II.

Halvard istui muistellen näitä tapauksia, Graeinin soutaessa vuonon

selkää.

Mutta he eivät ohjanneet kulkuaan Husebyn isoa laituria kohti.

Penikulman verran lähempänä virtaa vuonoon väkevä puro kapean laakson

läpi. Siellä kasvoi siihen aikaan korpimetsää. Husebyn kohdalla se ei

ulottunut kovin kauas, mutta ulompana, vuonon suulla, oli se hyvin

sankka, ja sen keskeltä pilkoitti vain pari pientä taloa ja majaa.

Lahden rannalla oli vihantia töyräitä puron molemmin puolin, ja sen

laskusuuhun oli rakennettu pieni laituri, sillä tuohon töyräälle aikoi

Graein raivata itselleen maata ja rakentaa pienen talon. Halvard oli

päättänyt helluntai-iltana päästää orjuudesta hänet ja hänen kaksi

poikaansa. Graeinin vaimo oli kuollut, mutta vapaaksi tultuaan hän

aikoi naida Ragnhild Ormintyttären. Tämä ei ollut orjasukua, hänen

isänsä oli Halvardin lampuoteja ja asui ylempänä metsässä. He olivat

rutiköyhää väkeä, ja Ragnhildilla oli äpärälapsi erään tanskalaisen

soturin kanssa. Siksi hän tyytyi tähän puolivanhaan, orjasyntyiseen

mieheen, vaikka itse oli nuori, eikä kovin ruman näköinenkään. Graein

oli asemaansa nähden rikas, sillä Torny oli antanut Dympnalle ja hänen

jälkeläisilleen niin paljon kalliita lahjoja, että he olisivat voineet

ostaa itsensä vapaiksi jo kauan aikaa sitten. Mutta Vebjørn ei olisi

antanut heidän jäädä Husebyhyn vapaiksi tultuaan, eivätkä he olleet

tahtoneet erota Tornystä ja Halvardista.

He laskivat nyt laituriin ja nousivat maihin. Rannalla oli tuoreita

keltaisia hirsiä ja pari myllynkiveä, sillä Halvard aikoi rakentaa

myllyn puron rannalle, että metsässä asuvien ihmisten ei tarvitsisi

jauhaa viljojaan käsikivillä, kuten useimmat tekivät vielä silloin.

Heillä oli pitkä matka Husebyn myllylle, eikä usealla ollut hevosta

eikä orjaa, joka olisi vienyt ne taloon asti. Siksi Halvard oli

ajatellut, että Graeinille koituisi sekä ansiota että seuraa, jos tähän

puron varteen saataisiin mylly.

Graein oli kaivanut mäkeen pirtin ja karjakarsinan pohjan; päädyt

tehtiin hirsistä. Halvard osoitti nyt hänelle sopivat hirret rannalta.

Sitten he lähtivät multaseiniä kohti. He katsoivat karjakarsinaan. Se

oli melkein valmis, sillä Graein tuumi heidän voivan asuakin siinä

kunnes pirtti valmistuisi. Äkkiä he huomasivat peräsopukassa ihmisen.

He käskivät hänen tulla esiin, mutta tämä ei liikahtanut. Silloin

Graein veti hänet ulos; se oli nainen. Graein kysyi nyt häneltä, mitä

tekemistä hänellä oli siellä, mutta nainen ei vastannut, vaan kumartui

vaan syvempään, aivan kuin tahtoen peittää kasvonsa, ja he huomasivat

hänen olevan peloissaan. Graein veti hänet nyt kokonaan päivänvaloon ja

kohotti hänen päänsä pystyyn. Samassa häneltä pääsi ihmetyksen huuto.

-- Tunnetko sinä hänet, Halvard?

