"Kuulepas, Kerttu!" sanoi Anna lauvantaina juonittelevalle
tyttärelleen, "jos olet kiltti tänä päivänä, niin illalla pääset...
Mihinkähän sinä pääset illalla?"
Tyttö unehutti oikkunsa siihen paikkaan ja hyppäsi äidin luokse.
"Varmaankin...! Mihinkä minä pääsen?"
"Koetapas nyt arvata!"
"Iltamaan! Vai pääsenkö, pääsenkö taasen?"
"Se riippuu siitä, jos olet kilttinä."
"Voi, voi, pääsen!" huudahti tyttö, löi käsiään yhteen ja hyppeli
ilosta. "Ostetaanko makeisia niin kuin viime kerrallakin?"
"Sepähän nähdään sitten."
"Voi, voi, ostetaan! Ostetaanhan?"
Tyttö riensi leikkikalujensa ääreen ja siinä alkoi nukkien kasvojen
pesu, hiuksien sukiminen ja pukujen muutto jokaiselle. Siinä
leimauksessa oli iltamaleikki käynnissä.
Anna unehtui katsomaan tyttärensä leikkiä. Hän näki kuin imeyteneenä
lapseensa oman itsensä. Noin sitä oli touhuttu. Ja hän jo jossakin
välissä ryhtyi hupattamaan Kertun kanssa. "Nämä tässä menevät
näyttelemään, ja täällä ovat katsojat", touhusi hän. "Nyt vedetään
esirippu auki... nyt kiinni. Nyt puhuu joku, ja tuossa on runon
lausuja. Lopuksi tuolit seinille ja kaikki tanssimaan!"
Anna sieppasi Kertun syliinsä ja polki polkan käyntiin sekä vei niin,
että tytön palmikko suorana sojotti. Tyttö kirkui ja värisi sylissä.
Siihen heräsi riippusängyssä nukkuva nuorin lapsi, puolentoista
vuoden vanha Laila.
"Laila-polonen, heräsitkö sinä hupakon äidin hullutteluihin?"
Pikku kätöset teutuivat vuoteessa, jossa märkien ja syötinpullosta
valuneesta maidosta hapantuneiden vaatteiden välissä kyhjötti
kalpea tyttönen. Se ei vieläkään oikein jaksanut ottaa jaloilleen.
Mikä sillä lienee, oli Anna monta kertaa arvellut. On niin vaikea
osata arvata niiden vaivoja, kun eivät osaa mitään sanoa. Jalat
vaan näkyvät väkistenkin painuvan vääriksi, vaikka on kai pidetty
kapalossa, että luulisi toista tietä vääriksi painuneen.
Pienoinen pyrki ylös ja ojensi kiihkeästi käsiään, kun äiti läheni
vuodetta. Kalpeille kasvoille levisi jännitys, kun hän koetti
kohottautua, ja sitten ilon himmeähkö ilme, kun pääsi pystyyn ja
äidin sylistä katselemaan Kerttu-siskon leikkiä, kissaa sängyn
päällä, kipsistä koiraa piirongin kannella ja kuvaansa peilistä...
"Tutta, tutta, tutta. Äitä, äitä, äitä!" jokeltelee pienoinen
peilikuville kankeasti ja tapaillen.
"Jo se on kummaa, kun ei tuon tytön puhe ala selvetä", puhelee äiti
itsekseen. "Toisethan nuo ovat niin pian oppineet."
Hän asettaa Lailan jälleen riippusänkyyn ja tukee tyynyillä. Sitten
ottaa hän esille pyhävaatteensa, katselee ja korjailee niitä illaksi
valmiiksi ja istuu hetken joutilaana, kun ei muutamien minuuttien
aikana ehtisi kuitenkaan mitään kunnollisesti alottaakaan.
Yrjö saapui näin lauvantai-iltana nyt uuden päiväjärjestyksen mukaan
aikaisemmin kuin muina päivinä. Hän pieni pyhäpuut rakennuksen alla
olevassa puusuojassa.
"Veisitkö tuon likavesiämpärin?" sanoi Anna. Yrjö vei sen ja toi
ämpärin täyden pienityitä puita tullessaan.
"Tapahtui siellä onnettomuuskin taasen tehtaassa", sanoi Yrjö kahvia
juodessaan.
"Herranen aika, eikä puhu mitään! Sinulleko?"
