I.

Kirkkaana toukokuun aamuna oli Halvard, Husebyn isäntä, vesillä orjansa

Graeinin kera.

Orja hoiti nyt airoja, mutta Halvard oli itse soutanut viimeiset

viileät tiimat ennen aamun koittoa. Siksi hän oli laskenut ruskean

viittansa tuhdolle. Veneen pohjalla oleva vesi loiskui viitan liepeissä

ja yritti kastella miesten jalkoja. Näillä oli kummallakin hevosen

nahasta valmistetut, polviin asti ulottuvat merisaappaat, jotka oli

parkittu tervassa ja pyöritelty hiekassa. Halvard oli itse tehnyt nämä

saappaat, sillä hän oli hyvin taitava sormistaan ja näpräili mielellään

kaikenlaista. Keulassa, orjan kumaran selän takana, kiilsivät puusta

veistetyn hirvenpään litteät rautasarvet himmeästi ruskon valossa.

Halvard oli veistänyt hirvenpään ja takonut sen sarvet.

Hän istui selin aurinkoon, joka lämmitti hänen leveää, ruskeanpunaista

niskaansa. Halvardin tukka oli verrattain lyhyt. Se oli leikattu

poikki niskasta ja se koukerteli ja kimmelsi kuin kulta hänen nuorten,

ahavoituneiden kasvojensa ympärillä.

Hän oli nyt Husebyn isäntä, yhdeksäntoista vuotta täyttänyt, mutta

aivan pojan näköinen. Hän oli kaunis, pitkä ja hartiakas, hänellä

oli kapeat kupeet ja pitkät, suorat sääret. Pää kohosi pystynä

leveältä, pitkältä ja suoralta kaulalta. Kuten jo sanoimme, oli

hänellä keltainen, välkkyvä ja kiharainen tukka. Otsa oli matala

ja leveä, silmät suuret ja harmaat, nenä hyvin muodostunut ja

posket pitkäntäyteläät. Punaisen, kauniin suun ympärillä kasvoi

untuvanpehmeää, melkein valkoista parranhahtuvaa.

Hän oli puettuna lyhyeen siniseen mekkoon, joka oli hiukan vanha ja

kulunut, eikä hänellä ollut muita aseita mukanaan kuin kaksi puukkoa

vyössä ja pieni käsikirves, joka oli isketty tuhtoon hänen viereensä.

Halvard istui etukumarassa selvitellen yön saalista, joka uiskenteli

veneen pohjalla kaaripuiden välissä. Hän pujotti suurimmat ja

kauneimmat kalat pajunvarpuun äidilleen Tornylle, joka makasi sairaana

kotona Husebyssä, eikä luullut elävänsä kauan. Hän rukoili ja paastosi

ahkerasti päästäkseen taivaaseen. Siksi oli Halvard nyt lähtenyt itse

nostamaan hänelle tuoretta kalaa, sillä suolainen ruoka ei kestänyt

hänen vatsassaan, kun hän oli niin kovin heikko. Mutta pikkukalat

hän viskasi altaaseen äidin kissojen herkuksi, sillä Halvard rakasti

eläimiä.

Graein -- näin lausui Husebyn väki hänen nimensä, jonka hän oli saanut

äidiltään, ryöstetyltä irlantilaisnaiselta -- istui kumaraselkäisenä

soutamassa, sipristellen vasten aurinkoa savuntärvelemillä,

punareunaisilla silmillään.

-- Nyt sinä voisit soutaa, Halvard, sanoi orja, sinulla, on nuoret,

hyvät silmät, ja sinä siedät aurinkoa.

-- Vedä airot veneeseen sitten, sanoo Halvard, oikaisee selkänsä ja

huuhtoo käsiään veneen laidan yli. Onkin jo aika päästä käsiksi ruokaan.