Kotvan aikaa Halvard tuijotti häneen, mutta sitten hän tunsi, että tämä

oli Gudveig, hänen isänsä jalkavaimo. Hän ei ollut nähnyt tätä siitä

asti kun he olivat lähteneet Tornyn kanssa Ringerikiin, ja siitä oli

kolmetoista vuotta. Mutta hän oli kuullut kerrottavan hänestä silloin

tällöin. Vebjørn oli antanut hänelle talon toisella puolen vuonoa,

mutta ajanut hänet sieltä pois sen jälkeen kun Gudveig oli saanut

lapsen erään tanskalaisen miehen kanssa, joka asui siellä yhden talven

Tanskan kuninkaan Sveinin aikana -- vaikka Vebjørn ei itse ollut käynyt

hänen luonaan enää pariin vuoteen, ihmisten tietämän mukaan. Hän lähti

silloin seudulta tanskalaisensa kera, mutta oli sittemmin palannut

takaisin. Hänen oli käynyt yhä huonommin sitä mukaa, kuin hän vanheni

ja muuttui rumemmaksi, ja lopulta hän oli käynyt kerjuulla laaksojen

syrjäseuduilla, metsäpirteissä ja majoissa, mutta ei mennyt koskaan

kovin kauas Husebystä, eikä koskaan käynyt kirkossa. Häntä syytettiin

pakanuudesta ja noituuden harjoittamisesta. Viime talven hän oli asunut

Sigurd-nimisen miehen pirtissä. Tämä ei ollut saanut sinne ketään muuta

naista. Sigurd oli Graeinin tulevan apen Ormin velipuoli. Halvard oli

kuullut sen orjaltansa.

Nainen ei vastannut mitään, vaikka Graein kysyi moneen kertaan, mitä

tekemistä hänellä oli ollut hänen karjakarsinassaan. Silloin hän sanoi:

-- Vahdi sinä, Halvard, häntä, sillä aikaa kun minä käyn sisässä

katsomassa hänen jälkiään -- kuka sen tietää, mitä noitatemppuja

hän on tehnyt karkoittaakseen onnen minun pirtistäni. Ja hän ryömi

multakuoppaaan.

-- Minä olen ollut piilossa täällä siksi, ettei minulla ole mitään

muuta paikkaa, missä olisin, sanoi nainen. En ole tehnyt mitään pahaa,

vaan olen odottanut, että joku sattuisi tulemaan tänne ja veisi minut

vuonon yli.

-- Et suinkaan sinä vaadi, että minä tekisin sen, sanoo Halvard. Saat

odottaa vielä vähän, sanoo hän, kun Gudveig näyttää tahtovan lähteä.

Sitten hän alkoi tarkastella naista. Tämä oli muuttunut sanomattoman

vastenmieliseksi ja rumaksi, ryppyiseksi, harmaahapsiseksi ja

hampaattomaksi. Hänellä ei ollut mitään päähinettä, vaan tukka riippui

takkuina ympäri päätä ja se oli melkein vihreä liasta. Hänen vaatteensa

olivat lantaiset ja repaleiset, ja varpaat pistivät esiin kengän

suista. Hän oli laiha kuin tikku, mutta vatsa oli pöhöllä. Halvard

ajatteli, ettei hän mitenkään voinut olla raskaana, sillä siihen hän

kai oli liian vanha.

Yhtäkkiä kuuluu ylhäältä metsästä ääniä. Gudveig lysähtää kokoon,

vääntelehtii edestakaisin ja alkaa vaikeroida:

-- Halvard, Halvard, anna minun mennä tai pane minut piiloon -- anna

minun mennä piiloon ja sano Sigurdille, ettet ole nähnyt minua.

-- Vai niin, sanoo Halvard. Mitä pahaa sinä nyt taas olet tehnyt,

Gudveig?

-- En minä ole koskenutkaan Sigurdin hopeaan -- pata oli tyhjä, kun

minä kaivoin sen maasta. Halvard, näethän miten kurja minä olen, ei

sinun ja Tornyn sovi kostaa minulle köyhälle vaivaiselle -- Sigurd

hakkaa minut kuoliaaksi -- katso toki, kuiskasi hän koettaen vetää

rikkinäistä nuttuaan olkapäänsä yli. Mutta se oli tarttunut kiinni

vereen.