"Ei, ei minulle ole mitään tapahtunut, mutta Päkkilälle. Miten
lienee mennyt korjaamaan jotakin paperikoneessa ja sormet joutuivat
sylinterien väliin, litistyen aivan muodottomiksi liuskareiksi. Siinä
oli käydä aivan pahasti, ehkä olisi seuraavissa silmänräpäyksissä
ollut koko mies yhtä litteänä mutta aivan sattumalta osuin toisesta
päästä kalanterin luota lähtemään liikkeelle ja johduin juuri siihen,
missä pysähdytetään."
"Oi kauhea! Eikö hän ollut perheellinen mies?"
"Viisi lasta kai niillä on."
"Hyvä Jumala, mitä siitä elämästä tulee?"
"Eihän hänestä nyt enää entisen kaltaista miestä tule, sillä
luultavasti käsi pitää leikata; mutta onhan hänestä johonkin toimeen."
"Ajattele, jos sinullekin joskus tapahtuisi sellaista!"
"Ei kai se mikään mahdottomuus olisi. Tuskin menee päivää, ettei aina
joku onnettomuus kohtaa jossakin tehtaassa. Voihan tulla jotakin
odottamatonta, vaikka olisi kuin varovainen."
"Se olisi kauheaa!"
"Mikäpä tietää, kenen vuoro milloinkin tulee. Ihmeesti monet
säilyvät, mutta useat saavat jonkun vamman elämässään. Onhan noista
sanomalehdissäkin aina. Tuntuu se toisinaan niin tympäsevältä,
nytkin. Oikein mieli janoaa jotakin vaihtelua."
Kerttua koetettiin houkutella nukkumaan, että hän jaksaisi sitten
illalla valvoa myöhempään. Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Tyttö
penäsi vastaan:
"Heitätte vielä ja itse menette." Sitäkin oli joskus tapahtunut,
luvattu ja sitten jätetty. Nytpä hän arvasi olla varuillaan eikä
nukkunut uhallakaan, puuhasi vaan iltamaleikissään vieläkin, kyseli
ja uteli kaikkea.
"Sepähän on merkillistä, ettei tuo tyttö vielä näyttele tässä
maailmassa", ihasteli äiti. "Haluaisitko sinä tulla näyttelijäksi?"
Tietysti tyttö halusi ja näytteli kohta, että vanhemmat saivat nauraa
henkihieverissä.
Siitä sitten vähitellen jouduttiin lähtemään. Hentilän leski, joka
asui samassa pihassa ja oli aina ollut kotimiehenä, milloin he
lähtivät iltamiin tai johonkin muuhun, mihin ei voinut kaikkein
pienimpiä ottaa, saapui nytkin. Hänen haltuunsa saattoi lapset
heittää niin turvallisesti. Hän oli aivan kuin omiaan juuri siihen.
Jos rupesi painostuttamaan, saattoi hän köllähtää pitkällensä
sohvalle tai kiehauttaa kahvin huvikseen.
Leveä yhdistyksen huoneuston ovi loukkuu auki ja kiinni. Sisälle
kulkevien kengistä varisee lumi kynnyksen syvennykseen, joten ovi jää
yhä enemmän auki, ja kylmä ilmavirta syöksyy sisälle. Lumi on sulanut
porraskäytävän alalattialla, ja jalkineiden sekä katukäytäviltä
kantautuneen hiedan kanssa hankautuvat kirjavat lattiakivet puhtaiksi.
Seinävierustoilla on huomenna näytäntöjään alottavan teatteriseurueen
kulisseja.
Eteisessä painautuu joukko pilettiluukkua kohden. Joku jo purkautuu
jonosta ulos ja nousee porraskäytävään.
Ovi käy käymistään. Väkeä virtaa sisälle. Tulee joku yksinänsä,
tulevat parittain, tulee ryhmiä nauraen ja ilakoiden, poikia
savukkeet hampaissa, ja sylkeä roiskivat liukkaille lattiakiville.
Joillakin on jo ennen ostetut piletit, ja kaikkikin he vihdoin
kohoavat portaita toiseen kerrokseen, katoavat käänteessä sinervään
savuun, joka laskeutuu puoliväliin porrasten käänteeseen, ikään kuin
ei ylhäällä enää olisi tilaa.
