Syksy alkoi jo olla pitkällä. Silloin levisi tieto, että Viga-Ljot
oli tullut takaisin. Hän asui Torbjørgin luona Hestlokkenissa, joka
oli Grimelundarin ja Vadinin keskivälillä; mutta hän oli paljon
Arnenpoikien kanssa.
Eräänä iltana tuli Vadiniin pieni poika, joka pyysi saada puhua
Vigdiksen kanssa. Hänen nimensä oli Helge, ja hän asui äitinsä, köyhän
mierovaimon kanssa metsässä vähän matkan päässä talosta. Poika sanoi
äitinsä olevan sairaana, ja kysyi, voisiko Vigdis lähteä hänen kanssaan
tätä auttamaan. Vigdis vastasi, että Æsa --, hänen kasvatus-äitinsä,
Vadinin emäntä -- oli parempi lääkenainen ja saattoi olla suuremmaksi
hyödyksi. Mutta poika väitti yhä, että hänen äitinsä tahtoi puhua
mieluummin Vigdiksen kanssa; hänellä oli jotakin puhuttavaa tälle.
Vigdis heitti silloin viitan hartioilleen ja seurasi Helgeä.
Oli pimeä heidän astuessaan ulos. He kulkivat kappaleen matkaa tietä
pitkin, mutta sitten poika poikkesi metsää kohti; hän sanoi peltotien
olevan niin vetisen. Oli jo viimeinen päivä lokakuuta. Heti kun he
olivat tulleet metsän rajaan, josta alkoi karjapolku, ilmestyi heitä
vastaan mies. Vigdis kysyi, kuka tämä oli.
"Se olen minä", vastasi mies, "Ljot."
Helge tahtoi nyt irroittaa kätensä ja juosta pois, mutta Vigdis piti
kiinni siitä ja kysyi:
"Tämä mieskö sinut on lähettänyt minua hakemaan?"
Poika ei vastannut, mutta Ljot sanoi:
"Kyllä minä olen tehnyt niin. Hän oli lähdössä Æsaa hakemaan, ja
silloin minä pyysin häntä toimittamaan sinut tänne, että pääsisin
puheisiin sinun kanssasi. Sillä ymmärsin, ettei minun hyödyttänyt tulla
Vadiniin, jos halusin saada puhua sinun kanssasi kahdenkesken."
"Onpa tämä omituinen tapa päästä puheisiin kanssani", sanoi Vigdis.
"En tiennyt muuta neuvoa", sanoi Ljot. "Olen kierrellyt taloa pitkät
ajat odottaen, että saisimme tavata."
Poika tahtoi nyt juosta heidän luotaan, mutta Vigdis piti lujasti hänen
kädestään. Silloin sanoi Ljot:
"Anna pojan mennä; kai sinä uskallat olla minun kanssani kahden; minä
saatan sinut sitten kotiin."
"Mene sitten", sanoi Vigdis Helgelle ja kysyi senjälkeen Ljotilta:
"Mitä sinulla on asiaa, koska sinun täytyi houkutella minut metsään?"
"Kyllä sinä tiedät, mitä asiaa minulla on sinulle", sanoi Ljot.
Vigdis ei vastannut tähän mitään, ja Ljot sanoi silloin:
"Nyt minä tiedän, että mitä kauemmin minä olen erossa sinusta, sitä
enemmän ikävöin sinua; sitä päivää ei ole tuleva, jolloin sinä menet
minun mielestäni."
Vigdis alkoi itkeä ja vastasi:
"Miksi sinä pilasit asiasi isäni edessä?"
"Sattui niin pahasti", sanoi Ljot. "Täällä puhutaan, että Grefsinin
Kaare on aiottu sinun tulevaksi mieheksesi."
"Luuletko sinä, että minä olisin kärsinyt sinua luonani aitassa sinä
iltana, jolloin tulit puhumaan kanssani, jos asia olisi ollut siten",
sanoi Vigdis. "Mutta ensi töiksesi sinä sotkit kaiken."
"Se oli kyllä paha", vastasi Ljot. "Mutta Kaaren asiassa kai määrää
sinun isäsi."