Halvard muisti isänsä lyöntien jättämät mustelmat äitinsä rinnoissa ja

sanoi:

-- Seiso siinä Gudveig; saamme kuulla, mitä Sigurd sanoo.

Silloin lyyhistyi Gudveig kokoon ja ryömi Halvardin jalkojen

juureen, mutta tämä vetäytyi kauemmas hänestä. Sitten ilmestyivät

miehet metsästä. Siinä oli Sigurd, Orm ja kolme muuta, veljesten

sisarenpoikia. He huutaa hoilottivat -- ja yltyivät yhä hurjemmiksi

nähdessään Husebyn Halvardin seisovan Gudveigin vieressä.

-- No nyt, Gudveig -- nyt sinä saat vastata muustakin kuin

varkaudestasi!

He piirittivät hänet. Hän ryömi polvillaan vuoroon jokaisen luo, mutta

Sigurd ja hänen saattomiehensä alkoivat potkia häntä jaloillaan ja

lyödä häntä keihäänvarsilla ja kaarillaan.

-- Olkaahan nyt ihmisiksi, sanoo Halvard inhoten. Ette te saa kohdella

häntä kuin hautaan pudonnutta sutta. Sano sinä, Sigurd, mitä hän on

tehnyt.

Ja Sigurd ryhtyi puhumaan: Hän oli pitänyt Gudveigia luonaan vuoden

verran, mutta tämä oli ollut laiska ja osaamaton; ja vaikka tämä oli

vanha ja ruma, oli hän herättänyt epäsopua hänen ja sisarenpoikien

välillä, jotka asuivat hänen luonaan. Sitäpaitsi hän varasteli maitoa

ja jauhoja. Siksi Sigurd oli käskenyt hänen lähteä tiehensä joku päivä

sitten, ja hän oli nukkunut ulkoladossa. Sigurd oli aikonut ostaa

itselleen orjanaisen, ja oli kerännyt kaiken rahan ja hopean, mitä hän

omisti, pieneen rautapataan, jonka hän oli kaivanut maahan turvepenkin

sisään, jonka päällä hän nukkui. Mutta nostaessaan eilen vuodenahkoja,

näki hän multaa kouhitun aivan äsken, ja kun hän kaivoi padan esiin,

oli se tyhjä. Silloin hän oli mennyt Gudveigin luokse ja luvannut,

ettei tekisi tälle pahaa, jos hän antaisi takaisin hopeat. Mutta tämä

oli kieltänyt ottaneensa niitä. Silloin hän löi tätä, mutta tämä oli

päässyt pujahtamaan pakoon.

Gudveig huusi nyt, ettei hän tiennyt mitään Sigurdin hopeoista.

-- Sinä saat lähteä minun kanssani Husebyhyn, sanoo Halvard. Ehkä sinun

muistisi teroittuu, kun olet istunut vähän aikaa kellarissa.

Gudveig alkoi voivottaa yhä surkeammin, mutta yksi metsämiehistä sanoi:

-- Tämä asia on sellainen, ettei sinun, Halvard, sovi sotkeutua siihen.

Otamme itse selvän tästä varasnaisesta, ja tahdomme, ettei tästä puhuta

sen koommin.

Halvard jäi miettimään. Hän melkein sääli Gudveigia, tämä oli niin

surkean näköinen ja oli aivan mielettömänä pelosta -- ja Sigurd ja

hänen, sukulaisensa olivat juovuksissa ja vimmoissaan. Siksi hän sanoi:

-- Sinun täytyy sanoa, Gudveig, minne sinä olet kätkenyt Sigurdin

hopeat; minä autan sinua sitten, niin että ehkä säästyt pahimmasta.

Silloin Sigurd alkoi huutaa, ettei Halvard ollut hänen herransa, ja

ettei tällä ollut oikeutta sotkeutua asiaan. Hänellä oli muutakin

selvitettävää Gudveigin kanssa kuin tämä varkausjuttu.

