Vigdis pysytteli aitassaan kaksi päivää yllä kerrotun jälkeen. Silloin
tapahtui, että taloon tuli vieraita. Tulija oli Kaare, Grefsinin isäntä.
Tämä Kaare oli juuri palannut pohjoisesta, Trondhjemin kaupungista,
ja hänellä oli paljon kertomista Haakon-jaarlista, Laden herrasta,
jonka Kark-niminen orja oli surmannut äsken, sekä kuningas Olavista.
Vigdis tuli tupaan illalla. Hän istuutui Kaaren viereen, ja nuo kaksi
juttelivat keskenään ystävällisesti.
Kaare oli hyvin nuori, vaaleaverinen, iso ja komea. Ljot ei pitänyt
siitä, että Vigdis istui hänen vieressään ja joi hänen kanssaan samasta
sarvesta. Hän ilmaisi ajatuksensa Vigdikselle, seisoessaan tämän
lähellä:
"Sinä näyt tietävän, mitä pidät Kaaresta, Greisinin herrasta."
"Se on totta", vastasi Vigdis. "Kaare on kasvinkumppanini, ja on hauska
nähdä häntä jälleen."
Mutta Ljot katsoi tämän jälkeen vihaisin silmin Kaarea, ja vaikka Kaare
olisi kertonut mitä ja kiittänyt mitä tahansa sinä iltana, tiesi Ljot
aina heti jotakin muuta vielä parempaa. Viimein johtui puhe hevosiin,
ja Kaare kehui orittaan. Sen nimi oli Sløngve. Gunnar oli kasvattanut
sen ja antanut sen Kaarelle ystävyydenlahjaksi.
Ljot vastasi nähneensä tuon hevosen, sillä he olivat juuri näinä
päivinä tuoneet hevoset metsästä käyttääkseen niitä syksytöihin.
Mutta hänen mielestään oli se ori, jonka hän oli ostanut Arnenpojilta
Grimelundarista, ollut paljon parempi. Sen nimi oli Aarvak, eikä sen
oivallisempaa eläintä oltu näillä seuduilla ennen nähty.
"Kyllähän se on kaunis katsella", tuumi silloin muuan vanha mies, joka
istui lähellä Ljotia. "Mutta Kaaren ori oli voittanut sen sekä viime
että kuluvana vuonna. Vaan huonosti sinä teet, kun kiität tässä talossa
Arnenpoikien tavaraa."
"Kuinka niin?" kysyi Ljot vanhukselta.
"Vadinin ja Grimelundarin miesten välillä on vallinnut epäsopu siitä
alkaen kun Eyolv Arnenpoika kosi Vigdistä ja sai rukkaset", vastasi
tämä.
"Siitä minä en ole kuullut mitään", vastasi Ljot, ja vanhus alkoi
kertoa:
"Gunnar olisi ottanut Eyolvin vävykseen, mutta sanotaan, ettei Vigdis
tahtonut häntä. Ei sitä saata ihmetellä kukaan, sillä Arnenpojista käy
rumia puheita, ja ihmiset luulevat Vigdiksen ja Kaaren olleen ystäviä
lapsuudesta asti. Mutta Arnenpojat ovat uhkailleet usein Gunnaria sen
jälkeen. He ymmärtävät kuitenkin pysyä alallaan, sillä vaikka Gunnar on
vanha, ei hän ole vielä mikään ikäkulu."
Ljot ei vastannut enää mitään, vaan istui mietteissään pitäen silmällä
Vigdistä ja Kaarea. Kotvan kuluttua hän astui Kaaren luokse ja sanoi:
"Täällä on puhuttu tänä iltana niin paljon. Eikö sinusta olisi
hupaista, jos antaisimme oriittemme taistella, että jokainen voisi
nähdä, kumpi niistä on parempi?"
"Kernaasti", vastasi Kaare nauraen. "Mutta se on tuskin tarpeen, koska
jokainen tällä seudulla tietää sen ennestään."
Vigdis puuttui nyt puheeseen:
"Sinun ei pidä tärvellä kallista hevosta, jonka olet ostanut. Voihan
sekin olla hyvä, vaikka toinen on parempi."
Silloin vastasi Ljot vihasta raivoten:
"Minä en ole niin arka tavarastani kuin sinä luulet -- näyttäköön
nyt Kaare, mihin hänen hevosensa kelpaa. Ajakaamme hevoset toisiansa
vastaan huomenna. Jos Aarvak häviää, en minä ole vievä sitä mukanani
Islantiin."
"Eyolv ei taida huolia sitä takaisin", sanoi Vigdis nauraen.
"Minä en kysy sitä häneltä", sanoi Ljot. "Silloin minä tapan sen."
Nyt hän kiskaisi kultaisen renkaan käsivarrestaan ja viskasi sen
tuleen, joka paloi lattialla, huutaen:
"Sinun ei tarvitse pilkata minua siitä, että olisin arka tavarastani,
Vigdis."
Mutta Vigdis kumartui alas, pisti kätensä liekkien keskeen, otti
renkaan sieltä ja ojensi sen Ljotille sanoen:
"Ei ole parempi käyttäytyä kuin mielipuoli."
Silloin Ljot tarttui renkaaseen, heitti sen ovensuuhun orjien
parveen ja lupasi sen sille, joka sai sen kiinni. Nyt syntyi suuri
hälinä orjien joukossa, ja se, joka ensiksi sai sen käteensä, kaatui
lattialle. Näytti siltä kuin pidot päättyisivät suureen epäsopuun.
Veterlide juoksi sukulaisensa luo, tarttui häntä käsipuoleen ja nuhteli
häntä ankarin sanoin. Mutta Ljot vain nauroi. Ja kiistan jatkuessa
päätettiin viimein, että Kaare ja Ljot antaisivat hevostensa taistella
seuraavana päivänä.