"Gunnar ei ole milloinkaan saava minua ottamaan muuta miestä kuin sen,
jonka minä itse tahdon, ja hän on sen myös luvannut", sanoi Vigdis.
"Tahdotko sinä sitten minut?" kysyi Ljot, johon Vigdis vastasi:
"Tahdon, jos se suinkin käy päinsä."
"Sehän nyt olisi ihme, ettei se kävisi päinsä", sanoi Ljot riemuiten
ja sulki hänet syliinsä. Hän kävi istumaan juurakolle ja otti hänet
polvelleen. Nyt Vigdis kiersi kätensä hänen kaulalleen ja suuteli
häntä. Mutta Ljot ei tahtonut päästää häntä käsistään, vaan alkoi
suudella häntä niin rajusti, että toinen rupesi pelkäämään ja sanoi,
että hänen oli lähdettävä kotiin.
"On parasta, että minä saatan sinut perille ja saan puhua sinun isäsi
kanssa jo tänä iltana. Tahdon saada asiamme päätetyksi heti Gunnarin
kanssa."
"Älä tee niin", pyysi Vigdis, "sinä olet yksin, eikä sinulla ole muuta
asetta kuin keihäs."
Ljot nauroi ja sanoi: "Etkö sinä luule sen riittävän minulle? Vaan
olisi ikävä, jos Gunnarin ja minun välilläni syntyisi erimielisyyttä."
Vigdis mietti tuokion verran ja sanoi sitten: "Olen kuullut kuninkaan
luona pohjoisessa olevan paljon islantilaisia. Etkö sinä tunne ketään
heistä?"
"Tunnen kyllä", sanoi Ljot. "Siellä ovat Toralv ja Gissur
Torbjørninpojat, kasvatusisäni pojat."
"Etkö voi mennä heidän luokseen", sanoi Vigdis, "ja pyytää heitä
puhemiehiksesi; sitten isäni suostuisi helpommin."
"Sinulla on kiire ajaa minut luotasi", sanoi Ljot ja koppasi hänet
uudelleen syliinsä. Vigdis alkoi silloin taas itkeä ja sanoi:
"Pelkään, että käy huonosti, jos rupeat puuhaamaan tätä asiaa yksin,
sillä sinä olet niin hurjapäinen, ja Gunnar on vihainen sinulle. Olisi
paljon parempi, jos sinulla olisi kanssasi joku, joka voisi tukea ja
neuvoa sinua."
Ljot työnsi hänet luotaan, ja hän alkoi kulkea mäkeä alas kaiken aikaa
itkien. Ljot seurasi häntä askeleen matkan päässä. Vähän ajan kuluttua
hän sanoi:
"Teen kuten pyydät, Vigdis -- vaikka tiedät matkan vievän paljon
aikaa näin talvella. Eikä ole varma, että Torbjørninpojat ovat kovin
halukkaita tulemaan tänne minun kanssani. Mitä minun on sitten tehtävä?"
"Silloin saat keksiä jonkun keinon", sanoi Vigdis ja samassa hän
kääntyi ja tarttui Ljotin käteen. He kulkivat siten alas Vadinia kohti.
Ljot lupasi lähteä pohjoiseen, vieläpä seuraavana päivänä. He erosivat
veräjän luona, mutta ennenkuin Ljot lähti, sanoi hän tahtovansa tavata
Vigdiksen vielä kerran. Hän otti hänen hiuksensa käsiensä väliin ja
kääri ne kaulansa ja sormiensa ympäri:
"Tule uhrikummulle huomenna, en ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan,
ja nyt on pimeä -- minä olen oleva siellä ennen auringonnousua. Sinä
hukkasit jotakin viimeksi puhellessamme, saat sen takaisin silloin.
Minä korjasin sen talteen, sillä ajattelin sen sopivan asian aiheeksi,
jos sellaista tarvittaisiin."
"Mitähän se mahtaa olla", sanoi Vigdis. Ljot nauroi ja sanoi, että
sittenpähän nähtäisiin. Ja niin he erosivat.