Eikähän sitä olekaan, sillä kohta portaitten päässä oleva eteinen,
pukuhuone ja ravintola ovat samaa tupakkahuonetta. Ravintolan
seinällä on tosin julistus, jossa tupakan poltto kielletään, mutta
ovet ovat auki käytävään, ja siitä virtaa savu sisälle. Vaikka
yhdistyksen huoneustoa on muutamia vuosia taaksepäin isonnettu, on
ahtaus kuitenkin aivan sietämätön. Yleisön käynti on viime aikoina
lisääntynyt tavattomasti.
Eteisen nurkassa on erityinen ryhmä, jonka keskeltä aina löytää
Toivosen Eemelin. Heillä on milloin tammilauta, milloin dominot,
ja he pelaavat omena- ja sokerileivoksista, teestä, kahvista tai
savukkeista ja virvotusvesistä. Keskeltä kohoaa sammumaton uhrisavu
irvistelevistä ikenistä. Toiset ovat jääneet katsomaan pelin kulkua
ja kuuntelemaan Eemelin hauskaa ilonpitoa. Ovat unehuttaneet
päällysvaatteetkin päällensä.
Ammattinsa leimaamaa väkeä huljuilee savun seassa: kenellä hartiat
kumarat niin kuin istumatyössä olevilla yleensä, kenellä kämmenet
halkeamissa ja happojen ruskettamina, kynnet ainaisessa sini- tai
punavärissä, reumatismin patit nivelissä, kangistuneet jalat,
luisevat kasvot. Toisissa on katkera, mätänevien nahkain tai
satulatavarain löyhkä. Yleensä kaikki ovat verettömiä ja elähtäneen
näköisiä.
"Heleijaa! Sieltähän tulee Rinteen herrasväkikin", tervehti joku
ystävällisesti. "Minäpä en ole sattunut näkemään isoon aikaan."
"Olemmehan me olleet täällä sentään aika usein", sanoi Anna.
"Ja Kerttu mukana."
"Kerttu mukana. Vähätpä se kotiin jää, kun vaan saa kuulla, että
ollaan iltamaan lähdössä."
"Ei kai sitä. Pitäähän toki Kertunkin, saada olla muiden mukana. No
missä ne ovat toiset?"
"Sinne jäivät kotiin nukkumaan Hentilän lesken hoitoon. Eihän niitä
voi kaikkia mukaan, ottaa."
"Paitsi kesäjuhlaan."
"Niin, kun saattaa vaunuilla kuljettaa. Mutta Kerttuhan juosta
reppasee jo mukana."
"Minusta sinä olet muuttunut sitten viime näkemän. Odotappas,
miten se on tuo ylähuuli niin laskeutunut? Oletko sinä hakenut
maistraatista fasaadin muutosta ja...?" Naurettiin.
"Tulkaahan meille, niin tippuvat ne huulen pönkät teidänkin
suustanne. Hammas joka lapselle."
"Sellaisia te olette", sanoi Anna sitten kuin päätökseksi ja pisti
paperista päästämänsä makeisen Kertun suuhun. "Hampaat ja kaikki
viette äiti-rukalta."
"Ja vapauden! Kyllä sitä sinäkin lensit ennen."
"Mitäs niistä entisistä. Joka vanhoja muistelee, sille tikku silmään.
Kyllä se luonto laskeutuu, kun pyöräyttää joitakin tällaisia
maailmaan, pesee ja paikkaa aamusta iltaan, laittaa ruokaa, laukkaa
asiat. Tahtoopa jo maistua puulta. Tekee mieli toisinaan lähteä vähän
hummailemaan."
"Ei se ole kumma."
Torvien pauhina oli jo alkanut salissa, johon yleisö vähitellen
soiton aikana keräysi. Harva kuunteli soittoa, vaan puheen sorakka
täytti laajan ja korkean huoneen. Ihmiset keskustelivat toisistaan.
Kaikkien huomion esineenä oli aivan äsken myömäpöydän takana
palvellut nuori, laulajattareksi yrittelevä torikauppiaan tytär, joka
oli usein totuttu näkemään näyttämöllä näin iltamatilaisuuksissa tai
työväen teatterissa. Hänellä oli pieni, sievä ääni, ja hän oli nyt
ollut puoli vuotta musiikkiopistossa pääkaupungissa. Hänellä oli
nyt tukkalaite muuttunut sillä matkalla ja puku oli myöskin vähän
erilainen kuin täällä vielä pidettiin. Hän puhui myöskin suuremmalla
äänellä kuin ennen ja teetteli jonkunlaista huoletonta vapautta,
joka on niin taiteilijoille ominaista. Usean mielestä hän oli vähän
lihonut sillä matkalla, mutta sievä hän oli vieläkin. Ilmeisiin oli
tullut jotakin maamme huomattavaa taiteilijatarta jäljittelevää. Joku
joukosta vähän ylpeilikin tästä keskuudestaan kohoamassa olevasta
nuoresta laulajattaresta, mutta eipä hän suinkaan jäänyt myöskään
ilman pilapuhetta. Useat muistivat, minkälainen "räpäkkö" hän oli
aivan äsken ollut.
