Kaikista taloista tuli kansaa katsomaan hevostaistelua; joukossa näkyi
myös monta naista. Paikka, jossa hevosten piti kohdata toisensa, oli
muuan Vadinin lähellä oleva niitty.
Ljot saapui paikalle ennen Kaarea, taluttaen orittaan ja kantaen
vasemmassa kädessään hevoskarttua. Hänellä oli päässä kypärä ja
vyöllään kaksiteräinen miekka. Hartioilla hänellä oli upea kullalla
kirjaeltu purppuravaippa, jonka hän laski kivelle. Sen alla oli lyhyt,
punainen mekko. Arnenpojat olivat myös siellä. He tervehtivät Ljotia
kädestä pitäen.
Ljotin ori oli musta ja kaunisrakenteinen, ja se näytti
uljasluontoiselta. Se kiljui ja hirnahteli toisille hevosille, jotka
seisoivat sidottuina liekaan pientareen laidoilla.
Kesti jonkun aikaa, ennenkuin Kaare tuli, ja Arnenpojat alkoivat sillä
välin lasketella pilkkapuheita, väittäen tämän varmaankin katuvan, että
oli suostunut leikkiin. Ljot yhtyi heidän nauruunsa.
Silloin tuli Kaare, ja hänen kerallaan Gunnar ja Vigdis. Kaare oli
täysissä aseissa ja rautapaitaan puettu. Hänellä oli karhuntalja
hartioilla ja kädessä, paitsi keihästä, hevoskarttu.
Heti kun Aarvak näki toisen oriin, tunsi se sen ja muisti kai viime
tapaamista metsässä, sillä se tempautui irti Ljotin kädestä, kääntyi
ja tahtoi paeta piirin ulkopuolelle. Tämä herätti naurua, mutta Ljot
juoksi tavoittamaan hevosta, tarttui sitä turpaan vasemmalla kädellä
ja löi sitä oikealla kylkiin ja lapoihin. Hänen kasvonsa olivat
tummanpunaiset. Sitten hän kiskoi hevosen väkivoimin esiin.
Sløngve lannisti paikalla toisen hevosen alleen, potki etujaloillaan
ja puri, niin että toinen kiljui tuskasta ja tahtoi uudelleen paeta.
Silloin tempasi Ljot miekkansa vyöstä ja sivalsi sillä Aarvakia, mutta
luiskahti syrjään, jolloin se raapi Sløngven vatsaa. Se oli ilkeän
näköistä. Nyt käski Vigdis kovalla äänellä miehiä erottamaan oriita, ja
Kaare juoksi esiin ja iski omaa hevostaan keihäänvarrella, jolloin se
nousi takajaloilleen ja jätti hetkeksi Aarvakin; tämä kavahti pystyyn,
kääntyi ja laukkasi metsään verissään ja pahasti runneltuna. Mutta
Sløngven suolet riippuivat haavasta, jonka Ljot oli antanut sille.
Kaare sanoi nyt, ojentaessaan Ljotille kätensä auttaakseen tätä ylös
-- sillä hevoset olivat potkineet Ljotia päähän, ja veri virtasi hänen
kasvojaan pitkin:
"En ole nähnyt kenenkään käyttäytyvän sinun tavallasi hevostaistelussa;
sinun on maksettava minulle sakkorahat hevosesta."
"Tässä saat sakkorahat", vastasi Ljot potkaisten multaa jalallaan,
"sinä pelästytit minun hevoseni, -- olet kuin mikäkin metsänpeikko
karhuntaljoinesi."
"Sinä et pelästytä meitä, Viga-Ljot", sanoi Kaare, "vaikka olisit
tappanut jonkun Islannissa", -- ja samassa hän käänsi keihään niin,
että sen kärki osoitti Ljotin rintaa.