Orja teki, kuten Halvard oli käskenyt, kaivoi esiin eväsrepun, jossa

oli leipää ja juustoa ja pieni kaljalekkeri. Hän asetti ne tuhdolle

heidän väliinsä, nurkuen samalla särpimen köyhyyttä, sillä Halvard

paastosi itsekin näinä aikoina. Hän oli päättänyt olla maistamatta

lihaa ja vahvaa olutta juhannukseen asti, jolloin hänen piti mennä

naimisiin Inga Ivarintyttären kanssa Sundbyn talosta Vaagesta. Ja

nyt hän rukoili kaikesta sielustaan Jumalaa ja Kristusta, että nämä

soisivat hänen äitinsä elää vielä muutamia vuosia, hänen tultuaan

Husebyn isännäksi ja saattaessaan nyt tarjota tälle helpot päivät.

Lähinnä Jumalaa hän luotti kuningas Olav Haraldinpoikaan, sillä hänen

pyhyydestään ja voimastaan kerrottiin ihmeellisiä asioita koko Norjan

maassa. Mutta edesmennyt kuningas oli Tornyn sisarenpoika, ja tämä

samoin kuin koko suku, tiesi hyvin, minkälaista Tornyn ja Halvardin

elämä oli ollut Vebjørnin eläessä. Tämä oli kuollut edellisenä syksynä.

Halvard oli rukoillut isänsä sielun puolesta ja luettanut tälle

messuja, joka saattoi olla hyvinkin tarpeen, mutta vielä hartaammin hän

luki rukouksia ja lupasi lahjoja kirkolle ja papeille, jos äiti saisi

jäädä eloon nauttimaan leskenlepoaan vielä joitakin vuosia.

Päivä paistoi valkoisena vuonon pintaan. Vesi liplatteli veneen laitoja

vasten, joka lipui omin valtoineen. Päivä oli niin kaunis. Kevät oli

tullut varhain tänä vuonna, rantamat alkoivat vihertää ja lehtimetsä

työnsi umppua. Mutta ylhäällä siintävien, tummien metsien suojassa

näkyi vielä muutamia lumisia viiruja.

Halvard pureksi ja ryyppäsi ja katseli maalle päin. Kaksi suurinta

taloa kuului Husebylle. Niissä isännöi kaksi hänen voutiaan. Tämä oli

ensimmäinen kesä hänen kolmannentoista ikävuotensa jälkeen, jonka

hän oli saava viettää kotonaan, sillä Vebjørn, joka oli kulkenut

kaupparetkillä, oli lähettänyt hänet merille laivoineen, heti kun poika

kykeni siihen. Halvard luuli tämän tapahtuneen siksi, ettei Torny saisi

iloita ainoasta pojastaan, joka alkoi olla sitäpaitsi kyllin suuri

puolustamaan äitiään -- vaikkei isä viime vuosina ollut enää lyönytkään

häntä. Mutta iloa hän ei tälle suonut.

Nyt oli Vebjørn poissa, ja he olivat saaneet rauhan häneltä. Halvard

sai samoilla vapaasti riistanpyyntiretkillä ja käydä kalassa vuonolla

ja harjun takaisilla järvillä. Hän oli kaiken Vebjørnin omaisuuden

haltija, ja vielä rikkaammaksi hän oli tuleva naituaan Ingan. Inga

Ivarintytär oli hyvin kaunis. He eivät olleet nähneet toisiaan kuin

kolme kertaa, mutta Halvard piti hänestä nyt jo niin, että hänen

poskiaan alkoi polttaa, kun hän ajatteli tätä; ja hän oli huomannut

Ingankin pitävän hänestä. Heidän kohdatessaan toisensa Ringsakerin

joulukesteissä, oli Inga sanonut pelkäävänsä, ettei hänen neulomansa

sulhaspaita joutuisi valmiiksi juhannukseen. Tarvitseeko sen sitten

olla niin komea? oli Halvard kysynyt, ja neito oli sanonut nauraen: --

Sen pitää olla komea, sillä minä tahdon nähdä sinut komeana. Halvard

oli varma siitä, että he tulisivat naimisiin päästyään pitämään

toisistaan hyvin paljon. Inga oli myös puhunut niin kauniisti hänen

äidistään ja luvannut olla hyvä ja tottelevainen miniä. Jumalan ja

Olavin täytyi siis toki suoda Tornylle elonpäiviä siihen saakka, että

hän saisi nähdä poikansa ja Ingan lapset.

