VII.

Kaikista taloista tuli kansaa katsomaan hevostaistelua; joukossa näkyi

myös monta naista. Paikka, jossa hevosten piti kohdata toisensa, oli

muuan Vadinin lähellä oleva niitty.

Ljot saapui paikalle ennen Kaarea, taluttaen orittaan ja kantaen

vasemmassa kädessään hevoskarttua. Hänellä oli päässä kypärä ja

vyöllään kaksiteräinen miekka. Hartioilla hänellä oli upea kullalla

kirjaeltu purppuravaippa, jonka hän laski kivelle. Sen alla oli lyhyt,

punainen mekko. Arnenpojat olivat myös siellä. He tervehtivät Ljotia

kädestä pitäen.

Ljotin ori oli musta ja kaunisrakenteinen, ja se näytti

uljasluontoiselta. Se kiljui ja hirnahteli toisille hevosille, jotka

seisoivat sidottuina liekaan pientareen laidoilla.

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin Kaare tuli, ja Arnenpojat alkoivat sillä

välin lasketella pilkkapuheita, väittäen tämän varmaankin katuvan, että

oli suostunut leikkiin. Ljot yhtyi heidän nauruunsa.

Silloin tuli Kaare, ja hänen kerallaan Gunnar ja Vigdis. Kaare oli

täysissä aseissa ja rautapaitaan puettu. Hänellä oli karhuntalja

hartioilla ja kädessä, paitsi keihästä, hevoskarttu.

Heti kun Aarvak näki toisen oriin, tunsi se sen ja muisti kai viime

tapaamista metsässä, sillä se tempautui irti Ljotin kädestä, kääntyi

ja tahtoi paeta piirin ulkopuolelle. Tämä herätti naurua, mutta Ljot

juoksi tavoittamaan hevosta, tarttui sitä turpaan vasemmalla kädellä

ja löi sitä oikealla kylkiin ja lapoihin. Hänen kasvonsa olivat

tummanpunaiset. Sitten hän kiskoi hevosen väkivoimin esiin.

Sløngve lannisti paikalla toisen hevosen alleen, potki etujaloillaan

ja puri, niin että toinen kiljui tuskasta ja tahtoi uudelleen paeta.

Silloin tempasi Ljot miekkansa vyöstä ja sivalsi sillä Aarvakia, mutta

luiskahti syrjään, jolloin se raapi Sløngven vatsaa. Se oli ilkeän

näköistä. Nyt käski Vigdis kovalla äänellä miehiä erottamaan oriita, ja

Kaare juoksi esiin ja iski omaa hevostaan keihäänvarrella, jolloin se

nousi takajaloilleen ja jätti hetkeksi Aarvakin; tämä kavahti pystyyn,

kääntyi ja laukkasi metsään verissään ja pahasti runneltuna. Mutta

Sløngven suolet riippuivat haavasta, jonka Ljot oli antanut sille.

Kaare sanoi nyt, ojentaessaan Ljotille kätensä auttaakseen tätä ylös

-- sillä hevoset olivat potkineet Ljotia päähän, ja veri virtasi hänen

kasvojaan pitkin:

"En ole nähnyt kenenkään käyttäytyvän sinun tavallasi hevostaistelussa;

sinun on maksettava minulle sakkorahat hevosesta."

"Tässä saat sakkorahat", vastasi Ljot potkaisten multaa jalallaan,

"sinä pelästytit minun hevoseni, -- olet kuin mikäkin metsänpeikko

karhuntaljoinesi."

"Sinä et pelästytä meitä, Viga-Ljot", sanoi Kaare, "vaikka olisit

tappanut jonkun Islannissa", -- ja samassa hän käänsi keihään niin,

että sen kärki osoitti Ljotin rintaa.

Ljotilla oli miekka kädessä ja hän sivalsi sillä keihään kahtia

tavaten Kaarea käsivarteen, vaikka ei kovin pahasti. Kaare viskasi nyt

keihäänpätkän menemään, veti esiin miekkansa ja ryntäsi Ljotia kohti.