Ljotilla oli miekka kädessä ja hän sivalsi sillä keihään kahtia
tavaten Kaarea käsivarteen, vaikka ei kovin pahasti. Kaare viskasi nyt
keihäänpätkän menemään, veti esiin miekkansa ja ryntäsi Ljotia kohti.
Mutta Ljot vaipui samassa taapäin, menettäen tajunsa, ja hänen suustaan
virtasi veri. Hevoset olivat potkineet häntä pahoin.
Nyt tuli Veterlide väliin, tarttui Kaarea hartioihin ja puhui hänelle.
Hän lupasi maksaa tälle sakkorahat hevosesta ja haavasta.
"Minä en ota sakkoja sinulta, islantilainen", vastaa Kaare, "sillä näen
sinun sukulaisesi etsivän henkeäni."
"En soisi, että joutuisimme riitaan Gunnarin ystävien kanssa", vastaa
Veterlide. "Se olisi huono palkka hänen ystävyydestään." Ja hän vetää
Kaaren syrjään ja koettaa taivutella häntä sovintoon.
Mutta Gunnar oli ottanut keihäänsä ja lävistänyt sillä Sløngven rinnan.
Koli ja Eyolv Arnenpojat nostivat Ljotin maasta, ja tämä tuli
tajuihinsa hetken kuluttua. Silloin oli Kaare mennyt pois Veterliden
kanssa. Ljot pyyhki veren kasvoistaan ja haki silmillään Vigdistä.
Tämä istua kyyhötti surmatun hevosen vieressä taputellen sitä, ja itki
katkerasti. Ljot meni hänen luokseen ja kysyi nauraen:
"Mitä nyt sanot hevostaistelusta, Vigdis?"
Vigdis itki yhä enemmän ja sanoi:
"Minä en tahdo puhua sinun kanssasi."
"Pelkäätkö, että Grefsinin Kaaren voi käydä samoin kuin hänen
hevosensa?" sanoi Ljot.
"Ei Kaare ole joutunut häpeään tänään", sanoi Vigdis. Hän pyyhkäisi
harjan hevosen silmiltä ja silitti sen turpaa. "Mutta minä en tahdo
puhua sinun kanssasi." Hän nousi ylös, meni itkien isänsä luo ja lähti
hänen mukanaan pois.
Arnenpojat tulivat Ljotin luo ja pyysivät häntä luokseen.
"En voi tulla", vastasi Ljot. "En voi rikkoa ystävyyttäni Gunnariin."
"Tahtoisinpa tietää, eikö Gunnar pelkää enemmän menettävänsä vävynsä
ystävyyttä."
"Ketä sinä nimität sillä nimellä?" sanoo Ljot.
"Kaarea kaiketi", puuttuu nyt puheeseen Koli, "vaikka ei ole varmaa,
tahtooko tämä ottaa neidon, sillä neito on jo suostunut hänen
seuraansa."
"Nyt sanoit valheen", sävähti Ljot.
"Niin sanoin minäkin", vastasi Eyolv, "kun paimenemme tuli kotiin ja
kertoi nähneensä Kaaren ratsastavan joen yli keväällä ja kohdanneen
Vigdiksen lehdossa sekä maanneen hänen vierellään."
"Sinun paimenesi valehteli", vastasi Ljot jälleen, kääntyi ja tahtoi
mennä. Mutta Eyolv kysyi vähän kauempana seisovilta miehiltä: "Minne
Kaare Grefsin katosi; Viga-Ljotilla on puhumista hänen kanssaan?"
"Hän lähti Vadiniin toisen islantilaisen kanssa", vastattiin hänelle.
Ljot seisoi vähän aikaa katsellen taloon päin. Hänen kasvonsa olivat
vihaiset, kalmankalpeat ja verisillä juovilla. Sitten hän kääntyi, ja
oli samassa kaatua uudelleen. Arnenpojat tukivat häntä hartioista ja
auttoivat hänet ratsaille. Ja hän lähti heidän kanssaan länteen päin,
Grimelundarin taloon.