Mutta sittenkään hän ei päässyt oikein iloiselle mielelle tänä kauniina

kevätaamuna. Istuessaan siinä selvitellen kaloja äidin kissoille, oli

hänen mieleensä taas äkkiä juolahtanut muuan ikävä lapsuusmuisto. Hän

oli ollut pieni poika, ja isä oli tehnyt äidille pahaa jo ennenkin,

mutta tämä muisto oli kaikista kauhein, ja se palasi hänen mieleensä

useimmin.

He olivat istuneet äidin kanssa pirtissä. Palvelusnaiset keittivät

jotakin liedellä, ja tuli räiskyi ja leimahteli iloisesti padan

alla. Äiti istui matalalla rahilla tulen ääressä, juottaen kahdelle

kissanpojalle lämmintä maitoa kulhosta, joka oli hänen polviensa

välissä. Tornylla oli kirjava kissa, jonka turkissa oli mustia,

punaisia ja valkoisia laikkuja, ja kaikki sen poikasetkin olivat

samanlaisia. Näitä hänen sitten oli tapana lähetellä lahjaksi

sukulaisilleen ympäri maan. Yhden Husebyn kissan hän oli lähettänyt

Nidarosiin asti kuninkaantyttärelle. -- Halvard seisoi äitinsä edessä

koiranpentu sylissään tahtoen juottaa sitä samalla kertaa.

Silloin tuli Vebjørn sisään. Hän oli juovuksissa ja riitaisella

tuulella. Torny toivotti hyvää iltaa ja käski palvelusnaisten jouduttaa

ruokaa tupaan, jossa he söivät ja asuivat. Mutta Vebjørn kulki

edestakaisin naisten karsinassa, sättien ja parjaten. Kerran sattui

Halvardin pentu hänen jalkansa eteen, ja hän potkaisi sitä ja töykkäsi

poikaa, joka riensi pelastamaan koiraansa.

-- Jos sinun pitää purkaa pahaa sisuasi täällä sisällä, sanoo silloin

äiti katsomatta ylös, niin jätä toki rauhaan luontokappaleet ja pieni

poikasi ja syydä se minun päälleni, kuten tapasi on. Vaikka ei olekaan

mikään urotyö lyödä vaimoaan, voisin minä saada avukseni jonkun, joka

olisi sinun veroisesi, Vebjørn.

-- Joko sinä taas uhkaat mahtavilla sukulaisillasi, sanoo Vebjørn

nauraen. Jos todella uskoisit heidän apuunsa, olisit kutsunut heidät

tänne jo aikoja sitten. Mutta he tuntevat siksi hyvin sinut, etteivät

välitä sinusta -- ja kohta en minäkään enää viitsi koskea sinuun --

rähmit täällä vanhassa turvepirtissä pakanallisten elukoittesi kanssa

aamusta iltaan. Etkö sinä tiedä, että nuo kissat kuuluvat Freyan

huonekuntaan -- vaan siksi kai sinä suositkin niitä. Olet itsekin

puolipakana, eikä Edvin pappi juokse täällä Jumalan sanan tähden --

kyllä minä tiedän, että heti kun hän näkee minun panevan siloja hevosen

selkään, laittaa hän luunsa tänne. Hän on Husebyssä ennenkuin minä olen

ehtinyt metsään. Mutta kohta onkin jo aika minun poikani joutua eroon

sinusta ja siitä elämästä, jota sinä vietät.

Torny ei vastannut hänelle mitään, ojensi vain kätensä ja veti

Halvardin luokseen. Vebjørn tuli heidän eteensä ja jäi tuijottamaan

heitä. Yhtäkkiä hän tempaa toisen kissanpojan ja viskaa sen tuleen.

Äiti hypähtää ylös, Halvard huutaa ja juoksee esiin. He koettavat

kumpikin pelastaa eläinraukkaa, joka naukuu pelosta ja tuskasta.

