Kevät!
Mikä ihmeellinen vuodenaika! Aivan äskenhän oli pakkasen valta
vahvimmillaan, huurreturkki metsän yllä, ilmassa soiva heleys,
hangella ja oksilla kuroutunut kuura, pimeyden vallassa koko luonto.
Tuskin keskipäivällä vähäinen päivän piirto etelän taivahalla näkyi,
mutta kohta taasen hämärään peittyi vuoret, laaksot, vaarat, lakeudet.
Ja yön pimeyden aikana puristi tammipakkanen kiinteästi, helläämättä
ainoanakaan päivänä, ja samoin teki helmikuun, "pikku tammen"
alkupuoli.
Mutta tuskin oli huomattu, mitä oli tapahtunut päivän palauksen
jälkeen. Illasta ja aamusta oli pitennyt päivä. Joka vuorokausi
kiersi päivän pyörä yhä korkeampaa kaarta.
Eilen näkyi sen yläsyrjä metsän latvojen tasalla, tänään helotti jo
melkein puoli palloa ja ylihuomenna ehkä jo kokonaan.
Toisella viikolla ylettyivät kaaren päät kotipellon laidasta toiseen,
tällä viikolla keskivainiolta rantavainiolle, tulevalla luultavasti
jo takalistosta järven selälle.
Se vasta varmaa nousua, vastustamatonta alueen valtausta!
Saapui "maalimaiden näyttäjä". Jo juoksivat norot seinävierillä, jo
paljastuivat kanervat ja marjan varret kankaiden päivänpuoleisilla
rinteillä. Sulivat lumilaipat puiden oksilla.
Mutta milloin kallistui aurinko lännen kultaan, silloinpa jo
pakkanen, joka oli saanut päiväkaudet piillä varjossa metsän sisällä
ja takana, kiirehti jäädyttämään oksilta tippuvat kyyneleet -- ilon
kyyneleet, vapauden riemun hetteet.
Silloin taas aamun koista yleni lämmön lähde. Sen säteet räytivät
jäihin, kiteytymiin, ja kahleet laukesivat.
Näin sadoissa, tuhansissa, lukemattomissa kohdissa luonnon suuressa
salissa!
Koko metsän pylvästö elää. Painon alaiset oksat vapautuvat
lumilaipoistaan, ojentautuvat suoriksi. Ylemmät ovat jo päässeet,
mutta alemmissa on vielä talven valta kiinni. On kuin joku vetäisi
niitä alaspäin, niin kuin syvällä hangen sisällä näkymättömät kädet
kiskoisivat niitä puoleensa. Mutta toinen toisensa jälkeen heltiää
irti, riipoutuu vapaaksi, pääsee puhtaaksi jäästä ja lumesta ja
ojentautuu kohti kultaista kumoa, välistä toisten oksien, sivu puiden
tutkaimien, kohti valoa valoa...
Ja on kuin valon ja lämmön lähde oikein tällä tavalla vangituita
hakisikin. Eilen katsoi tuosta välistä, tänään jo ylempää, suoraan
ja viistoon, puolelta ja toiselta. Milloin sattuu runko tai muu este
tielle, niin siihen keihästyvät säteet, polttavat ja paistavat, kuin
tahtoisivat läpi tunkeutua, päästäkseen etsimään ja vapauttamaan
puiden oksia jäisistä kahleistansa.
Eräänä iltana sitten kävi pakkanen oikein epätoivon vimmalla
sulavan luonnon kimppuun. Sen ote oli niin vihlovan kylmä, ettei
vielä yhtenäkään yönä koko keväänä. Pian olivat jäässä norojen ja
purojen reunat, ja kelmeä riitta vetäytyi vapaan veden yli. Sen alla
luikerteli välkkyvä vesi yhä ahtaammassa välissä, kunnes ennen aamua
oli puro pohjaa myöten jäässä.
Sattui sitten tuulinen päivä, lennättäen pilven taivaalle auringon
eteen. Silloinpa pakkanen kävi pikku purojen jäljestä suurempien
kimppuun, löi rannat kiintojäähän, kurkotellen jo umpikannen reunasta
toiseen. Ja sitten kohti pohjaa... Vangiksi kaikki!
