Samana iltana meni hän tapaamaan Vigdistä tämän aittaan, jossa neito
istui penkillä neuloen. Hän oli puettu siniseen, runsaasti kirjaeltuun
pukuun, ja hänen keltainen tukkansa riippui hajallaan hänen ympärillään
välkkyen liedellä palavan roihuvalkean valossa. Nähdessään Ljotin,
laski hän kädestään neuleensa ja nousi häntä vastaan. Mutta Ljot astui
nopeasti hänen luokseen ja istuutui hänen viereensä taljalle. Vigdis
sanoi silloin:
"Kuinka uskallat tulla noin rohkeasti aittaani, isäni ollessa poissa
kotoa?"
"Olen nähnyt sinua niin vähän näinä päivinä", sanoi Ljot, "ja minulla
olisi niin paljon puhumista sinulle."
"Olemmehan puhuneet keskenämme joka päivä", vastasi Vigdis hänelle.
"Minulla on vielä paljon puhumatonta, Vigdis, ja puhuisin siitä
kernaasti sinun kanssasi kahden. Veterlide sanoi tänään minun kaiketi
tietävän sinun mielenlaatusi minua kohtaan. Monesti minusta tuntuu
siltä kuin sinä soisit minulle hyvää, mutta välistä sinun sanasi ovat
oudot ja sinä olet niin pikainen minua vastaan, että melkein luulen
sinun kantavan kaunaa minulle."
"Miksi minä kantaisin sinulle kaunaa", sanoi Vigdis. Tämän jälkeen hän
istui tuokion vaiti, katsomatta Ljotiin. Sitten hän sanoi:
"Minusta tuntuu niin kummalta kuulla sinun puhuvan minulle noin. Sillä
itsestäni on tuntunut usein yhdessä istuessamme, että juuri sinä olit
pikainen vihaan; ja monesti en tiennyt, miksi olimme suuttuneet, tai
olitko sinä pilkannut minua. Olen viettänyt kaiken ikäni täällä metsien
keskellä, ja me näemme harvoin vieraita. Mutta sinä olet liikkunut
kaukana ja nähnyt paljon. En kiellä, että usein olen ollut vihoissani
sinulle."
"Minä olen tottumaton puhumaan naisten kanssa", sanoi Ljot hitaasti.
"Mutta en ole tavannut ketään, jonka kanssa olisin niin mielelläni
yhdessä kuin sinun kanssasi. Ja ketään muuta minä en huoli rinnalleni."
Nyt ei Vigdis vastannut mitään, ja silloin Ljot jatkoi:
"Jos se on mieleesi, tahdon kosia sinua Gunnarilta ja ottaa sinut
vaimokseni."
Vieläkään ei Vigdis vastannut mitään, mutta Ljot laski kätensä hänen
kaulalleen ja suuteli häntä suulle. Ja koska neito ei siirtynyt pois,
veti hän hänet lähemmä ja otti hänet polvelleen. Silloin tämä purskahti
itkuun, lähti hänen luotaan ja meni lieden luo. Siellä hän istuutui
jakkaralle, ja hänen tukkansa levisi hänen ympärilleen kuin välkkyvä
huntu. Ljot ajatteli, ettei yksikään mies ollut nähnyt ihanampaa näkyä.
Hän tuli perästä ja jäi seisomaan käsi reppänän tangolla, katsellen
neitoa. Sitten hän sanoi:
"On paha, että saatoin sinut itkemään, kaunokaiseni. Vaan vastaahan nyt
sentään siihen, mitä sinulta kysyin."
"Suo minulle vähän aikaa", pyysi Vigdis. "Lähde sukulaistesi luokse
pohjoiseen, kuten aikomuksesi oli. Kun palaat takaisin tänne, jossa
laivasi odottaa, olen antava vastauksen. Toivon voivani vastata
myöntäen sinun tahtoosi; mutta pelkään lähteä niin kauas isäni luota ja
jättää hänet yksin. Ja tämä on myös mielestäni käynyt liian äkkiä."
"Ei niin varsin äkkiä sentään", sanoo Ljot. "Olen ollut täällä jo kolme
viikkoa. En tiedä, mitkä haltiat ohjaavat ihmisen kulkua, mutta meidän
tiemme ovat kohtalottaret solmineet yhteen, sen minä olen tiennyt siitä
päivästä asti, jolloin istuimme yhdessä uhrikummulla."
"Nyt sinä olet taas vihainen, minä näen sen kasvoistasi", sanoo Vigdis.
"Minä olen nuori, ja minun on liian aikaista ajatella naimisiinmenoa."
Ljot kääntyi menemään. "Meillä on tarpeeksi ikää," hän sanoi -- "mutta
huomaan, ettet sinä tiedä, mitä tahdot."
Vigdis nousi seisomaan, lähti hänen perästään ja sanoi:
"Anna toki minulle sen verran ajatuksen aikaa, minkä sinulta pyysin.
Toivon, ettei sinun ole tarvinnut pyytää minua turhaan. Mutta minä en
vielä tunne sinua mielestäni tarpeeksi, ja sinä aiot viedä minut niin
kauas kaikesta siitä, mihin minä olen kuulunut."
Nyt hän kietoi käsivartensa Ljotin kaulaan, ja suuteli häntä. Mutta sen
jälkeen hän työnsi hänet ulos ovesta ja pyysi häntä menemään.