Palvelusnaiset ovat niin kauhuissaan, että unohtavat pelätä isäntäänsä

ja huutavat hekin. Mutta tämä koettaa vain sohia kepillä kissaa,

joka koettaa päästä pois. Se kömpii halon reunaa ja hyppää lattialle

tuskasta ulisten ja karvat tulessa.

Torny juoksi jälestä, sai sen kiinni ja sammutti tulen hameellaan,

kissan käännellessä ja väännellessä itseään, naukuen ja sähisten ja

raapien sekä häntä että Halvardia, joka riippuu äitinsä helmoissa

koettaen hänkin olla apuna. Veri tihkui heidän kummankin käsistä.

Kissanpoikanen pääsi pakoon, kipaisi oviaukkoa kohden, pyörähti nurin

pari kertaa, pääsi taas jaloilleen ja katosi ulos.

Vebjørn nauroi, mutta Halvard ymmärsi kuitenkin, niin pieni kuin

olikin, isän olevan häpeissään. Torny kääntyi nyt katsomaan miestänsä.

Poika näki hänen kasvonsa ja painoi päänsä hänen syliinsä, niin että

äidin kylmä, kova hopeavyö kaivautui hänen poskiinsa. Äiti kietoi

kätensä lujasti hänen ympärilleen ja vapisi kuin lehti.

Yhtäkkiä tunsi Halvard isänsä käsivarren rinnallaan, hänet temmattiin

irti, nostettiin ilmaan; -- sitten hän tunsi lieden tulen paahtavan

kasvojaan, ja isä piteli häntä toisella kädellään niskasta ja koetti

painaa hänen kasvonsa alas liekkeihin.

Hän saattoi vieläkin kuulla äidin parkaisun, se herätti hänet unesta

vuosikausia myöhemmin. Seuraavassa hetkessä hän virui lattialla ja

näki äidin raapivan kynsillään isän kasvoja. He ottelivat lieden

luona, palvelusneitojen ja orjanaisten seisoessa oven suussa taajana

rykelmänä hiljaa vaikeroiden. Halvard hypähti pystyyn ja tarrautui

kiinni isän jalkoihin. Hän puri tätä läpi paksun avaran villahelman ja

nahkasäärysten, ja koetti kaikin voimin saada hänet kaadetuksi maahan

ja vapauttaa äidin, sai osakseen potkuja ja tuuppaisuja, mutta oli kuin

mieletön.

Hetkistä myöhemmin hän istui äidin sylissä penkillä; isä oli mennyt

ulos. Äiti rutisti häntä itseään vasten, ja aina kun hän uskalsi

katsahtaa ylös, yltyi äiti yhä rajumpaan itkuun. Hänen kasvonsa olivat

kalpeat ja veriset. Palvelusnaiset seisoivat piirissä ympärillä puhuen

ja huutaen kilvan, ettei hänen tullut sietää kauemmin.

Kun hän sitten taas katsoi ylös, ei palvelusnaisia näkynyt enää --

äiti oli kai lähettänyt heidät pois. Tuvassa oli jäljellä vain vanha

orjanainen Dympna -- Graeinin äiti. Hän oli ollut Tornyn imettäjä.

-- Jos lähetät sanan sukulaisellesi Guttormille, Bønsnesiin, niin

polttaa hän Vebjørnin taloineen, sanoi Dympna.

-- Niin, kyllä hän sen tekisi minun tähteni, vastasi Torny.

-- Minä lähetän sinne poikani, sanoo Dympna. Vebjørn on niin

juovuksissa tänä yönä, että Graein tai Ronald voivat varmaan päästä

talosta huomaamatta.

-- Minä en uskalla, sillä se on synti, sanoo Torny vavisten yhä enemmän.

-- Ei suinkaan se voi olla niin suuri synti, ettet sinä voisi sovittaa

sitä perästäpäin, vastaa irlantilaisnainen.

-- Silloin ei Halvard voisi kostaa isänsä puolesta suureksi tultuaan,

sillä ei hän voisi jättää kostamatta, sanoo äiti.

-- Ota siis poika ja lähde täältä sukulaistesi luokse -- vähempikin

riittää eron saantiin kuin se, mitä Vebjørn on tehnyt sinulle.