Useilla oli lapsia mukana. Metallisorvari Lindkin tuli vaimonsa ja
poikansa kanssa. Vaimo oli väljässä pukimessa, silmät kuopalla ja
kasvot täpläisinä. Nuori väki kiipesi parvekkeelle ja katseli yli
kaidepuun alhaalla vähitellen kerääntyvää joukkoa.
Näyttämön esirippu liikahteli, ja näkyi, kuinka sen raosta aina joku
kävi pilkistelemässä alas katsomoon. Esiripun takaa kuului puhetta
ja kulissien naulaamista. Tuskin oli heillä aikaa lakkauttaa se
avajaispuheen ajaksi.
Aivan Rinteitten eteen oli asettunut maalari Heikkinen pienen
poikansa kanssa. Tuolla etäämpänä näkyi tehtaan entinen seppä
Ponkala. Useat pitivät ihmeellisenä, että hän oli vielä mahtunut
tulemaan tänne, sillä hänhän oli kuuleman mukaan käynyt hyvin
porvarilliseksi, päästyään Dahlin lesken naituaan talon omistajaksi.
Mutta sielläpäs vaan istui, molemmat punatukkaiset tytärpuolensa
seuranaan. Ja leski, joka oli sellainen tossukka, on niin komistunut.
Tietäähän sen.
Ennen pitkää alkoivat lapset väsyä. Siellä he istuivat hento vartalo
kokoon kutistuneena myöhäiseen iltaan saakka, pää painuneena
hartioitten väliin, olkapäät koholla. He nuokkuivat ja olivat pudota
tuoleilta. Maalari Heikkisen poikakin torkahteli ja "onki kiiskiä".
Se oli Kertusta niin hirveän hauskaa, että hän nauraa kiherteli yhtä
mittaa. Nauruun yhtyi äitikin, ja kappaleen ajan kuluttua kaikki
läheisessä ympäristössä olevat alkoivat olla huvitettuja pikku
miehestä, joka taisteli unta vastaan. Viimein huomasi pojan isä asian
ja veti lapsen puoleensa. Pian nukkui pienokainen lieheellä suin
isänsä kylkeä vasten, ja univesi valahti auki jääneestä suusta isän
takille.
Kertustakin alkoi jo tuntua ikävältä. Puheen sorakka hänen
ympärillään aina väliajoilla oli niin nukuttavaa. Turhaan hän koetti
lukea kirjoituksia näyttämön otsikosta, lamppuja katosta, harjanteita
rautakamiinin kyljestä. Silmäluomia kuitenkin alkoi pakottaa ja
tahtoivat ne painautua väkistenkin kiinni. Hän katsoi pikku poikaa,
joka nukkui edessä olevalla penkillä, ja hänestäkin olisi ollut niin
mukavaa nojata isään taikka äitiin. Mutta ei hän uskaltanut sitä
tehdä. Sehän oli piiskojen uhalla kielletty. Hän koetti esiripun
poimujen välistä löytää jotakin... Ahaa, tuossapa on tuollainen katu
ja siinä niin kuin nukke mukamasten! Mutta sitten sekin häipyi. Mihin
lienee kadonnut?
Välillä kävi joku sanomassa aina jotakin. Eräs harmajassa puvussa
oleva setä, jolla oli pitkä tukka, mikä pyrkii silmille hänen runoa
lausuessaan, jäi enimmin Kertun mieleen. Hänellä olivat silmät niin
kummalliset. Ja hän luki kirjasta ja kiroilikin kirjasta ja sanoi
tulevansa väkisten. Kertoikohan hän siitä miehestä, joka eräänä
yönä pyrki väkisten heidän kotiinsa ja örisi juovuksissa, ja jota
isä sitten tyrkkäsi leukaan, että hän kaatui selälleen jäätikköön.
Kerttua vieläkin pelotti.
