III.

Nyt ovat kaikki metsäpirttiläiset selvinneet juovuksista. He seisovat

kalpeina kauhusta tekoaan ajatellen. Sitten he alkavat hiljaa

neuvotella siitä, miten voisivat salata tämän nuoren, mahtavan miehen

surman sekä piilottaa ruumiit.

-- Jättäkäämme Halvard veneeseen, sanoo Orm, etteivät hänen koiransa

pääse hänen jäljilleen. -- Halvard oli näet tuonut purjeretkiltään

kaksi koiraa Pikku Bretlandista. Näiden nimet olivat Kerr ja Karados,

ja ne olivat tunnetut viisaudestaan ja rohkeudestaan. Niiden oli tapana

seurata Halvardia hänen kaikilla matkoillaan, ja oli harvinaista,

etteivät ne olleet hänen mukanaan tänään.

He päättävät viimein soutaa veneen niin kauas kuin niemen suojassa

pääsevät, upottaa sen ja Halvardin ruumiin sinne yöksi, ja viedä sen

keskiyön jälkeen, kuun kadottua näkyvistä, keskelle vuonoa, upottaa

ruumiin sinne kivillä, mutta soutaa veneen saarien väliin ja hakata

reiän sen pohjaan, että luultaisiin Halvardin hukkuneen ja virran

vieneen mukanaan ruumiit.

Gudveigin ja Graeinin ruumiit he veivät karjakarsinaan ja kätkivät

ne sinne. Sitten he vierittivät toisen myllynkiven alas veneeseen,

sitoivat sen pitkällä nahkahihnalla Halvardin kaulaan, soutivat

kappaleen matkaa rannasta ja upottivat veneen ruumiineen pohjaan parin

pienen saaren väliin. Tämän jälkeen he uivat maihin ja menivät Ormin

pirttiin peräti pahoilla mielin teostaan.

Vasta yöllä palasivat surmamiehet takaisin, kaivoivat Graeinin ja

Gudveigin karjakarsinan alle ja tallasivat lattian tasaiseksi. Sitten

he lähtivät kävelemään rantaa pitkin sille kohdalle, mihin olivat

upottaneet Halvardin ja veneen. -- Silloin he näkivät ihmeellisen

näyn: Saaren ympärillä kaarteli parvi merilintuja. Jokainen tietää,

että linnut näyttävät tummilta taivasta vasten tämmöisenä hämäränä ja

sumuisena kevätyönä. Mutta nämä linnut, jotka kaartelivat sen paikan

yläpuolella, missä Halvardin ruumis oli, olivatkin miesten silmissä

hohtavan valkoiset.

He vierittivät nyt veteen puunrungon ja uivat sen avulla rannasta.

Mutta tultuaan saaren lähelle, näkivät he vielä ihmeellisemmän näyn:

Halvardin kuollut ruumis oli noussut pohjasta ja kellui veden pinnassa.

Hänen kasvonsa olivat lumivalkeat ja hänen silmänsä olivat auki; ne

katsoivat kohti taivasta, ja hän oli niin ihana nähdä, että kammo

kouristi heidän sydäntään heidän pahan tekonsa tähden.

He rohkenivat kuitenkin uida aivan lähelle ja koskettaa kuollutta.

Silloin he huomasivat, että nahkahihna, jonka he olivat sitoneet hänen

kaulaansa, oli luisunut irti ja oli nyt hänen oikeassa kädessään, aivan

kuin hän olisi pitänyt kiinni siitä; vaan vasen käsi osoitti ylöspäin.

Eivätkä linnut olleet koskeneet häneen.

Heitä rupesi nyt peloittamaan kaikki nämä oudot asiat. Sigurd ja

hänen sisarenpoikansa olivat menettäneet kaiken rohkeutensa ja

alkoivat sanoa, että Halvard oli ollut hurskas mies ja että hän

nousisi pinnalle, vaikka he laskisivat hänet keskelle vuonoa molemmat

myllynkivet kaulassa.

Viimein sai Orm heidät kuitenkin nostamaan veneen pohjasta ja soutamaan

maihin. He tottelivat Ormin neuvoa, sillä tämä pelkäsi enemmän eläviä

kuin kuolleita. Hän juoksi kotiin noutamaan kaksi vastaparkittua

härännahkaa -- hänen täytyi uhrata ne nyt, etteivät Halvardin koirat

löytäisi niin helposti herransa jälkiä. Ja he käärivät ruumiin

nahkoihin ja kantoivat sen maihin. Sitten he kaivoivat sen keskelle

töyrästä, sille kohden, mihin Graein oli alkanut tehdä peltoa.