-- Jos tekisin sen, vastasi Torny verkkaan, niin ottaisi Vebjørn uuden

vaimon. Ja minä olen kestänyt jo niin paljon kovaa täällä Husebyssa,

etten suo Halvardin jäävän vähemmälle perinnölle tai joutuvan jakamaan

sitä puolisisarusten kanssa. Kuinka voit luulla, että olisin sietänyt

tämmöistä häpeää, ellei se olisi tapahtunut pojan tähden.

-- Äiti, kuiskasi Halvard, Gudveig on ylhäällä villaylisillä, hän

kertoo isälle, mitä te puhutte. Poika oli käsittänyt Dympnan ja hänen

poikiensa puheesta, että Gudveig oli heidän pahin vihollisensa. Hän

kiihoitti Vebjørnia mustasukkaisuuteen ja panetteli Tornya naapureille

ja tuttaville, papille, lampuodeille, jopa orjillekin. Ennenkuin hän

tuli Husebyhyn, oli Vebjørn vain ollut vihoissaan siitä, ettei Torny

voinut unohtaa tulleensa naitetuksi vastoin tahtoaan itseään paljon

vanhemmalle ja halpasukuisemmalle miehelle. Häntä raivostutti Tornyn

ynseys, hänen sukuylpeytensä ja monet moitteensa. Vebjørn oli ottanut

itselleen tämän jalkavaimon koettaakseen siten ärsyttää vaimoaan

pitämään hänestä. Mutta Gudveig oli vähitellen saanut suuren vallan

hänen ylitseen.

Äiti istui kotvan aikaa ääneti. Sitten hän sanoi rauhallisesti:

-- Tule alas Gudveig ja mene sanomaan Vebjørnille, etten minä tule

tupaan tänä iltana.

Tyttö ei vastannut, vaan tuli alas tikapuita ja livahti ulos.

-- Häntä sinun ei tarvitse nähdä kauemmin, sanoi Dympna.

-- Tekisi mieleni antaa orjieni polttaa hänet roviolla ensi kerran

kun Vebjørn lähtee kotoa pois, sanoi Torny, mutta en tahdo, että hän

luulisi minun välittävän hänen huoruudestaan.

Äiti riisui Harvardilta vaatteet ja alkoi irroittaa omiaan. Silloin

tuli Vebjørn takaisin, ja Gudveig hänen kerallaan. Vebjørn käski Tornyn

lähteä kanssaan ulos.

-- Ei, sanoo Torny. Minä en tule enää sinun luoksesi tupaan, Vebjørn.

Anna Gudveigille minun paikkani vuoteessa ja pöydässä -- hän sopii

paremmin sinun rinnallesi, kuin mitä minä olen sopinut.

-- Vai luulit sinä minun tulleen hakemaan sinua sinne, Torny, sanoo

isä. Kellariin sinä joudut orjinesi. Siellä saatte tuumia yhdessä, onko

sinun sukulaistesi parempi polttaa minut elävältä vai olisiko sinun

karattava talosta minun poikani kanssa. Mutta älä luule, etten minä

olisi tiennyt jo aikaisemmin sinun aikoneen antaa orjiesi ottaa minut

hengiltä.

Torny ei virkkanut mitään, ja silloin Gudveig sanoi:

-- Muista myös, Torny, mitä sanoit siitä, ettei Halvardin pitänyt

koskaan jakaman perintöä sisarusten kanssa. Nyt ymmärrät, Vebjørn, mikä

on syynä siihen, minkä tiedät. Kyllä me tiedämme, kuka sinun vanha

auttajasi on noituudessa ja huoruudessa ja kissojen pelissä.

-- Mitä sinä vastaat tähän, Torny, kysyi Vebjørn.

-- Minä en vastaa mitään sinun jalkavaimollesi, sanoo Torny. Tämä on

vanhin ja ravistunein pirtti koko talossasi, mutta täällä tahdomme olla

rauhassa, poikani ja minä. Sinä mahtailet vielä, Vebjørn kauppias,

mutta ajattelehan, mitä kuuluu pohjoisesta. Siellä aletaan kyllästyä

sinun tanskalaiseen herraasi, ja ajat voivat muuttua sellaisiksi, että

olet ehkä kerran iloitseva, jos lapsesi tahtovat rukoilla minun sukuuni

kuuluvaa kuningasta puolestasi.