Toimittajan pitkän puheen aikana pyrki uni tulemaan aivan
ehdottomasti. Hän kuuli puheen äänen kuin seinän takaa ja näki
kaiken kuin paksun usvan läpi. Puhujalava, seinät, sähkölamput,
lämmityslaitokset, punaiset esiriput, mustat akkunaverhot, kaikki
sekaantuivat keskenään. Viimein ei hän nähnyt mitään. Pää painui
äidin käsivarteen.
"Kerttu! Nukutko sinä? Et saa nukkua!" hätisteli äiti.
Kerttu raotti silmiään, koetti kohottaa päätänsä, katseli vähän aikaa
ympärilleen, mutta jälleen sekaantuivat kaikki, ja hän painautui
äitiä vastaan.
"Kuuletko sinä, Kerttu, et saa nukkua!"
Äiti töykki tyttöään, usahteli sille, niin että ympärillä istujat jo
alkoivat hermostuneesti pyörähdellä heihin päin.
"Katso nyt, kuinka kaikki sinua ihmeissään katsovat, kuinka sinä olet
paha tyttö, kun rupeat kesken kaiken nukkumaan. Saat tuosta makeista,
kun et nuku."
Äidiltä saatu makeinen hetkeksi virkisti Kerttua. Hän jaksoi
hetken taistella unta vastaan, semminkin kun äiti näytti niin
pahantuuliselta ja toruvalta.
* * * * *
"Hyvät toverit", jatkaa puhuja, "kuinka kauvan me jaksamme kärsiä
tällaista kieroa asian tilaa? Joka hetki, joka paikassa, kaikkialla
näemme kalpeita, nälkiintyneitä, näivettyneitä työnorjia. Nälkäruoska
heiluu kaikkialla. Sen kirvelevät haavat tunnemme selässämme. Koko
työnnorjajoukon veri vuotaa näistä. Ei sääliä, ei armoa, -- lyöntejä,
hosumisia, polkemisia! Ja koko maa huokaa ahdistuksissaan..."
Kohaus käy juhlivassa yleisössä. Kiinteästi katsovat he puhujaan.
Jännitys kuvastuu heidän kasvoillaan. Ja sitä mukaa kuin puhuja
heiluttaa sanansa säilää, puristautuvat hampaat yhteen, ja
kiihkeimpien huulilta jo purkautuu:
"Kylläpä... saa...! Antaapa... iskeepä...!"
Pikku Kerttu ei uskallakaan nukkua enää. Hänestä näyttää kuin tulisi
ankara setä yli puhujalavan, kuin tavoittelisi häntä käsillään. Hän
puristautuu äitinsä käsivarresta kiinni.
Puhuja levittää syltänsä ja huutaa niin paljon kuin jaksaa. Hän lyö
nyrkkinsä lavan rintapuuhun, niin että vesilasi hyppii lautasella.
Kerttu kirkaisee ja pillahtaa itkemään.
"Minä kuulen täällä lasten ääniä", jatkaa puhuja. "Näen kalpeita
raukkoja vanhempainsa mukana. Mitä puhuvat he, mitä ilmaisevat heidän
itkunsa? Puutetta, kärsimyksiä! Ne kertovat iltalevon häiriöistä ja
väsymyksestä. -- Mutta kuinka voisi toisin olla? Mihin me ne panemme?
Taitaapa olla varaa proletaarilla palkata talon täysi palvelijoita
lasten hoitajiksi, silloin kun itse lähtee ilonpitohon, saamaan
jotakin nälkäiselle hengellensä. Uni vuoteelta meidän on ne repiminen
mukaamme. -- Kaikki nämä puhuvat suoraa puhetta..." kääntää puhuja
uusille urille.
Koko yleisö on kuin hypnotisoitu. Jokainen mieliala kuvastuu sen
kasvoilta. Puhuja on sen suu, joka syytää sanoja, -- sen kautta
purkautuu sen sydämen kyllyydet, jotka joka hetki tuntuvat kasvavan
yhä suuremmiksi. He käsittävät hänen puhuvan heidän kohtaloistansa,
lukevan kuin kirjaa heidän kärsimystensä historiaa.
Heidän ympärillänsä unehtuu kaikki. He kääntelevät tuskaisina
tuoleillansa. He eivät voi olla puhkeamatta äänekkäihin
mielenosotuksiin kesken kaiken.