Halvard vastasi: -- Et sinä tule sen halvemmaksi, vaikka minä sotkeudun

sinun asiaasi. Gudveig ei ole pääsevä rankaisematta varkaudestansa,

mutta minä en voi lähteä täältä, kun näen teidän kohtelevan häntä kuin

petoa. En edes Gudveigin kaltaiselle raukalle salli tapahtua sellaista.

Kun nyt Gudveig huomasi Halvardin aikovan puolustaa häntä ainakin näitä

miehiä vastaan, kasvoi hänen rohkeutensa. Hän kohosi maasta ja sanoi:

-- Minä sanon teille totuuden. Kaivoin padan esiin sinä iltana,

jolloin sinä olit sanonut, että minun oli lähdettävä sinun talostasi,

Sigurd. Aioin ottaa itselleni muutamia rahoja, etten kuolisi nälkään

lapsesi kanssa, jota kannan. Ei siinä ollut mielestäni mitään väärää.

Mutta pata oli tyhjä -- vieköön minut piru ja pahat henget, jos nyt

valehtelen. Minun luuloni on, että ne kaksi muukalaista, jotka kävivät

täällä ennen joulua, -- se, jolla oli nenä poikki ja se toinen,

punatukkainen -- ovat ottaneet rahasi; sillä sinä kehuit illalla

juovuspäissäsi, että sinulla oli kätkö makuupenkkisi alla.

Sigurd rupesi nyt karjumaan, ettei Gudveigin tarvinnut syyttää häntä

lapsensa tekijäksi, että tämä oli varmaan itse juorunnut kulkijoille

padan paikasta, ja ettei tällä ollut oikeutta hänen rahoihinsa. Silloin

Halvard töykkäsi hänet syrjään.

-- Mene etemmäksi, sanoo hän. Nyt minä uskon Gudveigin puhuneen totta.

Husebyssa kävi talvella kaksi kulkijaa; toinen oli nenätön ja toinen

punatukkainen. He ostivat hevosen ja ruokatavaraa Krok-Olavilta

rannasta. Olav sai heiltä soljen, ja minä ostin sen häneltä -- ei

suinkaan tämä ole sinun solkesi? Hän kaivaa vyöstään esiin vanhan

viitansoljen ja näyttää sitä Sigurdille.

Nyt täytyi Sigurdin vastahakoisesti myöntää soljen olevan hänen omansa.

Hän oli perinyt sen isoisältään. Halvard ojensi sen hänelle ja sanoi:

-- Menkää nyt pois, minä puhun Gudveigin kanssa. Menkää pois te toiset,

älkääkä tunkeko päälleni.

Miehet huusivat nyt kilvan, että itsehän Halvard oli tunkenut heidän

päälleen. Mutta he eivät olleet hänen orjiaan, eivätkä aikoneet kärsiä

hänen kopeuttaan. Sigurd huusi uudelleen, että hänellä oli puhumista

Gudveigille muustakin kuin varkaudesta ja hopeoistaan, ja tarttui

häneen. Silloin työnsi Halvard Gudveigin taakseen. Mutta Orm huusi:

-- Me emme voi kärsiä Halvardin ylpeyttä. Hänen isänsä osti isämme

raivaaman köyhän talon ja teki meidät lampuodeikseen, ja minun

tyttäreni hän katsoo kelpaavan orjansa vaimoksi -- näin halvassa

arvossa päälliköt pitävät meitä vähäväkisempiänsä. Mutta metsä on

suuri, eikä olomme tule pahemmaksi siellä kuin turvemajoissamme. Olemme

kyllin vahvat isäntää ja hänen orjaansa vastaan.

Nyt ojentaa Graein Harvardille miekan, jonka hän oli ottanut mukaansa

karjakarsinasta. Hän oli hankkinut sen vapaaksi tulonsa varalta.

-- Aja nämä nahkamiehet metsään, Halvard, mutta muistakaa te, että

teidän on mentävä kauas, jos tahdotte, etteivät Husebyn koirat löydä

jälkiänne.

