Einestettyään seuraavana päivänä, ratsastivat Gunnar ja Veterlide
rantaan, mutta Ljot paneutui penkille, sanoen olevansa väsynyt. Hän
nousi kuitenkin heti paikaltaan toisten kadottua pihalta, sillä hän oli
päättänyt hakea käsiinsä Vigdiksen ja päästä puheisiin tämän kanssa.
Ljot oli yhä matkatamineissaan, sillä hänen vaatteensa olivat
laivalla. Hänellä oli nyt yllään avara, tumma huppuviitta, mutta se
oli kiinnitetty rinnan yli kalliilla, kullatulla soljella. Viitan alla
hänellä oli musta mekko, jonka saumat olivat kirjaillut hopeisilla
ja sinisillä langoilla; Ljot rakasti näet suuresti komeutta. Siksi
hänellä oli myös kauniita käsivarsi- ja rannerenkaita, ja häntä kelpasi
muutenkin katsella. Hän oli suurikasvuinen, harteikas, kapealanteinen
ja sirojäseninen. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja kaidat, mutta ihon
väri oli tumma ja suu oli suuri, väritön ja ulostyöntyvä. Hänellä oli
siniset silmät ja pitkä, sysimusta tukka, joka oli sidottu silkkisellä
nauhalla.
Oli paisteinen kaunis ilma, ja kun Ljot tuli pihalle, näki hän
Vigdiksen kulkevan niityllä rakennuksen pohjoispuolella. Hän lähti
kiireesti tämän perästä ja saavutti hänet metsän reunassa. Silloin
hän lausui tervehdyksen ja kysyi, oliko tällä asiaa jonnekin. Vigdis
vastasi, ettei hänellä ollut asiaa minnekään, olipahan vain menossa
marjametsään.
"Sitten minä lähden mukaan", sanoi Ljot, "sinun on turvatonta kulkea
yksin; minä olen kuullut karhun liikkuvan mielellään marjametsässä."
"Olisinhan minä voinut ottaa kenkäpoikani mukaan, jos minua olisi
peloittanut", vastasi Vigdis, "-- enkä minä ole aseetonkaan." Tämän
sanottuaan hän näytti Ljotille pitkää veistä, jota hän kantoi
vyössä. Sen kahvaa kiersi kullattu rautalanka, mutta terä oli täynnä
riimukirjoitusta.
Ljot otti sen käteensä, katseli sitä ja sanoi:
"Tämäpä ihmeellinen veitsi, se on varmaan hyvin vanha. Mistä sinä olet
saanut sen?"
"Se on aina kulkenut meidän suvussamme", sanoo Vigdis, "minun
esiäitieni kerrotaan olleen loitsunaisia tuolla uhrikummulla lehdossa;
mutta siitä on kauan; kukaan ei enää tiedä juuri mitään siitä. Meidän
orjamme teurastavat siellä kukkoja ja lampaita. Mutta isäni ei usko
muuhun kuin omaan voimaansa, enkä minä ole kuullut isoisänikään
uskoneen muuhun."
"Kuten en minäkään", sanoo Ljot nauraen. "Mutta minut on kerran
kastettu kristinuskoon."
"Se on kummallinen usko", vastasi Vigdis. "Ei tuon valkean Kristuksen
mahti liene kovin suuri, koska hän ei kuulu voineen auttaa edes
itseään, vaan sai surmansa vihamiestensä käsissä kaukaisessa maassa."
"En tiedä sitä niin tarkoin", sanoo Ljot, "enkä usko hänen mahtiaan
kovin suureksi. Mutta kun minä olin etelässä Tanskan maalla, oli
siellä eräs hengenmies, joka auttoi minua ja paransi pahan märkähaavan
pohkeestani. Hän ei tahtonut mitään palkkiota vaivastaan, ja silloin
minä annoin kastaa itseni, tehdäkseni hänelle mieliksi."
"Sinä olet tainnut nähdä paljon maita", sanoo Vigdis. -- "Mutta
kuinka sinä et lähtenyt ratsastamaan sukulaisesi kanssa rantaan
katsomaan, että kaikki tulee kunnolla maihin? Kaipa sinullakin on
jotakin voittosaalista laivalla, miksi sinua muuten kutsuttaisiin
Viga-Ljotiksi?"
"Lienen voittanut jotain minäkin, enkä varsin vähääkään", sanoo toinen,
"mutta minusta on aina tuntunut siltä, että se, mitä minä en vielä ole
voittanut, on parempaa kuin se, mikä minulla on."
"Niinpä kai", vastaa Vigdis. "Olen kuullut islantilaisten olevan
tavaroistaan saitoja ja tuhlaajia sanoissaan."
Ljot sanoo:
"En tiedä kenenkään miehen halveksivan tavaraa. Mutta saidaksi ei vielä
kukaan tätä ennen ole sanonut minua."
Vigdis nauroi ja sanoi:
"Näin nuoren neidon puhetta ei punnita niin tarkoin."
"Luulenpa melkein sinun päättäneen vihata minua, Vigdis", lausui Ljot.
"Sinä et katsonut minua lempein silmin äsken tavatessamme."
"Tällä seudulla ei ole tapana katsoa liian pitkään vierasta väkeä"!
Nyt purskahti Ljot nauruun ja vastasi:
"Et suinkaan sinä kanna kultavannetta päässäsi piiloutuaksesi
orjanaistesi joukkoon."
"Miksi en kantaisi kultia, kun isäni on antanut ne minulle", sanoi
Vigdis.
He olivat nyt saapuneet uhrikummulle. Se oli puuton paikka tiheän
metsän keskellä. Kummun lakea ympäröi kivissä tehty rauniopiiri, ja sen
keskellä oli uhrikivi. Mutta piirissä oli lovipaikkoja, ja aukeamassa
ja sen laidoilla kasvoi pieniä tammia, koivuja ja pihlajia. Raunion
raoissa kasvoi korkeita punaisia kukkahuiskiloita, joista jotkut
tekivät jo siementä. Tuuli kuljetti niiden villaa ympäri, se tarttui
heidän vaatteisiinsa ja tukkaansa, ja Vigdis puisteli hamettaan ja
suortuviaan kulkiessaan.
Heidän syödessään marjoja sanoi Ljot Vigdikselle:
"Enoni on aikonut pyytää Gunnaria pitämään meidät ruoassaan niin kauan
kuin katselemme hirsiä itsellemme. Mutta sinä soisit ehkä meidän
menevän yhtä äkkiä kuin tulimme. Luulen, ettet sinä pidä meistä."
"Isäni päättää itse, minkälaista väkeä hän ottaa taloonsa", vastasi
Vigdis. "Hänen ei ole koskaan ollut tapana kysyä sitä minulta. Mutta
hän antaa minun määrätä omat asiani."
"Sen minä kyllä ymmärrän", sanoi Ljot nauraen. "Sinä taidatkin olla
itsepäinen ja jäykkä neito."
"Semmoisenahan minua pidetään", vastasi tämä. "Mutta sinä näytät liian
rohkealta ja huimapäiseltä mieheltä."
"Semmoisenahan minua pidetään", sanoi Ljot. "Mutta onko nyt siis niin,
ettemme me kaksi ole vihamiehiä?"
"Siltä näyttää", vastasi Vigdis. Ja nyt he istuutuivat kivelle syömään
imeläjuurta, jota Vigdis oli kaivanut maasta. Mutta kun he laskeutuivat
kiveltä maahan, unohti Vigdis uhriveitsensä. Ljot otti sen toisen
huomaamatta ja kätki sen mekkonsa alle. Sitten he menivät kotiin
veikaten ja hyvässä sovussa.