Vebjørn hyökkäsi hänen kimppuunsa. Äiti ei äännähtänyt isän

rusikoidessa häntä. Halvard yritti tulla avuksi, mutta äiti huusi

hänelle, että hänen oli jäätävä sänkyyn. -- Gudveigin kaltaisen naisen

ei tarvitse nähdä isäsi lyövän sinua, hän sanoi.

Mutta kun Vebjørn ja jalkavaimo olivat menneet, nousi äiti sänkyyn;

makasi siinä hiljaa valitellen ja painoi Halvardin posken kaulaansa

vasten.

Yöllä tämä heräsi siihen, että hänet kannettiin pois toiselle penkille.

Hän näki äidin olevan kyyröllään lattiaoljilla karvataljan päällä.

Hänen orjansa tukivat häntä, ja hän valitti kiinnipuserretuin huulin.

Halvard tahtoi mennä hänen luokseen, mutta äiti käski hänen maata

hiljaa penkillä ja kääntyä seinään päin. Yksi palvelusnainen veti

peitteen hänen päänsä yli, mutta viimein hän kuuli äitinsä huutavan

niin kauheasti, että hän ponnistautui peitteen alta ja hyppäsi

lattialle.

Silloin kantoi pari naista äidin sänkyyn, mutta Dympna nosti lattialta

jotakin, joka liikkui, kääräisi lammasnahan sen ympärille ja vei sen

lieden valoon. Halvard oli aivan ällistynyt.

-- Tule tänne, Halvard, sanoi Dympna, niin saat nähdä sisaresi. Äitisi

on juuri synnyttänyt hänet.

Halvard näki silloin, että Dympnalla oli lammasnahan sisällä aivan

pieni alaston lapsi. Se oli hyvin punainen, sillä oli iso pää ja laiha

ruumis, ja se naukui kuin kissanpoika.

Vähän ajan kuluttua Halvard kuuli naisten sanovan, että taisi olla

viisainta lähettää heti hakemaan pappia, että hän saisi pelastaa tämän

pienen tyttölapsen pakanuudesta; näytti siltä kuin ei se eläisi kauan.

Halvard oli kömpinyt äidin viereen ja istui kyyryssä sängyn

jalkopäässä. Äiti piteli vastasyntynyttä käsivarsillaan. Naiset

olisivat vieneet pojan pois, mutta äiti sanoi, että hän sai jäädä

sisään.

-- Lähettäkää hakemaan Vebjørniä, käski hän sitten.

Mutta kun isä oli tullut, oli hän vielä enemmän juovuksissa kuin

aikaisemmin illalla, ja aivan raivopäällä. Hän määräsi, että tämän

lapsen oli kuoltava pakanana.

-- Minä annan hänet peikoille ja pahoille hengille. Hän ei ole minun

lapseni -- sen tietää jokainen, joka osaa laskea kymmenellä sormellaan.

Silloin Torny puhkesi itkuun:

-- Vebjørn, Vebjørn, hän sanoi, näethän sinä, että lapsi on syntynyt

ennen aikojaan -- ymmärtäähän sen jokainen, joka näkee hänet ja tietää,

miten sinä kohtelit minua illalla!

-- Pyydätkö kauniisti, Torny, oikein kauniisti, että lähettäisin

hakemaan Edviniä?

-- Pyydän, pyydän, itki äiti, pyydän sinua niin kauniisti kuin osaan --

en ole koskaan pyytänyt mitään, -- seitsemän vuotta olen ollut täällä,

mutta en ole pyytänyt mitään, vaan nyt pyydän, rukoilen sinua --.

-- No sitten saat muistella kaikkia niitä kertoja, jolloin minä olen

pyytänyt sinulta, Torny, sanoi Vebjørn, -- ja pyytänyt turhaan. Nyt on

sinun vuorosi. Ja se, joka poistuu talosta, ennenkuin tämä pakanalapsi

on kuollut, on siunaava hetkeä, jolloin hän itse saa kuolla.