On kuin tuskan vallassa koko riemun alkuun päässyt luomakunta. Mykkä
on kevään ensi lintukin, oksaa etsii, mihin auringon säde paistaisi.
Ei löydä... ei löydä... Puut paukkuvat puristuksesta. Kankeina
törröttävät niiden oksat ja huojuvat kömpelöinä viiman vihoissa,
kevätahavan käsissä. Joko tähän loppuikin koko vapautumisen riemu,
sillä päivä tulee toisensa jälkeen, eikä hellity ollenkaan kylmän
valta?
Ei, ei...! Yön perästä päivä taasen! Uusi päivä! Sen jo latvoilta
linnut ilmoittivat varhaisena aamuhetkenä. Ne lauloivat aamun koista,
riemuitsivat auringon vallasta, syöksyivät päivänpuoleisille oksille,
korkeimmin versoille. Joka kulkku kultaisena, joka rinta riemastuen!
Oi, kuinka metsä soi!
"Mikä ilo siellä ylhäällä? Tuleeko, tuleeko se tänään? Joko näkyvät
kultaiset vaunut vaaran takaa?"
"Jo näkyvät, jo näkyvät!" helähtää alas maan puoleen.
"Kuuleehan sen...!"
"Ja pilvien vastarinta painuu pois!" Kumma herpautuminen vallitsee
latvojen alla. Monta päivää, viikkokauden odotettu tulee taasen,
pilkistää tuosta, katsoo, että tyrmistyy. Hetkinen vielä, ja silloin
se on täällä.
Äh!
Sieltäkö se tuleekin! Sieltäkö se tuleekin? Toisia teitä, ennen
kulkemattomia, viime keväisiä!
Oi sitä päivää, mikä siitä yleni! Minkälainen lämmön ja valon
kosketus! Millä vastustamattomalla voimalla tunkeusivat säteet
metsän kätköihin! Mihin ei päässyt suorastaan, sen varalle koko
ilman lämmitti ja laski sen varjoihin ja pimentoihin. Räytävä lämpö
tunkeusi joka paikkaan, oksien alle, hangen sisään. Ja vasta tullut
lumi suli siihen paikkaan.
Tuskin oli päivä puoleen kerjennyt ennen kuin purot olivat jo
vapaina, repaleina riitat, vetenä jäät, hyhmänä hangen alus,
heiluvana hetteenä koko maan valkoinen peite, sohjuna sojottamassa.
Se vasta tulva, mikä siitä syntyy! Mäkien ja vaarojen rinteiltä,
kummuilta, kiviltä, joka paikasta, mistä on vähänkään alaspäin
viettävää, tirahtaa vettä, lorisee pikku puroja, kiirehtii kasavesiä.
Niitä yhtyy sata, tuhat kokoon, tuolta ja täältä, ristiin, rastiin,
kiviä kiertäen, kantoja ja mättäitä kaartaen... alaspäin, alaspäin...
laaksoon, pohjakouruun ja siitä yhä eteenpäin.
Pikku purot kaivautuvat hankien alta, porautuvat läpi sohjun ja
hyhmän.
Koko valkoinen vaippa liikkuu, aaltoaa, laskeutuu, notkahtelee,
lysmähtelee alas.
Jostakin rinteen jyrkimmästä kohdasta lähtee lumipallo pyörimään
alas, kasvaa ja vauhdilla paiskautuu pohjakourun puroon, tukkien sen.
Hetki on tyyntä, vaikenee virta, heikkenee kuohu. Ylhäältä rinteeltä
kuuluu kuin tukahdutettuja huokauksia, kun hanget kohahtavat alas, ja
lintujen tuhatkulta liverrys soi metsän latvoilla.
Kasavesi nousee. Tuolla jo kuultaa läpi hangen, kiipeää rinteille
takaisin, tasaisena pintana nousten. Hukkuu pohjakourun hanki.
Sulaveden pinnassa kuvastuu naavakuusimetsä, pälviset rinteet,
taivahan sini, suuri ja ihmeellinen lämmön lähde...
Mitä? Mikä kohina siellä? Mikä pyörre padon luona? Mikä kiivas virran
käynti?