Tämän jälkeen lähtivät ilkityöntekijät kotiin, aamun jo sarastaessa.

Orm ei mennyt levolle, vaan herätti tyttärensä ja kertoi tälle, mitä

oli tapahtunut. Ranghild pelästyi kovin, mutta lupasi auttaa isäänsä

siten kuin tämä pyysi.

He ottivat hevosen, auran, miekan, kuokan ja lapion ynnä suuren

selkävasun. Ragnhild pani lapsensa vasuun, sillä he olivat köyhiä, eikä

heillä ollut muuta palvelusväkeä kuin ikäkulu orja, joka oli melkein

sokea, ja tämän täytyi jäädä katsomaan pirttiä heidän poissa ollessaan;

mutta Ragnhild ei uskaltanut jättää lasta hänen huostaansa.

Sillä tämä lapsi, joka oli lähes neljän vuoden ikäinen, näkyi olevan

vailla ihmismieltä, ja häntä täytyi varoa päästämästä tulen ja veden

ääreen. Tämä pikku tyttö ei ollut terve, vaan sillä oli kasvoissa ja

päässä pahannäköisiä haavoja, jotka olivat kuluttaneet melkein kaiken

tukan pois; eikä hän osannut puhua, tuskin kävelläkään. Mutta vaikka

tuo lapsiparka oli niin vaivainen, pitivät äiti ja isoisä hänestä

sanomattomasti ja olivat päättäneet lähteä viemään häntä Nidarosiin,

koska kuningas Olavin pyhyydestä ja hänen hautansa parantamisvoimasta

oli kuultu niin paljon merkillistä.

Graeinin ja Ormin välillä oli ollut semmoinen puhe, että Orm tulisi

auttamaan tulevaa vävyään rantapellon raivaamisessa, ja hän arveli

nyt, että jos hän muokkaisi sitä joka päivä kevään kuluessa, saisi

hän ihmiset uskomaan, ettei hän tiennyt mitään Graeinin katoamisesta,

ja johdattaisi siten epäluulon pois itsestään ja sukulaisistaan. Hän

raatoi siinä kaiken päivää töyrään laidassa, ja Ranghild kantoi kiviä

korilla ja tyhjensi ne kasaan sille paikalle, mihin Halvardin ruumis

oli kätketty. Pikku tyttö sai sillä aikaa tulla toimeen omin neuvoin.

Päivä oli pilvinen ja kylmä. Puolipäivän aikaan ryhtyivät Orm ja

Ragnhild syömään, ja Ragnhild haki lasta silmillään. Tämä istui sen

myllynkiven päällä, joka oli ollut sidottuna Halvardin kaulaan --

surmamiehet olivat vierittäneet sen takaisin entiselle paikalleen,

sillä ruohoon oli jäänyt vaalea painunut jälki.

Kun Ragnhild aikoi nostaa tytön kiveltä, hytisivät sen hartiat

kylmästä, ja se sanoi: "Palelee, äiti, palelee."

Nämä olivat ensimmäiset lapsen lausumat sanat, ja Ragnhild tuli niin

iloiseksi, että hän itki ja nauroi. Hän tempasi lapsen syliinsä

ja juoksi ylös mäkeä Ormin luo, ja tämä kuuli myös lapsen sanovan

"palelee".

Orm ja Ragnhild raivasivat maata siihen asti kunnes saattoivat otaksua

ihmisten uskovan Halvardia ja Graeiniä kohdanneen onnettomuuden. Joka

päivä ottivat he lapsen mukaan, ja joka päivä tämä istui myllynkivellä,

näyttäen vahvistuvan päivä päivältä.

Kesän lähetessä, ja ihmisten uskoessa yhä varmemmin Halvardin ja

orjan hukkuneen, lopettivat he työnsä uutismaalla, arvellen ihmisten

muuten alkavan jo ihmetellä heidän puuhaansa. Mutta Ragnhild kävi

siellä myöhemminkin lapsen kanssa, paimentaen lehmää ja lampaita. Jos

matkamiehiä sattui kulkemaan ohi, luulivat nämä hänen surevan sitä,

ettei hän ollut päässyt tämän paikan emännäksi, ja lohduttivat häntä

puhumalla lapsesta, joka parani ihmeteltävästi. Se juoksenteli jo

vapaasti ja puhella leperteli. Haavat paranivat myös, ja sen päähän

ilmestyi ensin untuvaa ja sitten oikeata tukkaa, niin että se oli pian

sievä lapsi, jos tätä menoa jatkui.

Joutui sitten syksy. Silloin palasivat Nidarosissa käyneet laaksolaiset

takaisin, kertoen uusia todisteita Pyhän Olavin voimasta ja ihmetöistä.