Näin sanoen hän kääntyi menemään. Dympna tahtoi mennä hänen ohitseen,

mutta Vebjørn tarttui häneen ja veti hänet kanssaan ulos. Halvard kuuli

huutoa ja hälinää ulkoa, ja irlantilaisnainen huusi palvelijoille,

etteivät nämä tottelisi isäntäänsä. Sitten siellä tuli hiljaista.

Torny oli ottanut kääryn viereensä. Hän itki niin, että Halvardia

värisytti. Hän ajatteli pikku siskoa, joka oli niin heikko, ettei

jaksanut edes itkeä -- ja hänen täytyi nyt joutua tuliseen järveen,

jossa hän sai palaa iankaikkisesti.

Naiset kuiskivat keskenään, vaikeroivat ja koettivat keksiä neuvoa.

Kukaan ei osannut kastesanoja.

Silloin Halvardin päähän äkkiä pälkähti eräs ajatus. Hän kumartui alas

ja kosketti äitiään.

-- Äiti, kuiskasi hän, äiti -- minä menen hakemaan Edviniä.

Tornyn itku katkesi kesken. Hän jäi tuijottamaan poikaan.

-- Sinua hän ei sentään lyöne kuoliaaksi, sanoi hän hitaasti, vaikka

hän tekisi mitä muuta tahansa. Enkä minä voi antaa tämän lapsiraukan --

-- Ulkona on semmoinen ilma, jossa kummitukset ja pahat henget

liikkuvat, sanoi eräs naisista toiselle. En ymmärrä, miten Halvard

voisi välttää Vebjørnin silmiä.

Mutta Halvard oli keksinyt keinon. Turvepirtin kupeeseen oli laitettu

lautasuojus, jossa pidettiin hanhia kesäisin. Sen toisessa päässä oli

pieni rako, josta pääsi kapeaan rakennusten väliseen solaan. Halvard

pyysi nyt erästä isoa, vahvaa, Jorunn nimistä naista irroittamaan yhden

laudan raon laidasta, että se tulisi niin suureksi, että hän mahtuisi

ryömimään sen läpi. Jorunn raastoi irti laudan, naisten pukiessa

Halvardia lämpimiin karvavaatteisiin, ja sitten hän pujahti ulos.

Ulkona paistoi kuu, ja taivas oli kirkas, mutta etelästä kävi niin

ankara tuuli, että poika pysyi vaivoin jaloillaan jouduttuaan pois

rakennusten suojasta. Ensin hän pelkäsi isäänsä, mutta mitä edemmäs

hän kulki hohtavia lumikenttiä pitkin, varjopaikkojen ammottaessa

mustina pimeässä, sitä enemmän häntä alkoivat peloittaa ne oudot

voimat, jotka saattoivat vaania tämän ulvonnan ja ryskeen keskellä.

Lumi oli kasautunut korkeiksi kinoksiksi pelloille ja oli nuoskaista

ja raskasta, mutta jostakin kinosten takaa nousi peloittavaa vaaleata

savua. Monin paikoin olivat kinokset korkeammat taloja, ja silloin

hänen täytyi kiertää niiden ympäri. Hiki valui pojan ruumista pitkin,

ja hänen sydämensä jyskytti, mutta hän ponnisti eteenpäin lumessa ja

myrskyssä puristaen hopearistiä, jonka äiti oli pannut hänen käteensä

lähtiessä, ja koetti ajatella, kuinka kauheata olisi, jos siskon

sieluraukan täytyisi lähteä alastomana ulos tähän valkoiseen yöhön. Ja

niin hän viimein pääsi mäelle, jossa papin talo seisoi. Edvinin koirat

kuulivat hänen tulonsa rajuilman ulvonnan läpi, ja pappi puki ylleen ja

lähti hänen mukaansa.

Kotiinpäin hän sai ratsastaa Edvinin selässä, pidellen öljypulloa ja

vihittyä kynttilää.

Kun he tulivat Husebyhyn, näkivät he Vebjørnin kävelevän yhä ulkona.