Miehet vetäytyivät edemmäs, mutta Halvard heitti miekan maahan sanoen:

-- Olen luvannut olla tarttumatta aseeseen, ellei siihen ole pakkoa,

perjantaipäivinä, jolloin Herramme kärsi ristinkuoleman tähtemme.

-- Sinulle ei ole oleva häpeäksi, rikas Halvard, jos annat meidän

köyhien miesten päättää asiamme mielemme mukaan. Lupaan sinulle, ettei

Gudveigille ole tapahtuva sen pahempaa, kuin mitä isäsi teki äidillesi

sinä iltana, kun hän synnytti tyttärensä. Gudveig on kehunut usein

itsellään olleen sellaisen vallan Vebjørniin, että tämä löi kuninkaan

sisarta hänen nähtensä.

Halvard punehtui ja vaaleni nyt vuorotellen seisoessaan paikallaan.

Silloin sanoi Graein:

-- Tule, Halvard, anna koirien repiä toisensa kappaleiksi. Kun heidän

päänsä selviää, jää heille kylliksi aikaa katua sanojaan.

Halvard sanoo nyt hiljaa ja selkeästi:

-- Te taidatte olla hulluja kaikkityyni -- ettehän te tiedä, mitä

sanotte ja teette. Toista niin pahaa tekoa ei ole tapahtuva, niin kauan

kuin minä voin estää sen -- ja te kiitätte minua perästäpäin siitä,

etten minä antanut teidän tehdä toisin kuin kristityiden miesten sopii.

Sitten hän kääntyi Gudveigin puoleen ja sanoi:

-- Sinä saat lähteä minun kanssani, me viemme sinut vuonon toiselle

puolen.

Hän alkaa astua laituria kohti katsomatta vihollisparveen. Gudveig ja

Graein tulevat perästä. Halvard hyppää veneeseen ja irroittaa köyden,

ja orja kiipeää myös veneeseen. Mutta Gudveigiä peloittaa.

-- Nosta sinä hänet veneeseen, Graein, sanoo Halvard. Mutta orja vastaa

vihaisesti:

-- En minä tahdo koskea häneen.

-- Sitten minä nostan hänet itse, vastaa Halvard. Hän tarttuu Gudveigin

lanteisiin ja nostaa hänet veneeseen, menee peremmälle, tarttuu

airoihin ja alkaa soutaa rannasta pitkin vedoin.

Laiturilla seisovat nahkapukuiset miehet jäävät katsomaan nuorta

päällikköä, joka istuu veneen keulassa kasvot rantaan päin. Hänen

päänsä päällä välkkyvät hirvenpään sarvet vasten taivasta, hänen

sininen mekkonsa hohtaa, ja hänen tukkansa loistaa kuin kultainen

seppel noiden kauniiden kasvojen ympärillä.

Silloin asettaa Orm nuolen kaareensa ja ampuu sen venettä kohti.

Halvard päästää airot käsistään, tapaa kädellään kurkkuaan ja kaatuu

takaperin veneen pohjalle.

-- Ammu orja, ammu orja, huutaa Sigurd, vetää mekon yli päänsä ja

hyppää veteen sekä alkaa uida venettä kohti.

Sigurd ja hänen miehensä seisovat nyt erillään taajassa ryhmässä, --

Halvard, nainen ja Graein toisessa.

Graein on hypännyt keulaan ja kumartunut Halvardin yli. Orm

sisarenpoikineen ampuvat häntä, osuvat myös, mutta eivät kuolettavasta;

hän elää vielä Sigurdin ehtiessä veneen luo. Tämä kiipeää veneeseen,

vaikka Graein on tarttunut airoon ja lyö häntä sillä. Sigurd saa

käsiinsä Halvardin kirveen ja halkaisee sillä Graeinin kallon. Sitten

hän lyö kuoliaaksi naisen, tarttuu airoihin ja soutaa nuo kolme

vainajaa takaisin rantaan.