Tästä puhuja vaan kiihtyy, huutaa äänensä käheäksi, tyhjentää lasin
yhdellä siemauksella, ja kun äänen käheys ei luovu, lopettaa.
Syntyy melu huoneessa. Jalkoja poljetaan, hyvähuutoja karjutaan,
käsiä hakataan toisiinsa, ja penkkien päässä istujat puristelevat
puhujan käsiä, vakuuttaen ettei niin totista sanaa ole kuultu moneen
aikaan. Vahinko vaan, etteivät täällä olleet heidän pomonsa ja
herransa kuulemassa suoraa totuutta.
"Kyllä he tulevat, jahka puukenkäarmeija astuu heidän ilolinnojensa
porteille, ryntäävät siitä sisälle ja vaativat heidät tilille",
ryhtyy puhuja selittämään.
Käytävässä kiehuu ihmisjoukko, puhuen suurella pauhinalla. Savukkeet
pöllyävät, silmät loistavat ja posket mielivät hehkumaan.
Ravintolahuoneen myömäpöydän ympärillä on tungos. Lippujen myöjä
jakaa, minkä kerkiää, ja hopeakerros kasvaa rahalaatikon pohjalle.
Suurin osa juo kahvia tai teetä leivosten kanssa, että on samalla
illalliseksikin, kun monikaan, jolla ei ole omaa taloutta, ei ole
joutanut käymään syömässä iltamaan joutumisen takia. Vanhemmat
ostavat lapsillensa, mille voileivän, mille sokerileivän. Monet
lapset ovat tottuneet saamaan, kun isällä on tilipäivä, makeisrahaa
tai suorastaan makeisia. Nyt sekin asia kuittautuu samalla kertaa.
Äänekäs puheen sorakka ja paksu tupakan savu täyttää koko huoneen.
Seassa huljuilee väkeä puhuen suu ruokaa täynnä, huitoen käsillään,
muutamassa kohden jo väitellenkin.
Yrjö ja Anna onnistuivat Kertun kanssa pääsemään jonkun pöydän
ääreen akkunan edessä. Se oli pyöreässä kulmauksessa oleva akkuna,
josta sopi näkemään kahdelle kadulle. Akkunat olivat märkinä hiestä,
paperit ruskehtuneet, lionneet irti ja repeilleet, laudalla tuhkaa ja
savukkeiden päitä. Alaspäin kulkevissa hikijuovissa taittui nurkassa
olevan katulyhdyn valo.
Kerttu pyyhki kädellään hikoontunutta lasia ja katseli alas kadulle.
Vastassa olevankin rakennuksen alikerrassa oli kahvila, jonka
edustalla seisoa kärvötti viluisia ihmisiä, vaihdellen lakkiaan
vuoroin toiselle ja toiselle korvalliselle sekä tuuppien toisiaan
lämpimikseen. Vieressä, ihan katujen risteyksessä, seisoi poliisi
järkähtämättömän rauhallisena. Ovi aukesi tuolloin tällöin, ja
silloin syöksähti joukkoa ulos tai sisälle ja ylös ilmaan harmaja
lösy kuin kiehuvasta padasta. Gramofoonin kiihkeä soitto, jota
säesti rummun kumea jymähtely, kuului läpi akkunain, ja Kerttu
muisti kuinka oli kesällä ollut muiden lasten mukana katsomassa, kun
pelastusarmeijalaiset olivat tuolla puistossa, jonka koivut näkyivät
seuraavasta risteyksestä, pitäneet kokoustaan, olleet avopäin, silmät
ummessa, soittaneet ja laulaneet.
Sähkökello soi, ja yleisö alkoi taasen siirtyä juhlasaliin. Tupakan
polttajat kiskoivat viimeiset savut, heittivät savukkeenpätkät uunia
kohden sylkiastialle päin, vilkaisivat silmäpuolellaan ovensuussa
olevaan vääristelevään peiliin sekä tukkaansa sivellen, kaulustaan,
rusettiaan ja takkiaan kohennellen riensivät juhlasaliin.
Valot olivat jo sammutetut, kun viimeiset tulivat. Esirippu oli jo
auki ja näyttelijät lausuivat ensimmäisiä vuorosanoja, kun saapui
vielä nuoria miehiä kovaäänisesti puhuen ja täysipainoisesti astuen
paukkuvia ja rasahtelevia kohokekäytäviä.
Viimein kuitenkin rauhoittui katsomo ja esitystä seurattiin.