Mutta Ljot vaipui samassa taapäin, menettäen tajunsa, ja hänen suustaan

virtasi veri. Hevoset olivat potkineet häntä pahoin.

Nyt tuli Veterlide väliin, tarttui Kaarea hartioihin ja puhui hänelle.

Hän lupasi maksaa tälle sakkorahat hevosesta ja haavasta.

"Minä en ota sakkoja sinulta, islantilainen", vastaa Kaare, "sillä näen

sinun sukulaisesi etsivän henkeäni."

"En soisi, että joutuisimme riitaan Gunnarin ystävien kanssa", vastaa

Veterlide. "Se olisi huono palkka hänen ystävyydestään." Ja hän vetää

Kaaren syrjään ja koettaa taivutella häntä sovintoon.

Mutta Gunnar oli ottanut keihäänsä ja lävistänyt sillä Sløngven rinnan.

Koli ja Eyolv Arnenpojat nostivat Ljotin maasta, ja tämä tuli

tajuihinsa hetken kuluttua. Silloin oli Kaare mennyt pois Veterliden

kanssa. Ljot pyyhki veren kasvoistaan ja haki silmillään Vigdistä.

Tämä istua kyyhötti surmatun hevosen vieressä taputellen sitä, ja itki

katkerasti. Ljot meni hänen luokseen ja kysyi nauraen:

"Mitä nyt sanot hevostaistelusta, Vigdis?"

Vigdis itki yhä enemmän ja sanoi:

"Minä en tahdo puhua sinun kanssasi."

"Pelkäätkö, että Grefsinin Kaaren voi käydä samoin kuin hänen

hevosensa?" sanoi Ljot.

"Ei Kaare ole joutunut häpeään tänään", sanoi Vigdis. Hän pyyhkäisi

harjan hevosen silmiltä ja silitti sen turpaa. "Mutta minä en tahdo

puhua sinun kanssasi." Hän nousi ylös, meni itkien isänsä luo ja lähti

hänen mukanaan pois.

Arnenpojat tulivat Ljotin luo ja pyysivät häntä luokseen.

"En voi tulla", vastasi Ljot. "En voi rikkoa ystävyyttäni Gunnariin."

"Tahtoisinpa tietää, eikö Gunnar pelkää enemmän menettävänsä vävynsä

ystävyyttä."

"Ketä sinä nimität sillä nimellä?" sanoo Ljot.

"Kaarea kaiketi", puuttuu nyt puheeseen Koli, "vaikka ei ole varmaa,

tahtooko tämä ottaa neidon, sillä neito on jo suostunut hänen

seuraansa."

"Nyt sanoit valheen", sävähti Ljot.

"Niin sanoin minäkin", vastasi Eyolv, "kun paimenemme tuli kotiin ja

kertoi nähneensä Kaaren ratsastavan joen yli keväällä ja kohdanneen

Vigdiksen lehdossa sekä maanneen hänen vierellään."

"Sinun paimenesi valehteli", vastasi Ljot jälleen, kääntyi ja tahtoi

mennä. Mutta Eyolv kysyi vähän kauempana seisovilta miehiltä: "Minne

Kaare Grefsin katosi; Viga-Ljotilla on puhumista hänen kanssaan?"

"Hän lähti Vadiniin toisen islantilaisen kanssa", vastattiin hänelle.

Ljot seisoi vähän aikaa katsellen taloon päin. Hänen kasvonsa olivat

vihaiset, kalmankalpeat ja verisillä juovilla. Sitten hän kääntyi, ja

oli samassa kaatua uudelleen. Arnenpojat tukivat häntä hartioista ja

auttoivat hänet ratsaille. Ja hän lähti heidän kanssaan länteen päin,

Grimelundarin taloon.

Pyhän Halvardin elämä ja ihmetyöt; Viga-Ljot ja Vigdis · 第 18 / 59 题