Pian alettiin huomata, että Jumala kuuli niitä, jotka rukoilivat
Halvardin haudalla, ja häntä ruvettiin kutsumaan Pyhäksi Halvardiksi.
Myöhään eräänä iltana samana syksynä -- oli menossa vuosi 1044,
neljästoista vuosi jälkeen Pyhän Olavin marttyyrikuoleman -- kulki
muuan köyhä leski metsän läpi Husebytä kohti pyytämään maavuokran
lykkäystä. Hänen miehensä oli raivannut uudisasunnon harjulle. Heillä
oli mielestään suuri ja hyvä palsta, ja he olivat tulleet hyvin
toimeen, mutta nyt oli mies kuollut, lehmissä oli ollut tautia, sudet
olivat repineet häneltä lampaan, ja lapset makasivat sairaina, ja hän
oli näin joutunut suureen ahdinkoon.
Taivaltaessaan eteenpäin, ajatellen, miten epävarma hänen asiansa
onnistuminen oli -- nyt kun Halvard ja hänen äitinsä olivat poissa --
sillä nämä olivat aina olleet sääliväisiä köyhille ja suoneet heille
apuaan, mutta Orm oli ankarampi ja saidempi -- näkee hän äkkiä miehen
kulkevan edellään polkua pitkin. Hän pelästyy ja poikkeaa tieltä, sekä
kulkee hyvän matkaa sisemmälle metsään pysytellen piilossa siksi,
kunnes hän arvelee miehen ehtineen mennä pois. Oli jo myöhä ja alkoi
pimetä, eikä hän löytänyt enää tietä, vaan kulki harhaan. Hän joutui
kivivieremän laitaan ja luisti vähän matkaa alas, jolloin pari kiveä
irtaantui. Mutta kun hän tapasi tukea noustakseen ylös, sattui hänen
kätensä pyöreään, sileään kappaleeseen. Se oli kiviruukku, joka oli
täynnä rahoja ja raskaita kultasormuksia, solkia ja kalleuksia,
entisaikojen aarteita.
Hän saapui Husebyhyn yöllä ja pyysi herättämään Ormin. Tämä ilostui
suuresti nähdessään aarteen. Maasta löydetty tavara on kuninkaan
omaisuutta, mutta hän ei ollut tähän aikaan hyvissä väleissä
sukulaisensa Maunu-kuninkaan kanssa, ja hän tiesi, että kuningas, joka
tarvitsi rahaa sotaretkiään varten, oli tuleva iloiseksi ja tekevä
sovinnon hänen kanssaan, kun hän toisi hänelle tämän suuren aarteen.
Hän lahjoitti nyt leskelle kaksi lehmää ja kymmenen lammasta ja antoi
hänelle anteeksi kymmenen vuoden vuokramaksut. Lesken pojat kasvoivat
miehiksi tuon ajan kuluessa, ja Husebystä saatu karja menestyi. Ja
kaikkea, mihin tuo leski ryhtyi, seurasi onni, ja hänen lapsistaan tuli
varakasta väkeä.
Mutta leski rupesi sitten aprikoimaan, että mies, jonka hän metsässä
oli tavannut, oli ollut Halvardin näköinen, ja Orm arveli, että se
ehkä oli ollutkin hän. Ja niin hänen menestystään alettiin pitää tuon
lempeän, pyhän miehen ihmetyönä.
Kevättalvella seuraavana vuonna oli kaksi vuonon toiselta puolen olevaa
miestä viemässä vastasyntynyttä papin luo kastettavaksi. Oli täydenkuun
aika, mutta sataa tihuutteli. Heidän kuljettuaan vähän matkaa jäätä
myöten, huomasivat he sen olevan heikkoa, eikä ollut varmaa, kestäisikö
se heitä. Lapsen isä pelkäsi hukkuvansa vastasyntyneen kanssa, ja
metsästä heidän takaansa oli kuulunut susien ulvontaa. Ja lapsi oli
niin heikko, etteivät he luulleet sen elävän huomiseen.