Eräänä iltana istui pari miestä Ormin tuvassa, ja puhe kääntyi tähän.

Ragnhild makasi vuodepenkillä imettäen lasta, sillä vaikka se jo oli

neljännellä vuodella, sai se vielä rintaa, koska se oli ollut niin

heikko. Tänä iltana ei pikku Ranveig ollut terve. Se ei huolinut

ruokaa eikä rintaa, vaan oli tulikuuma ja värisi, ja äiti oli hyvin

huolestunut ja murheissaan.

Vieraiden mentyä meni Ranghild Ormin luokse ja sanoi:

-- Minä pelkään, isä, että se, joka auttoi Ranveigia kesällä, tahtoo

lahjansa takaisin, ellemme me tee kuten oikein on, -- hautaa häntä

vihittyyn multaan.

Orm tuumi tähän, että voisivathan he odottaa vielä vähän aikaa, --

henki on kallis sille, jolla ei ole muuta.

Mutta lapsen tila paheni yhä, ja kolmantena iltana, heidän nähdessään

sen kärsivän kovia tuskia, sanoi Orm:

-- Huomenna, tyttäreni, lähdemme Husebyhyn.

Heti tämän jälkeen vaipui Ranveig uneen ja aamulla hän näytti olevan

melkein terve.

Nyt ei Orm virkkanut mitään, vaan pesi silmänsä, suki tukkansa,

ruokkosi partansa ja puki ylleen parhaimman mekkonsa. Isä ja tytär

eivät vaihtaneet sanaakaan, Ragnhild siisti vain itsensä ja lapsen niin

hyvin kuin taisi. Orm nosti Ranveigin syliinsä, ja sitten he lähtivät

astumaan metsäistä rinnettä alas. Ja milloin vain kapea polku sen

salli, kävelivät he rinnatusten käsikädessä. Päivärupeaman aikaan isä

ja tytär saapuivat Husebyhyn.

Siellä oli nyt isäntänä Orm Kollinpoika, Vebjørnin veljenpoika. Hän oli

tilan perijä, ellei Halvard tulisi takaisin.

Ihmiset olivat luulleet, ettei Torny eläisi kauan pojan katoamisen

jälkeen. Mutta koko talon väen ja seutukunnan eläessä surun ja pelon

vallassa Halvardin tähden, makasi Torny sängyssään sanoen, ettei hän

ollut kuoleva, ennenkuin Halvard palaisi kotiin.

Kolme päivää sitten, Ormin ja Ragnhildin ollessa matkalla Husebyhyn,

heräsi Torny, kutsui luokseen kaikki talon naiset ja sanoi näille

nähneensä merkillisen unen ja tietävänsä Halvardin todella kuolleen,

mutta sanoi hänen ruumiinsa löydettävän pian. Sillä hän oli nähnyt

unissa poikansa ja Pyhän Olav kuninkaan. Tämä oli taluttanut Halvardia

kädestä, ja heillä oli ollut kultakruunut päässään ja loistava

saatto valkoisiin papinkauhtanoihin puettuja miehiä ympärillään. Ja

pyhä kuningas lausui: -- Vielä kerran sinun on suotu nähdä poikasi

maallisilla silmilläsi, sukulaisvaimoni, sillä pian pitää tällä

seudulla tunnetuksi tehtämän, että Jumala antaa mielisuosionsa

hurskaille miehille ja suo heille vallan maan päällä ynnä autuuden

taivaassa. Mutta sitten olet pian kulkeva meidän kanssamme Kristuksen

korkeissa saleissa.

Torny käski kaivaa kaksi hautaa kirkon kuoriseinän taa, missä

kaste ja sadepisarat tippuvat sen katon reunasta, joka kätkee

armonvälikappaleet. Ja hän määräsi, että niiden pohja ja syrjät oli

sisustettava kivilaatoilla, ja ne oli saatavat kiireesti valmiiksi.

Miehet tekivät työtä yöt ja päivät, ja nyt olivat haudat valmiina

Harvardille ja hänen äidilleen.

Ja kun sitten Orm tuli kertomaan sukulaisvaimolleen taloon saapuneen

viestin sekä ilmoitti lähettäneensä miehiä etsimään surmaajia ja

hakemaan ruumista, ei ihmetys ollut vähäinen kun Torny, joka oli

maannut lähes vuoden sängyssä, nousi ylös, käski palvelusnaisen pukea

hänet silkkiin ja kultaisiin koruihin, ja antoi heidän kantaa ulos

tuolin, jolle hän istui odottamaan. Hän istui siinä koko päivän, ja

papit, joita hän oli lähettänyt noutamaan, seisoivat hänen luonaan.