Se on murtunut... murtunut! Sinne kaikki! Joka pisara! Hanget mukaan
pohjia myöten! Sammalet ja marjanvarret! Kaikki mitä tielle sattuu!
Kuohu kukkuraan! Kumu taivaalle! --
Yhtenä ryöppynä on koko viisto pohjakouru, joka metsästä laskeutuu
kohti jokea. Kaikki, mitä tielle sattuu, riipoutuu mukaan, turpeet,
oksat, latvat. Ei ole asettumista poikkiteloin tielle!
Nurin niskoin paiskautuvat vihdoin rajupäiset ryöpyt joen uomaan,
johon jo satoja tuhansia muita on saapunut ja yhä saapuu, yhtä suuria
ja suurempiakin, ja jossa hommataan suuria läksiäisiä: joen kannen
kohottamista pois paikoiltaan, irti rannoista ja pohjasta, mihin
pakkanen on sen valtavasti kiinni jäätänyt, ja sen kuljettamista pois
sydänmailta.
* * * * *
Kesälän tilalla, kolmisen kilometriä kaupungista, järveen laskevan,
syrjäreitin vesiä juoksuttavan joen rannalla on uusi torppa,
kaksihuoneinen. Ranta-aukeamassa avautuu pienoinen pellonpala, jonka
laitaan koivujen alle kuin talteen pistettynä on rakennettu punainen
tupa kamarineen.
On keväinen lauvantai-ilta. Torpan nuori emäntä on juuri sytyttänyt
tulen saunan pesään. Savu tunkeutuu seinässä olevasta reijästä ja
vähän auki heitetystä oviaukosta sekä laskeutuu pitkin takapihaa,
painuen metsään vihdoin.
Nuorikko poimaisee varisseen oksan pihalta, taittelee mennessään sen
käsissään ja heittää puuvajaan pienittyjen risujen ja puiden sekaan.
Sitten ottaa hän luudan tikapuiden nojalta sekä ryhtyy lakaisemaan
pihaa, jossa jo paikoin nuori heinä näkyy.
Ihana on keväinen iltapäivä. Tyyneys ja rauha lepää luonnon yli;
ainoastaan pellon takana pauhaavan virran ääni tuntuu toisinaan
häiritsevän. Mutta siihen on jo korva tottunut. Se kuuluu samaan
kokonaisuuteen.
Ovat saapuneet linnut jo ja asettuneet aidan taakse sekametsään.
Tuhannet äänet soivat sieltä halki vuorokausien. Toisinaan pyrähtävät
laulajat pihakoivuihin tai käyvät maassa, nokkasevat jotakin ja
kiireesti lentävät metsään jälleen.
Pihan lakaistuaan kiirehtii Katri aidan takaa taittelemaan jonkun
kuusen oksan ja asettaa ne porrasten eteen. Ja kun hän näin on saanut
ulkopuolet pyhäkuntoon, rientää hän sisälle.
Tahallaan on hän heittänyt huoneiden siivoamisen iltapuolelle päivää,
sillä lauvantai hänestä tuntuu aina muita pitemmältä. Siitäpä syystä
on hän ahkeroinut käsitöiden ääressä mahdollisimman pitkään, että
tulisi kiire ja sen mukana kuluisi aika.
Ja nopeasti käy nyt häneltä työ. Puhtaus ja järjestys asettuu joka
paikkaan. Pian hymyilee huone, hymyilee akkuna puhtaine ruutuineen ja
vuode lumivalkoisine peitteineen.
Hymyilee myöskin nuori vaimo näin järjestelyssään omassa kodissaan,
ja työn tuottama lämmin punaa posken vielä.
Mutta onpa siihen muukin syy. Sillä aina työnsä äärestä vilkaisee
hän pihalle, missä lapset leikkivät. Kuinka ne pienoiset nauttivat
vapaudesta ja väljyydestä! Siinäpä on ruohoinen tanner temmeltää,
puhdas ilma hengittää. Muistuu mieleen oman lapsuusajan viattomat
leikit, "taloskivet", oksakiikut, ja hän on niin iloinen ja
onnellinen, kun saa nämä luonnon lahjat lapsilleenkin antaa.
Kuinka monen mutkan takaa olikin sentään avautunut eteen onnen ja
viihtymyksen päiväpaisteinen kenttä!