Seisoessaan siinä nyt epätietoisena, näkivät he kahden suuren eläimen
lähestyvän juoksujalkaa Husebyn taholta. Ensin he pelästyivät, sillä he
luulivat niitä susiksi, mutta eläinten ehdittyä lähemmäksi, tunsivat
he, että ne olivat Halvardin isot koirat, Kerr ja Karados.
Koirat hyppivät heitä vastaan, heiluttivat häntäänsä, nuoleksivat
heidän käsiään ja nuuskivat kastamatonta lasta. Lapsen isä alkoi itkeä
ilosta ja sanoi toverilleen, että nyt he varmasti olivat pelastetut.
Koirat johdattivat heidät heikon jään yli, ja he saapuivat papin
luokse samana yönä, ja lapsi tuli kastetuksi. Mentyään sitten kirkkoon
kiitosta rukoilemaan, laskivat he lapsen Halvardin haudalle rukousten
ajaksi. Ja se vahvistui ja varttui ja kasvoi terveeksi ja taitavaksi
mieheksi. Mutta hän ja hänen sukulaisensa eivät lakanneet ylistämästä
Pyhän Halvardin hyvyyttä.
Kolme vuotta tämän jälkeen tapahtui Foliossa Hortteinin talossa,
kaukana Husebystä, että erästä miestä, joka asui metsässä, ruvettiin
epäilemään niin rumasta rikoksesta, että hänen naapurinsa päättivät
polttaa hänet elävänä taloonsa. Kymmenmiehinen joukko lähti siis metsää
kohden eräänä pimeänä yönä alakuun aikaan, jolloin sen piti ilmestyä
näkyviin vasta aamupuoleen. Mutta tultuaan ulos metsästä aivan lähelle
taloa, joka heidän piti polttaa, näkivät he taivaalla aivan kuin
nousevan kuun kajastuksen, vaikka sen olisi pitänyt nousta vasta kolmen
tunnin perästä, eikä aurinkokaan voinut nousta siltä puolelta taivasta.
Ja pihaan ehdittyään he näkivät oven edessä pitkän, kookkaan miehen,
ja tämän vieressä kaksi isoa keltaista koiraa. Miehellä oli toisessa
kädessään kolme nuolta ja toisessa jokin pyöreä kappale, joka oli aivan
kuin pieni kilpi. He luulivat sitä ensin siksi, mutta sitten sanoi yksi
miehestä voivansa vaikka vannoa, että se oli myllynkivi, sillä hän
oli nähnyt valon paistavan sen reiästä. -- Silloin he pelästyivät ja
pötkivät kotiin, rukouksia lukien.
Ja viikkoa myöhemmin kävi ilmi, että mies, jonka he olivat aikoneet
polttaa, oli viaton heidän epäilemäänsä rikokseen. Silloin he lähtivät
Husebyhyn kertomaan näystään ja kaikkialla, minne tieto tästä levisi,
syntyi suuri ilo sen johdosta, että ihmiset olivat saaneet ystävän,
joka tahtoi suojella viattomia vääryydeltä.
Ja sitä mukaa kuin tieto niistä ja muista kauniista ihmetöistä
levisi ympäri maata, kasvoi Halvardin kunnia. Ja viimein antoi hänen
sukulaisensa Harald Sigurdinpoika vuonna 1055 kaivaa ruumiin maasta
ja siirtää sen Osloon Mariankirkkoon. Sinne haudattiin pääalttarin
taa, komeaan, kullatuilla hopealaatoilla päällystettyyn arkkuun
Herran kuuliainen ja uskollinen palvelija Halvard, joka oli tahtonut
harjoittaa hurskautta ja armeliaisuutta niitä kohtaan, jotka olivat
suoneet pahaa hänelle ja hänen läheisilleen. Ja niin hänet korotettiin
viattoman kuolemansa jälkeen Jumalan armolahjojen jakajaksi, jotka
Herra on antanut uskollisten palvelijoittensa huomaan, kuten rakastava
isä antaa kuuliaisten lastensa jaella tavaraansa tarvitsevien avuksi ja
nimensä kunniaksi. Ja Halvardin kuolinpäivää, viidettätoista toukokuuta
vuonna 1044, alettiin viettää juhlapyhänä koko Norjan maassa. Ja
valtakunnan eteläosissa se oli suurin kaikista pyhistä.