minua paljon", sanoi Vigdis kiivaan
vihastuksen vallassa, -- "heti kun kuulit puhuttavan minusta pahaa,
uskoit sen todeksi ja aloit levittää sitä etemmä."
"En ole levittänyt mitään puheita", vastaa toinen, "enkä ole edes
uskonut niitä."
"Niistä voi sentään tulla tosi", sanoo Vigdis, koettaen vääntäytyä irti
hänen käsistään.
"Et saa sanoa niin", huutaa Ljot ja suutelee häntä. "Nyt olet
unohtanut, mitä lupasit istuessasi sylissäni eilen."
Vigdis puraisi häntä kaulaan, ja sai siten kasvonsa irti. "Nyt on
tahtoni toinen", sanoi hän.
"Ei ikinä Kaare ole hallitseva sitä", sanoi Ljot hammasta purren. "Minä
en tahdo elää, jos minun täytyy kadottaa sinut". Sitten hän nosti hänet
syliinsä, vaikka toinen koetti torjua hänet luotaan, ja kantoi hänet
lehtoon. Ja siellä hän vei tahtonsa läpi, vaikka toinen taisteli kauan
vastaan. Teon tapahduttua Vigdis ei puhunut mitään, eikä hän itkenyt.
Ljot koetteli hänen kättään ja poskeaan. Ne olivat hyvin kylmät.
Ljot nousi maasta, otti viittansa ja peitti hänet sillä. Sitten hän
suuteli häntä. Ilta oli niin kylmä, että hengitys näkyi. Aurinko oli
laskenut, mutta taivas hehkui veripunaisena eteläisen metsän takaa.
"Nyt on aika lähteä täältä", sanoi Ljot, aikoen nostaa neidon maasta.
"Emme ehdi Storvandetia kauemmas tänään, mutta kai siellä on joku
paikka, jossa voimme olla yötä."
Silloin sanoi Vigdis:
"Liian suuri kunnia sinulle olisi, senkin konna, että isäni lähtisi
ajamaan sinua takaa ja löisi sinut maahan."
Hän nousi ja alkoi kulkea mäkeä alas. Ljot seurasi häntä ja sanoi:
"Olisi paras meille molemmille, että seuraisit minua. Tiedän tehneeni
hyvin pahasti sinua kohtaan, mutta olisi suuri onnettomuus, ellemme me
kaksi saisi toisiamme."
Vigdis ei edes kääntynyt, ja Ljotista oli pahinta, ettei hän puhunut
eikä itkenyt. Hän seurasi hänen jäljessään Vadiniin asti. Heidän
tultuaan aidan luo, kumartui Vigdis maahan; hän otti kiven, ja heitti
sillä Ljotia.
"Mene tiehesi, koira", sanoi hän.
Kivi sattui suuhun. Se ei sattunut pahasti, mutta huulesta tuli
kuitenkin verta. Nyt sanoi Ljot:
"Tulen vielä kerran kosimaan sinua, kisatoverini, mutta nyt annan
sinulle ajatusaikaa -- kesällä olen kysyvä uudelleen, tahdotko minut."
"Ja sinä olet näkevä, Viga-Ljot, että minun tahtoni on yhtä luja kuin
sinun", vastasi Vigdis.
Sen jälkeen hän meni sisään. Hän astui suoraa päätä aittaansa ja
paneutui maata. Æsa huomasi, että hän nukkui huonosti ja valitteli
unissaan; mutta Vigdis ei puhunut mitään siitä, mitä hänelle oli
tapahtunut.
Ljot kulki takaisin uhrikummulle, irroitti hevosensa ja ratsasti pois.
Hän ajoi koko yön ja saapui Hakedaliin. Sieltä hän ajoi edelleen
Raumariikiin ja yhteen menoon Trondhjemiin asti, piittaamatta
myrskystä, joka puhkesi hänen matkalla ollessaan. Hän sai taistella
ankarasti tuntureilla, ja hänen kasvatusveljistään, Torbjørninpojista,
oli ihme, että hän oli päässyt elävänä perille.