Metsäpolkua kiirehti Juho kotiinsa. Nopeasti astui hän kuivaa
kangastietä. Huomasipa hän tien ohessa kuivan oksan tai kannon ja
otti sen mukaansa. Saihan siitä vähäisen puuta keittopadan alle.
Tiellä tapasi hän appensa, jonka Katri oli lähettänyt
sunnuntaiostoksille.
"Täälläpä te puohdatte eteenpäin", sanoi Juho.
"Olen tässä hiljalleen astua latostellut, kun on niin sievä ilmakin
eikä ole erikoista kiirettä. Ja olen itsekseni ajatellut, että
kyllähän se Anna-Kaisakin mahtaisi mielellään tännepäin kulkea.
Tahtoi jo niin viime aikoina kyllästyä hänkin."
"Ei ollut minulla rohkeutta ruveta aikaisemmin näihin puuhiin.
Tässähän olisimme kaikin eläneet hiljaisesti ja vaatimattomasti niin
kuin nytkin."
"Eipä sitä ihminen arvaa. Kuitenkin sinä olet nuori mies ja
perhe-elämä on vasta alulla, siksipä seiso vakavasti kannallasi. Minä
koettelemuksien hetkellä tein vähänharkitun päätöksen, ja on sitä
saanut katua -- ei tietystikään sitä, mikä nyt on kohdalleni tullut
sinun kauttasi, mutta pitkin matkaa, pitkin matkaa on ollut yhtä
ja toista, jota ei olisi tarvinnut olla -- Minäkin sieppaan tuosta
kannon."
Juhosta tuntui niin kuin appi olisi mielellään halunnut olla yksin
tällä kertaa, ja hän lähti astumaan nopeammin.
Ennen pitkää alkoikin näkyä punainen seinä ojelmuksen päästä.
Tiellä riensivät vastaan Katri ja lapset. "Kylläpä sinä viivyit
kauvan."
"En suinkaan. Olenhan tullut, minkä olen kerjennyt."
"Niin kai, mutta minusta on tuntunut niin pitkältä tämä aika. -- Anna
osa minullekin!" Siitäpä saapuivat he pihalla.
"Kyllä on täällä puhdasta ja somaa", sanoi Juho kiitokseksi
puolisollensa.
Ja se tuntui Katrista niin sanomattoman hauskalta, kun Juho noin
huomasi hänen työnsä.
Sisälle tultua oli Katrilla tarjottavana kahvia, ja sitä juoden he
istuivat avatun akkunan edessä sekä katselivat lastensa huoletonta ja
iloista touhuamista.
Mutta vielä ennen kylpyä laittelivat he peltotilkullansa maata
kylvökuntoon, eikä väsymystä tuntunut, vaikka kuin olisi raatanut.
Siinä olivat lapsetkin mukana kunnes uupumus voitti ja äiti toimitti
heidät kylpyyn ja sitten nukkumaan.
Näin puuhailivat perheen jäsenet työviikon päätyttyä, ja heidän
ylitsensä kaukaisuuteen hälveten kiirivät pyhärauhan sanomakellot.
Juhlallisina vyörähtelivät kumahtelut, ja onnekas rauha täytti
kuulijain mielet...
"Kyllä meidän työmme tähän saakka on ollut kovin toivotonta",
puhkesi Juho puhumaan. "Olemmeko me todellakaan ennen tunteneet sitä
tyytyväisyyttä ja rauhaa kuin täällä? Tuskinpa vaan, jos laskemme
pois pikku hetket. Mutta sellaiseksi se ei voi enää muodostua, sillä
maahan kiinni, tähän pieneen palaseen ensi aluksi, olemme nyt jo
lujin sitein tarttuneet. Tässä on meidän ponnistuslautamme, ja ehkäpä
koittaa vielä se hetki, jolloin saamme kokonaan irtautua kaupungin
holhouksesta ja tuntea, että olemme vapaita ja riippumattomia. Ja
mikä onkaan tämä oma tanner tässä lastemme leikkiä lyödä!" --
Katri tarttui Juhon käteen, ja Juho painoi hellästi puolisonsa pään
olkaansa vasten...
Pihakoivun korkeimmalla versolla lauloi iltarastas.