Veterlide osti hirsiä Gunnarilta. Gunnar ei ottanut islantilaisia
ruokaan, mutta hän pyysi näitä jäämään vieraikseen niin pitkäksi aikaa
kuin nämä viihtyivät, ja kun Veterlide alkoi puhua matkan jatkamisesta,
arveli Gunnar, ettei sillä ollut niin kiirettä. Samaa ajatteli Ljotkin
mielessään, ja hän pyrki Vigdiksen puheille niin usein kuin laatuun
kävi.
Veterlide puhui siitä hänelle eräänä päivänä kun he olivat kahden. Ljot
sanoi silloin:
"Tahtoisin ottaa Vigdiksen vaimokseni. En ole tavannut ketään,
jonka kanssa mieluummin haluaisin elää. Hän on armaampi useimpia
näkemiäni naisia ja ylevämielinen ja sukkelapuheinen -- ja rikkaampaa
naimakauppaa voin tuskin toivoa, koska hän on Gunnarin ainoa lapsi.
Luulen myös Gunnarin pitävän minusta."
"Epätietoista on silti, onko hänellä halua liittoon, kun sinä veisit
hänet niin kauas kotoa", sanoi Veterlide. "Mutta jos Vigdis on valinnut
sinut mielitietykseen, merkitsee se nähdäkseni paljon, sillä tämä neito
tulee varmasti itse päättämään naimisestaan. Vaan kaiketipa sinä tunnet
hänen mielensä, koska olet ollut niin paljon hänen kanssaan."
Ljot vaipui ajatuksiin ja sanoi hetken kuluttua:
"Naisen mieltä ei ole helppo arvata. Usein luulen hänen pitävän minusta
paljonkin; mutta hän on pikainen vihaan -- ja imarimmatkin sanat voivat
sisältää vilppiä."
"En minä usko Vigdiksessä vilppiä olevan", vastasi Veterlide, "mutta
hän on nuori, ja ehkä hänen on vaikea alistua miehen kasvatettavaksi.
Hän tuntuu mielestäni hyvin omavaltaiselta. Neuvon siis sinua
valmistamaan tätä asiaa varovasti ja harkiten. Lähtekäämme nyt
pohjoiseen tervehtimään sukulaisiamme; palattuamme on näkyvä, millä
mielellä hän on ajatellut sinua. Jos hän on ikävöinyt sinua, on hän
ottava sinut ilomielin vastaan."
"Minä en lähde täältä ennenkuin tiedän, mille kannalle tämä asia
kallistuu", sanoi Ljot.