Iltapuolella he näkivät suuren väenpaljouden nousevan rinnettä

taloa kohti. Etumaisena kulkivat paarien kantajat, heidän jälestään

surmamiehet köysiin sidottuina Ormin miesten keskellä, ja viimeisenä

saattojoukko, johon kuului toistasataa henkeä.

Nyt nousi Torny tuoliltaan ja lähti paareja vastaan. Hänen

palvelusnaisensa taluttivat häntä, ja papit lauloivat "Kyrie Eleison".

Ja kaikki, jotka itkultaan voivat, lauloivat mukana. Mutta Torny sanoi

korkealla äänellä:

-- Siunattu ollos, rakas poikani, palatessasi kotiin Kristuksen

sanansaattajana.

Miehet laskivat paarit maahan ja vetivät härännahan Halvardin

kasvoilta. Hänet saattoi vielä tuntea, sillä hän oli muuttunut paljon

vähemmän kuin odottaa sopi. Äiti suuteli häntä ja sanoi:

Eikö teistä kaikista ole ihme, ettei Halvard ole muuttunut enempää,

vaikka hän on maannut vedessä ja senjälkeen mullassa yli neljä

kuukautta? Vaan minä sanon teille, että kuten minun poikani oli

verrattoman paljon kauniimpi tätä viheliäistä ruumista, samoin oli hän

tuhat vertaa kauniimpi taivaassa, jonne minun oli sallittu katsoa, kuin

eläessään maan päällä nuoruutensa kukoistuksessa.

Sitten hän sanoi surmamiehille:

-- Ihmisten ei pidä tuomitseman näitä miehiä, vaan heidät on jätettävä

Jumalan tuomiolle. Vietäköön heidät metsään, ja älköönkä heille

annettako muuta, kuin mitä heillä on päällänsä. Olkoon heidän paikkansa

kolmen penikulman päässä, älköönkä heille tehtäkö mitään pahaa,

elleivät he tule ihmisten asunnoille. Mutta tämä lapsi, jolle Halvard

on osoittanut armon, on jäävä Husebyhyn ja kasvatettava rakkaudessa

hänen kunniansa tähden.

Miehet vietiin nyt metsään, eikä kukaan nähnyt heitä sen jälkeen.

Numedalin ja Hallingdalin väliltä löydettiin myöhemmin ihmisen

luita, ja arveltiin niiden olevan Ormin ja Sigurdin, Pyhän Halvardin

surmaajien jäännöksiä. Ragnhildin tiedetään käyneen Oslossa neljän

poikansa kera Pyhän Halvardin haudalla vuonna 1082. Hän oli silloin

vanha vaimo ja hän ilmaisi nimensä kahdelle Husebyn miehelle. Hän

kertoi tavanneensa erään lainsuojattoman miehen, ja he olivat

raivanneet itselleen talon Eggedalin tunturille. Hän lähti Oslosta

pohjoista kohden Tronhjemiin rukoillakseen Pyhän Olavin haudalla ja

saadakseen tavata tyttärensä. Sillä Ranveig, josta Husebyn suku oli

pitänyt hyvää huolta, kasvoi viisaaksi ja hurskaaksi naiseksi, ja

Olav Kyrren perustaessa Bekken luostarin Nidarosiin, meni hän sinne

nunnaksi. Hänellä oli ihmeellinen parantamiskyky, ja ihmiset tulivat

pitkien matkojen päästä tapaamaan häntä, ja antoivat suuria lahjoja

luostarille. Hän osasi myös lukea ja kopioida hengellisiä kirjoja,

jotka oli saatu vieraista maista, yhtä oivallisesti ja kauniisti kuin

taitavin munkki.

Halvardin ruumis vietiin kirkon kuoriin, jossa sen ympärillä paloivat

monet kynttilät, pappien lukiessa ja laulaessa yötä päivää, sillä

kirkkoon oli kerääntynyt kansaa kaikilta lähiseuduilta ynnä paljon

pappeja. Sitten hänen ruumiinsa haudattiin suurella komeudella.

Torny, hänen äitinsä, eli kolme viikkoa tämän jälkeen, sitten hän kuoli

ilomielin, ja hänet haudattiin autuaan poikansa viereen.

Inga Ivarintytär, joka oli ollut kihlattu Pyhälle Halvardille, sanoi

haluavansa elää neitsyenä, kuullessaan sulhasensa kunniasta. Mutta

hänen sukulaisensa naittivat hänet, ja hän sai monta lasta. Hänestä

johtaa syntynsä kaksi arkkipiispaa ja kolme piispaa.