Yleisön suosikki Martta Kivelä näytteli taasenkin hyvin, vaikka
hänen "vastapelaajansa" Eino Anttila oli ihan mahdoton. Eino ei edes
muistanut osaansa ja vilkuili hermostuneesti kuiskauskoppiin. Kerran
hän myöhästyikin, kun piti tulla esille, mutta niin taitavasti Martta
senkin paikan täytti toiminnallaan ja tuulesta temmatuilla sanoilla,
ettei sitä huomannut kukaan muu kuin ne, joille kappale oli ennestään
tuttu. Se tyttö oli ihan verraton!
Eino sai osallansa aikaan aivan toista, mitä näytelmän kirjoittaja
oli tarkoittanut. Monta alkoivat huvittaa kaikki ne kompastukset,
joita hän teki; he nauroivat ihan makeasti sopivissa ja
sopimattomissa kohdissa. Mutta sehän juuri olikin heille mieleistä:
saada jolloinkinkaan oikein nauraa.
Esiripun kiinni mentyä paukutettiin käsiä oikein vimmatusti.
Kertun silmät vaan eivät tahtoneet pysyä enää ollenkaan auki. Turhaan
koetti äiti pitää heralla, työntää suuhun makeisen toisensa jälkeen.
Viimein ei ollut enää kuin yksi jäljellä. Sen hän puraisi kahtia ja
säästi toisen puolen suurimpaan hätään.
Kuvaelman aikana, jolloin kaikki oli niin hiljaista ja pimeää,
näyttämö hämärä ja sen punertava valaistus silmiin koskevaa, ei
Kerttu enää voinut katsoa.
"Silmiä karvastelee!" kuului kesken arinta kohtaa.
Koko heidän puoli katsomoa suhitti tyttöä vaikenemaan, vanhemmat
enimmin. Kerttu yltyi itkeä kurisemaan.
"Koetappas ruveta siinä!" torui äiti, puraisi puolet makeisen
puolikkaasta ja työnsi sen tytön suuhun. "Anna toinenkin!" kärisi
Kerttu. "Oletko hiljaa siinä!"
"Pitää antaa toinenkin!" Äiti antoi viimeisenkin. "Nukuttaa!"
"Ole hiljaa siinä!" -- Äiti pui nyrkkiään Kertulle. Tyttö oli hetken
ääneti, mutta alotti ennen kuvaelman loppua uudestaan, tällä kertaa
pyytäen. "Pääsisinkö minä jo nukkumaan?" Sekä isän että äidin huomio
on kiintynyt lavalle. "Minua niin nukuttaa, isä!"
Vähitellen valkenee näyttämö, kuvaten aamuauringon nousua.
"Lähdetään jo kotiin!"
"Kohta lapsi, kohta..."
On hetken taasen hiljaista. Pikku Kertun hento vartalo ei enää näytä
kestävän. Pää ikään kuin painuu hartioitten väliin. Hän on kalpea
ja uupuneen näköinen. Silmät ovat kiinni, ja hän on vähällä pudota
tuolilta. "Isä! -- Äiti!"
Kertun kuiskaus on kuin rukous ilonjanoisille vanhemmille. -- Iloa,
lepoa minullekin! värisee hento ääni kuuroille korville.
Kerttu nukkui enää sinä iltana heräämättä. "Senkin tyttö! Noin nyt
kävi, kun ei saanut sitä päivällä nukkumaan!" pahoitteli Anna.
Isä otti lapsen syliinsä nojalleen. Vaatteet soluivat siinä
ylemmäksi, niin että polvet tulivat näkyviin. Sukan sääressä oli
polven kohdalla reikä, josta näkyi paljas iho...
Jälleen kiehui ihmisjoukko väliajalla. Tuoleja siirrettiin joutuin
pois, sillä tanssi alkoi tuossa tuokiossa. Yrjön ja Annan iltahuvi
tuli häirityksi, sillä heidän täytyi lähteä viemään Kerttua kotiin.
Isä kantoi häntä.
Ulkona oli yltynyt lumimyrsky. Vihaisesti kiskoi itätuuli, juoksutti
lunta pitkin katuja ja kaasi kinoksia alas rakennuksien katoilta.
Isä koetti suojata ohuesti vaatetettuja jalkoja vihaiselta viimalta...
He saapuivat kotiin mielissä tyhjyyden tunne ja tyytymättömyys...