Edvin ei voinut ryömiä sisään hanhenreiästä, ja niin he jäivät

odottamaan luhdinseinän suojaan. Pappi lankesi polvilleen lumeen ja

rukoili, että lapsi saisi elää niin kauan, että hän ehtisi antaa sille

kasteen.

Mutta aika kului, ja Vebjørn kulki yhä turvepirtin seinän edessä.

Silloin sanoi pappi:

-- Koska Jumala on auttanut sinut minun luokseni tänä yönä, pikku

Halvard, saa hän auttaa meidät Vebjørnin ohikin.

Sitten hän alkoi astua pirttiä kohti, ja Halvard seurasi perästä.

Pirtin ovella Vebjørn ja pappi kohtasivat toisensa. Silloin tapahtui

semmoinen seikka, joka Halvardin mielestä aina tuntui ihmeeltä

perästäpäin. Isä ja pappi katsoivat toisiaan vähän aikaa, sitten

Vebjørn väistyi syrjään. Halvard näki hänen poistuvan tupaan.

Äiti istui yhä sängyssään. Hän puhalsi vastasyntyneen suuhun,

saadakseen sen pysymään hengissä. Pikku sisko vikisi hyvin hiljaa aina

väliin. Naiset olivat varustaneet haaleata vettä kupariastiaan. Edvin

sytytti vihityn kynttilän liedestä ja antoi sen Jorunnin käteen. He

heittivät valkoisen vaatteen Halvardin hartioille ja antoivat hänen

käteensä öljypullon, ja sitten Edvin kastoi siskon. Heti kun hänet

oli pistetty kasteveteen, lakkasi hän itkemästä ja nukkui kapaloihin

käärittäessä. Sitten joku riisui vaatteet Harvardilta, kääri hänet

lämpimän nahan sisään ja juotti hänelle lämmitettyä olutta. Äiti antoi

hänelle luvan nukkua sänkynsä jalkopäässä, ja hän nukkui siihen samassa.

Edvin pappi pääsi kotiin vahingoittumattomana, Vebjørn ei tehnyt

hänelle mitään. Eikä hän puhunut kasteasiasta Halvardille ennenkuin

viime syksynä, ollessaan viimeisillään. Silloin hän sanoi pojalleen

eräänä iltana useamman hengen kuullen:

-- Yhtä syntiä minä olisin katunut syvästi, ellet sinä olisi estänyt

minua lankeamasta siihen -- sitä, että Astrid, sisaresi, olisi saanut

kuolla kastamatta. Se olisi painanut mieltäni. Ellei Torny olisi alati

koettanut kääntää sinun sydäntäsi minusta, olisit saanut kokea, mitä

minä ajattelin sinusta sinä iltana, jolloin uskalsit lähteä yksin

hakemaan pappia taloon. Tein pahat tekoni Gudveigin neuvosta, mutta en

olisi kuunnellut häntä, ellen olisi ollut niin juovuksissa.

Pikku tyttö eli kaksi päivää kasteen saatuaan. Hän sai imeä äitiään,

ja Torny luuli hänen jo jäävän eloon. Mutta kolmantena päivänä hänen

henkensä sammui juurikuin äiti oli nostamassa hänet rinnoilleen.

Jonkun aikaa tämän jälkeen vei Torny Halvardin sukulaisensa Guttorm

Sigurdinpojan luo Bensnesiin, ja he olivat siellä kaksi vuotta, mikäli

Halvard saattoi muistaa. Se oli hänen lapsuutensa paras aika. Tämän

jälkeen hänen vanhempansa tekivät sovinnon, ja he palasivat takaisin

Husebyhyn. Vebjørn ei sen perästä enää lyönyt vaimoansa eikä pitänyt

luonaan jalkavaimoa, vaan käyttäytyi muutenkin siivosti Tornyä kohtaan,

ainakin ihmisten nähden. Mutta ystäviä heistä ei tullut koskaan.

Halvardin oli vaikea sopia isänsä kanssa, eikä hänellä ollut ilon

päiviä niin kauan kuin tämä eli.